ongelmanani on paras ystäväni... tai entinen sellainen. kun en oikein tiedä missä mennään...
yläasteelta lähtien olimme kuin paita ja peppu, aina yhdessä. ajan kanssa kuitenkin uudet ihmiset alkoivat kiinnostamaan ystävääni enemmän, koska hän on hyvin sosiaalinen ja avoin (toisin kuin minä), eikä se vielä varsinaisesti vaikuttanut meidän väleihin. kuitenkin koin ennen pitkää että elin ystäväni varjossa, aivan kuin hän olisi jotenkin parempi kuin minä, koska niin moni pitää hänestä ja tuntee hänet. muutenkin huono itseluottamukseni jatkoi laskuaan...
lukion kolmatta vuotta edeltävänä kesänä ystävyys oli vielä sellaista että minäkin nautin siitä ajottaisista huonouden tunteistani huolimatta, mutta viime kesänä hyvä kun edes näin häntä! asiaan toki vaikutti se että kummatkin seurustelee nyt tahoillaan vakavasti, mutta jo sitä ennen yhteiset tekemiset vähenivät ja hän kiinnitti yhdessä ollessammekin huomoinsa entistä enemmän muihin ihmisiin. alkoi tuntua että hän luottaa liikaa minun ystävyyteen, pitää sitä itsestäänselvänä. lisäksi suositun roolissaan hänestä on tullut muutenkin varma itsestään, ihan kuin hän tietäisi että vain olemalla hänen seurassaa- vaikka ilman huomiota -(niinkuin minulle yhä useammin kävi) on jotenkin riittävää.
ja nyt tapaamisia vähentää vielä sekin että muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. olen pettynyt yhteydenpidon vähyyteen ja kun sillon tällöin (yleensä minun ehdotuksesta) olemme tehneet jotakin, on joko tuntunut että pitäsi keskittyä hänen elämästään puhumiseen tai taas olen huomannut jakavani hänen huomionsa vähintään kahden muun ihmisen kanssa... luulen kuitenkin ettei seurani kyllästytä häntä koska on aina iloinen kun ehdotan tapaamista. hän ei vain taida aina tajuta tai muistaa miksi ehdotan että tavattaisiin. tahtoisin viettää aikaa vain hänen kanssaan, pitkästä aikaa, niinkuin parhaat kaverit.
edelleen hän on useilta piirteiltään sellainen kun toivon ystäväni olevan eli viihdyn hänen seurassaan kun hän osaa antaa minulle sen huomion mikä minulle omasta mielestäni kuuluu. mutta tunnen itseni niin heikoksi kun ajattelen että hän varmasti pitää minua itsestäänselvyytenä. ja koska hän on sellainen ihminen jonka seurasta pidän, olen ehkä alitajuisesti usein ajatellutkin että hänen ystävyytensä on minulle "palkinto", joten minua myös saisi pitää itsestään selvyytenä.
kaipaan ystävääni ja haluaisin hänen jotenkin tietävän kuinka hänen kohtelunsa on minuun vaikuttanut. haluaisin tietää onko hänen mielestään meidän ystävyys kunnossa vai vaivaako hän päätään näillä asioilla saman verran kuin minä. toisaalta en edes tiedä mitä haluan, koska jos saan rohkeutta kertoa hänelle tuntestani, voi olla etten osaa tai haluakaan ilmaista asiaani niin ettei hän luokkaannu.
jos joku jaksoi lukea tämän loppuun niin kiitos ainakin siitä, mutta jos jotain ajatuksia heräsi tai on samanlaisia tilanteita kokenut, olisi kiva kuulla.
yläasteelta lähtien olimme kuin paita ja peppu, aina yhdessä. ajan kanssa kuitenkin uudet ihmiset alkoivat kiinnostamaan ystävääni enemmän, koska hän on hyvin sosiaalinen ja avoin (toisin kuin minä), eikä se vielä varsinaisesti vaikuttanut meidän väleihin. kuitenkin koin ennen pitkää että elin ystäväni varjossa, aivan kuin hän olisi jotenkin parempi kuin minä, koska niin moni pitää hänestä ja tuntee hänet. muutenkin huono itseluottamukseni jatkoi laskuaan...
lukion kolmatta vuotta edeltävänä kesänä ystävyys oli vielä sellaista että minäkin nautin siitä ajottaisista huonouden tunteistani huolimatta, mutta viime kesänä hyvä kun edes näin häntä! asiaan toki vaikutti se että kummatkin seurustelee nyt tahoillaan vakavasti, mutta jo sitä ennen yhteiset tekemiset vähenivät ja hän kiinnitti yhdessä ollessammekin huomoinsa entistä enemmän muihin ihmisiin. alkoi tuntua että hän luottaa liikaa minun ystävyyteen, pitää sitä itsestäänselvänä. lisäksi suositun roolissaan hänestä on tullut muutenkin varma itsestään, ihan kuin hän tietäisi että vain olemalla hänen seurassaa- vaikka ilman huomiota -(niinkuin minulle yhä useammin kävi) on jotenkin riittävää.
ja nyt tapaamisia vähentää vielä sekin että muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. olen pettynyt yhteydenpidon vähyyteen ja kun sillon tällöin (yleensä minun ehdotuksesta) olemme tehneet jotakin, on joko tuntunut että pitäsi keskittyä hänen elämästään puhumiseen tai taas olen huomannut jakavani hänen huomionsa vähintään kahden muun ihmisen kanssa... luulen kuitenkin ettei seurani kyllästytä häntä koska on aina iloinen kun ehdotan tapaamista. hän ei vain taida aina tajuta tai muistaa miksi ehdotan että tavattaisiin. tahtoisin viettää aikaa vain hänen kanssaan, pitkästä aikaa, niinkuin parhaat kaverit.
edelleen hän on useilta piirteiltään sellainen kun toivon ystäväni olevan eli viihdyn hänen seurassaan kun hän osaa antaa minulle sen huomion mikä minulle omasta mielestäni kuuluu. mutta tunnen itseni niin heikoksi kun ajattelen että hän varmasti pitää minua itsestäänselvyytenä. ja koska hän on sellainen ihminen jonka seurasta pidän, olen ehkä alitajuisesti usein ajatellutkin että hänen ystävyytensä on minulle "palkinto", joten minua myös saisi pitää itsestään selvyytenä.
kaipaan ystävääni ja haluaisin hänen jotenkin tietävän kuinka hänen kohtelunsa on minuun vaikuttanut. haluaisin tietää onko hänen mielestään meidän ystävyys kunnossa vai vaivaako hän päätään näillä asioilla saman verran kuin minä. toisaalta en edes tiedä mitä haluan, koska jos saan rohkeutta kertoa hänelle tuntestani, voi olla etten osaa tai haluakaan ilmaista asiaani niin ettei hän luokkaannu.
jos joku jaksoi lukea tämän loppuun niin kiitos ainakin siitä, mutta jos jotain ajatuksia heräsi tai on samanlaisia tilanteita kokenut, olisi kiva kuulla.
Vastaukset 2
Vanhimmat
en voi sanoa varmasti kun en tiedä, mutta vaikuttaa että ystäväsi ottaa sinut ainakin hiukan itsestään selvyytenä tai siten ei ainakaan tajua että hän ei kohtele sinua kuin hyvää ystäväänsä vaan kuin ketä tahansa kaveriaan (sitäkään ei kyllä pidä väheksyä!).
jos ei tunnu huonolta idikseltä, niin ota asia vähän esille ja kysele joskus vaikka meilillä - tms. mikä parhaiten sopii, että mitä teidän ystävyys hänelle merkitsee - tietenkin sun pitää varautua siihen, että se on "vain" kaveruutta tai että hänellä on useita sinun kaltaisiasi ystäviä, mutta onhan se mahdollista että hän ei vain ole osannut ottaa sinua huomioon tarpeeksi.
ei sitä pidä liikaa pelästyä, että kun elämä vie ihmisiä eri suuntiin, eivät kaikki ystävyyssuhteet kestä samanlaisina koko ikää. ihmiset muuttuvat - ja voi olla että sinun omalle itsetunnollesi olis vähän hyväksikin jos et olis niin riippuvainen hänestä (en tarkoita loukata sanomalla näin). aivan varmasti noin tunnollisesti ystäviään kohteleva nainen löytää uusiakin ystäviä, jotka osaavat myös kohdella sinua vastaavasti ystävänä.
en tiedä oliko tästä apua?
rohkeutta sulle omaan elämäään!
ihan kun toi sinun tarinasi olisi kertonut minusta ja ystävästäni, se suureksi osaksi kertoi.minulla ja ystävälläni on tilanne, että molemmat asutaan samassa kaupungissa, mutta minä olen AINA se joka ottaa yhteyttä, hän ei enää. Valitettavasti ystävyys on joskus kovin vaikeata kun molemmat muuttuu, vaikka se on väärin. tuskin kukaan haluaa menettää hyvää ystävää..