Miten on mahdollista että ihmiset jotka lapsina ja/tai nuorina on eläny alkoholistivanhemman/vanhempien kanssa, väkivallan kohteena tai sen uhan alla tai muuten huonoissa oloissa myöhemmin seurustelee, käy töissä, menee naimisiin ja hankkii lapsia? Ja mitä ihmettelen kaikkein eniten: miten ihmiset joilla on ollu tällaset vanhemmat silti juttelee heille ihan ku mitään pahaa ei olis aiemmin tapahtunu? On heihin yhteyksissä säännöllisesti ja käy kylässä? Ja näillä ihmisillä on kavereitakin enemmän kuin ehtii kaikkia tavata?
Itselläni on ollu "tavalliset" vanhemmat, ei alkoholiongelmia tai väkivaltaa. Ei kuitenkaan mikään positiivinen kasvuympäristö: on ollu todella tunneköyhä ilmapiiri tai oikeastaan yhden sortin tunnetta on kyllä ollu: negatiivisuutta ja sellaista levotonta pahaa oloa. Ei mikään tiivis perhe vaan vähän niinkuin kolme ihmistä (minä ja vanhempani) asuimme saman katon alla mutta erikseen. En osaa ollenkaan käyttää meistä sanaa "perhe" koska se tarkoittaa tiivistä "yksikköä" missä ihmiset on läheisiä toisilleen.
Nykyisin asun muualla. En tiedä mut kun vanhemmat soittaa mulle, mulla ei ole mitään puhuttavaa niiden kans. Ei vaan ole mitään sanomista, ei edes sitä tyhjänpäivästä. Siksi useimmiten vaivaa ja ahdistaa se kun täytyy väkisin puhua jotain niiden kans vähintään kerran viikossa.
Itselläni on ollu "tavalliset" vanhemmat, ei alkoholiongelmia tai väkivaltaa. Ei kuitenkaan mikään positiivinen kasvuympäristö: on ollu todella tunneköyhä ilmapiiri tai oikeastaan yhden sortin tunnetta on kyllä ollu: negatiivisuutta ja sellaista levotonta pahaa oloa. Ei mikään tiivis perhe vaan vähän niinkuin kolme ihmistä (minä ja vanhempani) asuimme saman katon alla mutta erikseen. En osaa ollenkaan käyttää meistä sanaa "perhe" koska se tarkoittaa tiivistä "yksikköä" missä ihmiset on läheisiä toisilleen.
Nykyisin asun muualla. En tiedä mut kun vanhemmat soittaa mulle, mulla ei ole mitään puhuttavaa niiden kans. Ei vaan ole mitään sanomista, ei edes sitä tyhjänpäivästä. Siksi useimmiten vaivaa ja ahdistaa se kun täytyy väkisin puhua jotain niiden kans vähintään kerran viikossa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
vaikka tää palsta onkin täynnä pelkkiä vittuilijoita ja viisastelijoita niin kirjoitan silti...
Itselläni oli paperilla ehjä perhe, sellanen keskiluokkainen ettei köyhiä oltu tai mitään. Aina kuitenkin muistan että kotona tapeltiin. Harvemmin huutamalla ja paiskomalla mutta usein piilovittuilemalla, nälvimällä ja mulkoilemalla "katsokaa lapset, isä kävi kaupassa mutta toi vääriä tavaroita, isä ei osaa mitään ja on vähän tyhmä"
Ja sitten perhe söi yhdessä väkisin vituttavan hiljaisuuden vallitessa ja tappavien katseiden sinkoillessa ympäri keittiötä. Oikeasti tapeltiin jos vanhemmat luttasivat viinalla mitä ne joskus tekivät, ne olivat oikein kivoja öitä ne.
Muistan kakarana kun kerran heräsin yksin keskellä yötä, porukat olivat lähteneet baariin, mikäs siinä! Useammin muistan että keittiö oli kuin pommin jäljiltä ja safkaa sai muksuna odottaa iltaan saakka kun vanhemmat oksensivat sunnuntaisin krapulassa, useimmiten eivät edes juoneet juhliakseen vaan vitutukseen, sen näin jo pienenäkin.
Sitten tapeltiin siitä mitä baarissa oli tehty. Kerran faija kysyi mun ja siskon kuullen äidiltä että nussiiko se vieraita miehiä. kirjaimellisesti.
Tollasen ilmapiirin jälkeen en ole pystynyt seurustelemaan kenenkään kanssa, tunnen itseni ihan vitun likaiseksi ja paskaksi ihmiseksi ikään kuin raahaisin tuollaista perhemallia mukanani. Jos muuttaisin jonkun kanssa yhteen niin mitä takeita siitä muka olis ettei se menisi samalla lailla? Mun käsitys parisuhteesta on se että se on aina pelkkää nälvimistä, tappelua ja dokaamista. Heterona tai ylipäätään seksuaalisena olentona on kuitenkin v*tun vaikeeta elää näiden kahden asian välissä.
Toisaalta tekis mieli yrittää omalla kohdallaankin mutta toisaalta ei koskaan enää ikinä halua mennä siihen sirkukseen mukaan.
mitä vanhempiin tulee, suhde on tasan yhtä vaivaantunut kuin lapsenakin. Esitetään että on hyvin, vaikka vittu helpompaa olisi vaan karjaista että kiitti vitusti saatanan kusipäät. Siskolla menee ihan hyvin kai, ainakin se on avoliitossa mutta naisilla se on varmaan helpompaa.
jäi tosiaan tärkein sanomatta ettei ainakaan omalta kohdalta "normaali" elämä parisuhteineen tunnu mahdolliselta.
Just sitä, toinen vanhemmista vähättelee ja nalkuttaa joka asiasta ja toinen kuuntelee hiljaa kiltisti. Siis ihan koko päivän, aamusta iltaan.. kun kuuntelee sitä jokapäivästä teatteria kun toinen nalkuttaa ja toinen on tossun alla.. huhhuh... tän takia en välillä jaksa lähteä kotipaikkakunnalle ollenkaan koska jo pari päivää vanhempien luona ja vitutuskäyrä on huipussaan.
Miksi ne nuoret, joiden lapsia jatkuvasti huostaanotetaan, tekevät aina vaan uusia lapsia?
Miksi huumeäidit tekevät lapsia? Usein korjatakseen omaa elämäänsä.
Nämä ja ketjun aloittajan kuvaamat tapaukset saattavat myöhemmin elämässään yrittää omilla perheillään paikkailla lapsena koettua huonoa tilannetta.
Tosin toisenkinlaisia kertomuksia ja johtopäätöksiä on, kuten tässä ketjussa on ilmennyt.
Mulla on ainakin todella huonot suhteet kumpaankin vanhempaani. Vanhemmat ovat alkoholisteja, ja ryyppäävät pään täyteen 3-5 kertaan viikossa. Rahaa ei ole kovinkaan paljon, äiti työtön ja isä on perheen ainut rahantuoja. Eikä sekään siellä töissä joka päivä käy, kun nukkuu krapulaansa pois päivät pitkät. Haukkumista saan kuulla viikottain, että kuinka kusipää ihminen olen. Ja muitakin haukkumasanoja ne on keksinyt. Tällä hetkellä minä olen meidän "perheestä" se, joka huolehtii pienemmistä sisaruksista ja tekee päivittäisen ruuan. Siis tietenkin niistä aineksista mitä löytyy, kun suurin osa vanhempieni rahoista kuluu kaljaan ja tupakkaan. Jännänä ilmiönä olen myös huomannut sen, että vaikka olenkin normaalipainoinen, niin joka kesä koulujen loputtua olen kahdessa kuukaudessa laihtunut 6-10 kiloa. Johtuu varmaankin siitä, että kotona ei ole tarjolla päivittäistä lämmintä, kattavaa ateriaa toisinkuin kouluissa. Olen onneksi 17 nyt ja täytän pian 18, joten pääsen muuttamaan pois tästä läävästä ja samalla katkaisen yhteydenpitoni kumpaankin vanhempaani. Sisaruksiini aion olla yhteydessä, ja kun olen saanut töitä, niin autan heitä rahan kanssa niin paljon kuin mahdollista. Vanhemmilleni en tule antamaan pennin pyörylääkään, sillä kyllä sen tietää mihin se raha menisi: kaljaan. Parisuhteenkin olen onnistunut luomaan, kestävän sellaisen. Olen takertunut poikaystävääni, ja hän on tällä hetkellä ainut ilo elämässäni. Olen monesti miettinyt itsemurhaa, ja olen satuttanut myös itseäni useasti saadakseni jotain muita tunteita kuin vihan ja pettymyksen vanhempiani kohtaan. Sekä häpeän. Mutta poikaystäväni on se henkilö, jonka avulla pystyn nousemaan tästä paskasta ja toivottavasti pystyn myös joskus puhumaan asioistani täysin avoimesti. Avoimuus on minulle hankalaa lapsuusvuosieni jälkeen, sekä tunteiden näyttäminen. Meidän perheessä tunteiden näyttäminen on noloa, ja esimerkiksi itkeminen saa vanhempani haukkumaan heikoksi paskaksi. En malta odottaa sitä, että pääsen katkaisemaan viimeisetkin välit vanhempiini.
Sinun kannattaisi tilata aika sosiaalitoimistosta. Menet sinne kertomaan perheenne tilanteesta. Saat konkreettista apua itsellesi ja nuoremmille sisaruksillesi jo nyt.
Sinä et ole yksin, eikä sinun tarvitse kestää moista elämää yksin ja yrittää noin epätoivoisessa tilanteessa vielä huolehtia sisaruksistakin!
Vanhempasi varmasti aluksi suuttuvat, mutta ehkäpä lastensuojelun puuttuminen asioihin saa heidät hakemaan apua omiin ongelmiinsa ja teillä kaikilla on valoisampi tulevaisuus.
Sinä ja sisaruksesi ansaitsette rauhallisen ja turvallisen ympäristön kasvamiseen. Sellaisen, jossa ei tarvitse murehtia ruoanpuutetta jne. Teidän tehtävänne on kasvaa ja käydä koulua, ei strassata aikuisten ongelmien vuoksi.
Nyt katsot oman paikkakuntasi sosiaalitoimiston numeron, ja soitat heti huomenna! Jos et tiedä kenelle puhelusi osoitat, niin vaihteesta osataan kyllä yhdistää sinut oikealle henkilölle kun sanot mitä asiasi koskee.
Pyrkii parantamaan maailmaa siten että oma lapsi saa niissä asioissa paremmat lähtökohdat kuin itse on saanut. Liikaa ei vain saa miettiä menneitä vaan keskittyä nykyhetkeen.
Missä sanotaan, ettei saisi sanoa omia tuntemuksiaan? Parempi on sanoa, kuin niitä mukanaan painavana, mustana möykkynä kantaa. Ensireaktio todennäköisesti on hämmästys ja loukkaantuminen, mutta saattaa lopulta olla tie parempaan suhteeseen, ainakin rehellisempään. Se vapauttaa tilaa myös ilolle. Ja aina kun kertoo rakentavaa kritiikkiä, kannattaa kertoa myös jotain positiivista.