Hei!
Haluasin tietää mielipiteenne ajatuksistani ja tunteistani. Saada uusia näkökulmia.
Tutustuin poikaystävääni vuosi sitten kesällä. Seurustelua emme kuitenkaan aloittaneet kuin vasta viime helmikuussa, monimutkaisten tapahtumankäänteiden jälkeen. Tämä aika kummittelee mielessäni enkä osaa unohtaa sitä, vaikka haluaisin.
Viime kesänä ensitapaamisen ja ensimmäisten treffien jälkeen meistä ei kai kumpikaan uskonut vakavampaan. Asuimme eri kaupungeissa ja ikäeroa oli yli kymmenen vuotta (minä 20, hän 32). Mutta kemiaa oli hurjasti. Pidimme päivittäin yhteyttä sähköpostilla. Kuukautta myöhemmin menin hänen luokseen vierailulle neljäksi päiväksi, rakastelimme, olin onnellinen ja aloin uskoa että ehkä sittenkin tämä olisi jotain suurempaa.
MUTTA: viimeisenä iltana hän kertoi, ettei usko mitään syvempää syntyvän meidän välillemme - ikäero ja välimatka perusteluina. Ja hän oli sopinut sokkotreffit naisen kanssa jonka kanssa oli jo jonkun aikaa ollut yhteydessä mailitse. Hän ei kuitenkaan halunnut vielä laittaa pistettä sille mitä tapahtui välillämme.
Olin täysin musertunut ja loukattu. Viikko myöhemmin kerroin hänelle etten voi jatkaa näin. Jatkoimme ystävinä. Mailasimme lähes päivittäin ja tapasimme kaksi kertaa seuraavan muutaman kuukauden aikana. Kun tapasimme luin hänestä ja meistä muuta kuin pelkkää ystävyyttä vaikka rajaa emme ylittäneet. Kummankin kerran jälkeen huomasin tunteideni vain syventyneen ja kerroin sen myös hänelle. Mutta hän tyrmäsi minut, sanoi ettemme voisi koskaan olla pari- ikäeromme oli hänelle mahdoton pala. Niin ja hän seurusteli nyt sen tapaamansa tytön kanssa, vaikka suoraan sanoi ettei uskonut sen kestävän.
Olin äärettömän onneton. Uskoin että olin menettämässä jotain tärkeää. Myös hän myönsi ettei ollut varma oliko hänen päätöksensä sulkea minut pois oikea. Mutta ettei hän voisi tehdä mitään ennen kuin näkisi mitä tapahtuu hänen silloisessa suhteessaan. Oli marraskuun loppu.
Joulukuun alussa lähdin lomamatkalle, jonka aikana päätin etten kiduta enää itseäni. Ei enää päivittäistä mailailua, tapaamisia 'ystävinä', raastavaa toiveajattelua. Unohtaisin hänet.
Tammikuun alussa saan pitkän hiljaisuuteni jälkeen häneltä mailin: Tavattaisiinko? En halunnut ja kerroin sen hänelle. Kerroin myös etten halua pitää niin tiiviisti yhteyttä kuin edellisenä syksynä. Hän säikähti. Etkö halua tavata minua koskaan enää? En! Viimein hän kertoi suhteen toiseen naiseen päättyneen ja että hän tahtoi selvittää jos sittenkin voisimme olla pari, että hän ymmärsi antaneensa ikäerollemme liian suuren merkityksen.
Olin niin helpottunut, vihdoinkin hän antoi meille mahdollisuuden. Mutta samalla olin vihainen ja loukkaantunut. Tunsin itseni kakkosvaihtoehdoks, ettei asiat menneet kuten "pitäisi", satujen haavemaailman mukaisesti. Kuinka saattaisin uskoa että hän todellaa haluaa minut? Nyt syksyllä sain myös tietää että vain viikko ennen kuin tapasimme pitkän tauon jälkeen, tarkoituksena tunnustella alkaisiko tästä jotain, hän oli harrastanut seksiä ex:änsä kanssa. Kaikki oli vielä avointa tuossa vaiheessa, mutta tuntui pahalta ajatella, ettei hän silloinkaan täysin uskonut mahdollisuuksiimme.
Aloitimme seurustelun. Olin vaikea, kerroin hänelle ahdistuksestani ja epäuskostani. Hän oli kärsivällinen, mutta ei täysin ymmärtänyt miksi kärsin niin kovin jostain joka on jo mennyttä.
Rakastuimme, muutin hänen luokseen toiseen kaupunkiin tänä syksynä. Olen onnellinen mutta samalla niin onneton. En ole vieläkään antanut hänelle anteeksi, en ole vieläkää osannut unohtaa. Haluan uskoa että rakkaus voittaa kaiken. Mutta välillä tuntuu niin pahalta, että ajattelen etten kestä olla tässä suhteessa.
Poikaystäväni on hyvä hyvä mies. Hellä, huomaavainen ja rakastava. Me todella rakastamme toisiamme. Mutta epäluulo syö minua, epäilen hänen rakkauttaan koska hän ei välittömästi ymmärtänyt arvoani. Kuitenkin tiedän että rakkaus on jotain joka kasvaa todelliseksi.
Mitä mieltä olette? Elänkö lapsellisessa haavemaailmassa, jossa rakkaus on jotain muuta kuin se todellisuudessa on? Olenko katkera jostain sellaisesta joka minun pitäisi unohtaa ja antaa anteeksi? Onko edes mitään anteeksiannettavaa?
Miten pääsen ylitse ahdituksestani?
Millaisia hankalia alkuja teillä on ollut? Ja miten olette niistä jatkaneet eteenpäin?
Ystävällisin terveisin,
Minerva
Haluasin tietää mielipiteenne ajatuksistani ja tunteistani. Saada uusia näkökulmia.
Tutustuin poikaystävääni vuosi sitten kesällä. Seurustelua emme kuitenkaan aloittaneet kuin vasta viime helmikuussa, monimutkaisten tapahtumankäänteiden jälkeen. Tämä aika kummittelee mielessäni enkä osaa unohtaa sitä, vaikka haluaisin.
Viime kesänä ensitapaamisen ja ensimmäisten treffien jälkeen meistä ei kai kumpikaan uskonut vakavampaan. Asuimme eri kaupungeissa ja ikäeroa oli yli kymmenen vuotta (minä 20, hän 32). Mutta kemiaa oli hurjasti. Pidimme päivittäin yhteyttä sähköpostilla. Kuukautta myöhemmin menin hänen luokseen vierailulle neljäksi päiväksi, rakastelimme, olin onnellinen ja aloin uskoa että ehkä sittenkin tämä olisi jotain suurempaa.
MUTTA: viimeisenä iltana hän kertoi, ettei usko mitään syvempää syntyvän meidän välillemme - ikäero ja välimatka perusteluina. Ja hän oli sopinut sokkotreffit naisen kanssa jonka kanssa oli jo jonkun aikaa ollut yhteydessä mailitse. Hän ei kuitenkaan halunnut vielä laittaa pistettä sille mitä tapahtui välillämme.
Olin täysin musertunut ja loukattu. Viikko myöhemmin kerroin hänelle etten voi jatkaa näin. Jatkoimme ystävinä. Mailasimme lähes päivittäin ja tapasimme kaksi kertaa seuraavan muutaman kuukauden aikana. Kun tapasimme luin hänestä ja meistä muuta kuin pelkkää ystävyyttä vaikka rajaa emme ylittäneet. Kummankin kerran jälkeen huomasin tunteideni vain syventyneen ja kerroin sen myös hänelle. Mutta hän tyrmäsi minut, sanoi ettemme voisi koskaan olla pari- ikäeromme oli hänelle mahdoton pala. Niin ja hän seurusteli nyt sen tapaamansa tytön kanssa, vaikka suoraan sanoi ettei uskonut sen kestävän.
Olin äärettömän onneton. Uskoin että olin menettämässä jotain tärkeää. Myös hän myönsi ettei ollut varma oliko hänen päätöksensä sulkea minut pois oikea. Mutta ettei hän voisi tehdä mitään ennen kuin näkisi mitä tapahtuu hänen silloisessa suhteessaan. Oli marraskuun loppu.
Joulukuun alussa lähdin lomamatkalle, jonka aikana päätin etten kiduta enää itseäni. Ei enää päivittäistä mailailua, tapaamisia 'ystävinä', raastavaa toiveajattelua. Unohtaisin hänet.
Tammikuun alussa saan pitkän hiljaisuuteni jälkeen häneltä mailin: Tavattaisiinko? En halunnut ja kerroin sen hänelle. Kerroin myös etten halua pitää niin tiiviisti yhteyttä kuin edellisenä syksynä. Hän säikähti. Etkö halua tavata minua koskaan enää? En! Viimein hän kertoi suhteen toiseen naiseen päättyneen ja että hän tahtoi selvittää jos sittenkin voisimme olla pari, että hän ymmärsi antaneensa ikäerollemme liian suuren merkityksen.
Olin niin helpottunut, vihdoinkin hän antoi meille mahdollisuuden. Mutta samalla olin vihainen ja loukkaantunut. Tunsin itseni kakkosvaihtoehdoks, ettei asiat menneet kuten "pitäisi", satujen haavemaailman mukaisesti. Kuinka saattaisin uskoa että hän todellaa haluaa minut? Nyt syksyllä sain myös tietää että vain viikko ennen kuin tapasimme pitkän tauon jälkeen, tarkoituksena tunnustella alkaisiko tästä jotain, hän oli harrastanut seksiä ex:änsä kanssa. Kaikki oli vielä avointa tuossa vaiheessa, mutta tuntui pahalta ajatella, ettei hän silloinkaan täysin uskonut mahdollisuuksiimme.
Aloitimme seurustelun. Olin vaikea, kerroin hänelle ahdistuksestani ja epäuskostani. Hän oli kärsivällinen, mutta ei täysin ymmärtänyt miksi kärsin niin kovin jostain joka on jo mennyttä.
Rakastuimme, muutin hänen luokseen toiseen kaupunkiin tänä syksynä. Olen onnellinen mutta samalla niin onneton. En ole vieläkään antanut hänelle anteeksi, en ole vieläkää osannut unohtaa. Haluan uskoa että rakkaus voittaa kaiken. Mutta välillä tuntuu niin pahalta, että ajattelen etten kestä olla tässä suhteessa.
Poikaystäväni on hyvä hyvä mies. Hellä, huomaavainen ja rakastava. Me todella rakastamme toisiamme. Mutta epäluulo syö minua, epäilen hänen rakkauttaan koska hän ei välittömästi ymmärtänyt arvoani. Kuitenkin tiedän että rakkaus on jotain joka kasvaa todelliseksi.
Mitä mieltä olette? Elänkö lapsellisessa haavemaailmassa, jossa rakkaus on jotain muuta kuin se todellisuudessa on? Olenko katkera jostain sellaisesta joka minun pitäisi unohtaa ja antaa anteeksi? Onko edes mitään anteeksiannettavaa?
Miten pääsen ylitse ahdituksestani?
Millaisia hankalia alkuja teillä on ollut? Ja miten olette niistä jatkaneet eteenpäin?
Ystävällisin terveisin,
Minerva
Vastaukset 3
Vanhimmat
Vaikeaa, kumpikaan ei varma mitä haluaa, epäluottamuksen aiheuttamista. Lopulta myöhemmin, rakkautta välittämistä.
Ymmärrän sinua, elän itse samanlaisessa tilanteessa, jossa menneitä on hankala unohtaa. En pysty siihen, koska rakastan niin paljon ja TIEDÄN saavani rakkautta, en halua muutakaan.
Joko osaan elää ja opin elämään paremmin ja unohtamaan, tai sitten vittuunnun syvästi ja lähden menemään. Siihen saakka yritän olla onnellinen, aika näyttää!
Aloitin 18-vuotiaana seurustelun 28-vuotiaan miehen kanssa. Meidänkin suhteemme alkoi varsin "vaivalloisesti" ja hän tapaili alussa samalla toista (ikäistään) naista.
Myöhemmin olen saanut kuulla hänen siskoltaan että mies oli miettinyt ja epäröinyt todella pitkään suhteen aloittamista näin paljon nuoremman naisen - tai oikeastaan tytön - kanssa. Hän pelkäsi "pilaavansa nuoruuteni" ja halusi olla todella varma että minun kanssani voisi syntyä jotain kestävää ja jopa elinikäistä ennen kuin sitouttaisi minut itseensä.
En tiedä, ehkä sinun miesystäväsi on kokenut samanlaista "rimakauhua" ikäsi takia ja halunnut olla 100% varma tunteistaan ennen suhteen aloittamista.
Seksisuhteet kolmenkympin iässä eivät ole niin vakavasti otettavia joten en olisi huolissani siitä mitä hän on puuhaillut ennen kuin aloititte uudelleen.
Kiitos paljon vastauksestasi, Veera!
Todellakin, luulen että kyse oli tuosta mainitsemastasi "rimakauhusta". Ensi kerran tyrmätessään minut hän sanoi, että minun olisi tavattava muita miehiä.. hänkin kai pelkäsi että veisi minulta jotain nuoruudestani ja epäröi siksi.Ongelma hänelle oli nimenomaan HÄNEN ikänsä, johon hän viittasi jatkuvasti.
Otin vain kaiken hyvin henkilökohtaisesti. Ajattelin naivisti että jos tämä olisi jotain todellista ja aitoa ei ikäasia olisi ollut mikään ongelma.Ikä tuntui vain tekosyyltä, joten loukkaannuin ja tunsin itseni hyväksikäytetyksi.
Kuitenkin vahva välittäminen kuulsi läpi myös silloin kun emme olleet yhdessä.Minun onkin kai yritettävä ymmärtää ja muistaa miten suuri ja todellinen ongelma ikäeromme hänelle oli, että juuri se oli syy miksi alku oli niin vaikeaa.
Ja luulen että yhtä paljon kuin hän halusi olla varma omista tunteistaan, hän halusi olla varma minun tunteistani.En ollut seurustellut koskaan aiemmin, joten hänen oli varmasti vaikea uskoa minun olevan valmis mihinkään vakavaan.
Hmm... näitä asioita todella kannattaa selvitellä mielessää - kukistaa musta möykky!
Minerva