asia on siis seuraavanlainen. Olen seurustellut mieheni kanssa yli kuusi vuotta ja kihloissa ollaan oltu kolme ja puoli vuotta.
On vaan alkanut tuntua että onko hän minulle se oikea ja taas päinvastoin. Olen 24 vuotias ja meillä ei ole lapsia. (luojalle kiitos) Hän ei halua puhuakaan avioliitosta, saatika lapsista. Hän on 27 vuotias. Minua on alkanut ahdistaa kun aina kun tulee lapsista puhe hän sanoo ettei halua ainakaan mutamaan vuoteen. Eihän tämä juttu siis pelkästään siitä ole kiinni... Vaan minulla on myöskin sellainen olo etten ole hänelle enää tärkeä. Nykyään emme tee juurikaan mitään yhdessä. Ja se vähäinen aikakin mitä olemme kaksistaan kuluu siinä että herra istuu tietokoneella ja minä olen toisessa huoneessa, tai sitten kyllästyn ja lähden siskoni tai vanhempieni luo. Hän ei enää huomioi minua, vittuilee vaan päin naamaa kun nyt satun olemaan työtön.. Ja nyt on helvetin vaikeaa löytää töitä.
Seksistäkin on tullut enemmän suoritus kuin kahden ihmisen välinen ihana tapahtuma. Hän ei halua miellyttää minua vaan yleensä silloin kuin jotain tapahtuu se on niin että minä tyydytän hänet. Ja totta puhuakseni minäkään en tällä hetkellä halua häntä hänen käytöksensä takia. Ollaan puhuttu näistä asioista ja silloin yleensä puhkeaa kamala riita. Se kun on selvitetty saattaa muutama päivä mennä hyvin.
Lähipiirimme ei tiedä näistä meidän asioista mitään koska osaamme hyvin pitää kulissia yllä.
Mulla on vaan helvetin huono olla koska en pysty yksinkertaisesti lähtemään.. Syvällä sisimmässäni kuitenkin tiedän rakastavani häntä, mutta hänen tunteistaan en enää ole varma. En tiedä onko tämä oman elämän haaskaamista. Ja vielä... Teraapiaa olen ehdottanut mutta hän ei halua. Tämä on ihan kamalaa kun en tiedä...
On vaan alkanut tuntua että onko hän minulle se oikea ja taas päinvastoin. Olen 24 vuotias ja meillä ei ole lapsia. (luojalle kiitos) Hän ei halua puhuakaan avioliitosta, saatika lapsista. Hän on 27 vuotias. Minua on alkanut ahdistaa kun aina kun tulee lapsista puhe hän sanoo ettei halua ainakaan mutamaan vuoteen. Eihän tämä juttu siis pelkästään siitä ole kiinni... Vaan minulla on myöskin sellainen olo etten ole hänelle enää tärkeä. Nykyään emme tee juurikaan mitään yhdessä. Ja se vähäinen aikakin mitä olemme kaksistaan kuluu siinä että herra istuu tietokoneella ja minä olen toisessa huoneessa, tai sitten kyllästyn ja lähden siskoni tai vanhempieni luo. Hän ei enää huomioi minua, vittuilee vaan päin naamaa kun nyt satun olemaan työtön.. Ja nyt on helvetin vaikeaa löytää töitä.
Seksistäkin on tullut enemmän suoritus kuin kahden ihmisen välinen ihana tapahtuma. Hän ei halua miellyttää minua vaan yleensä silloin kuin jotain tapahtuu se on niin että minä tyydytän hänet. Ja totta puhuakseni minäkään en tällä hetkellä halua häntä hänen käytöksensä takia. Ollaan puhuttu näistä asioista ja silloin yleensä puhkeaa kamala riita. Se kun on selvitetty saattaa muutama päivä mennä hyvin.
Lähipiirimme ei tiedä näistä meidän asioista mitään koska osaamme hyvin pitää kulissia yllä.
Mulla on vaan helvetin huono olla koska en pysty yksinkertaisesti lähtemään.. Syvällä sisimmässäni kuitenkin tiedän rakastavani häntä, mutta hänen tunteistaan en enää ole varma. En tiedä onko tämä oman elämän haaskaamista. Ja vielä... Teraapiaa olen ehdottanut mutta hän ei halua. Tämä on ihan kamalaa kun en tiedä...
Vastaukset 6
Vanhimmat
tiedä mitä haluat ja vaadi se. jos hän on tuollainen.. voi luoja. kerro mitä haluat ja tunnet ja vaadi vastaus.. tai lähde. eihän tuollaisa kohtelua pidä sietää. parempi yksin ja onnellinen, tai vain yksin, kuin kaksin torjuttuna ilman välittämistä. ei se tee hyvää sulle.
mitä tunnet miestäsi kohtaan, haluaisitko kuvailla ja jaoitella niitä tunteita vähän? Vaikka kirjoititkin että rakastat häntä :)
tällä hetkellä mulla on todella sekavat tunteet häntä kohtaan.. Haaveilen yhteisestä elämästä, asunnosta, perheestä. Mutta tuntuu että ne aina menee murskaksi.
Tunnen lämpöä häntä kohtaan, ja taas toisinaan kylmyyttä niin kuin esimerkiksi nyt kun hän eilen lähti MINUN autollani treeneihin ja vaan kylmästi ilmoitti tekstiviestillä menevänsä jätkien kanssa keilaamaan ja baariin. Kysymättä minulta tarvitsenko AUTOANI.
Tällä hetkellä tunnen myöskin huolta koska en ole kuullut hänestä mitään. Ja nyt kun olen vihainen hänelle en halua soittaa. Ajattelen että tehköön mitä huvittaa.
Haluaisin oppia tuntemaan hänet taas ja haluaisin että hänkin oppisi kommunikoimaan kanssani muustakin kuin seksiä koskevassa asiassa. Emme pahemmin enää keskustele ja viimeisestä suudelmasta on yli viikko. Voitko kuvitella. Rakastan häntä enkä haluaisi menettää. En haluaisi heittää yli kuuden vuoden historiaamme roskikseen, koska kyllä siihen hyviäkin aikoja on välillä kuulunut.
Kiitti että vastasit. Minua kiinnostaa ihmisten sisimmät tunteet juuri vastaavanlaisissa tilanteissa. Ja yleensäkin parisuhdeasioissa, positiivisissakin.
Toisen, sinun, huomioiminen on aika puutteellista. Ikävää käytöstä tuollainen mitä saat osaksesi. Mutta tiedätkö mitä? Sinäkin kerroit saman perustelun minkä todella moni muistaa kertoa kun puhuvat parisuhteidensa ongelmista. Ihan oikeassa elämässäkin :) Ja se on just tuo että "onhan meillä ollut niitä hyviäkin hetkiä", "välillä menee paremmin ja silloin jaksaa aina uskoa".
Minulla ei ole niin kauheasti kokemuksia parisuhteista, muutamasta melko lyhyestä vain. Mikä niissä on ollut yhteistä on se, että toinen osapuoli on aiheuttanut kriisin. Olen sellainen että joistakin luottamukseen liittyvistä kolauksista en vain pääse yli (ehkä omat tunteet ei kai ole olleet tarpeeksi suuret?), niin jälkeenpäin ajateltuna ne ensimmäiset kriisit ovat aina olleet se lopun alku minun suhteissani. Olen yrittänyt päästä niistä yli ja jatkaa suhdetta, mutta aina vain on tullut uusia ongelmia. Kun olen punninnut tilannetta, niin olen miettinyt että onhan niitä hyviäkin asioita, mutta juuri se että on enemmän huonoa kuin hyvää on aina antanut sen lopputuloksen, että suhde on pitänyt päättää.
En osaa kuvitella mitä noinkin pitkä kuin 6 vuoden suhde saa aikaan. Varmasti pitkästä suhteesta on vaikeampi lähteä ja siinä miettii ettei haluaisi luovuttaa "kun onhan niitä hyviäkin hetkiä", mutta olen sitä mieltä että joskus pitää vain olla rohkea ja tehdä se päätös lopettaako suhteen vai jatkaako sitkeästi.
Eräs ystäväni (mies) seurusteli joitakin vuosia sitten erään naisen kanssa. Hän puhui jo paljon aiemmin siitä, miten ne häntä häiritsevät asiat aivan oikeasti häiritsevät häntä. Vaikka hän yritti puhua niistä, niin aina sen lyhyen paremman ajan jälkeen kaikki oli palannut ennalleen. Eli nainen teki sen muutoksen käytökseensä (liittyi hänen lapsiinsa ja lasten isään) mutta aina palasi takaisin siihen vanhaan. Lasten isä oli tavallaan tärkeämpi kuin ystäväni.
Sitkeästi hän jaksoi yrittää ja menivät lopulta kihloihinkin. Mutta vähän myöhemmin he sitten erosivat, ystäväni luovutti koska ei jaksanut enää uskoa. Jälkeenpäin hän sanoi että se kihlaus oli täysin epätoivoinen keino yrittää pelastaa suhde, mikään ei kuitenkaan muuttunut.
Ei tästä varmaan ollut mitään apua, mutta kirjoitin kuitenkin :)
Ehkä teillä on se 7 vuoden kriisi käsillä, eikö ne sano että viimeistään 7 vuoden jälkeen moni suhde on ensimmäisessä kunnon kriisissä. Te alatte olla siinä iässä että tulevaisuutta olisi kiva suunnitella, lapsia jne. Mutta entä kun mies ei halua puhua? Minusta on epäkypsää olla puhumatta yhteisestä tulevaisuudesta, tehän siinä parisuhteessa olette ja teidän tulevaisuudestahan siinä on kyse. Ehkä mies epäröi tai ei ole varma mitä haluaa? Ehkä hänkään ei tiedä mitä sinä haluat ja se heijastuu käytökseen? En osaa muuta sanoa kuin että teidän pitäisi vain yrittää jaksaa keskustella ja keskustella asioista. Vaikka raskasta se varmasti on kun toinen työntää pois läheltään.
Hui, tarinasi kuulosti pelottavan tutulta monin kohdin, jopa iät täsmäsivät. Paitsi että me olemme olleet yhdessä vasta 3,5 vuotta ja viimeinen vuosi on ollut todella hankala, ainakin minun mielestäni. Kihloissa emme ole, ja jos nyt jostain syystä poikakaverini pyytäisi, en tiedä suostuisinko. Poikakaverini näyttää olevan tyytyväinen, mutta minä en todellakaan...
"Vaan minulla on myöskin sellainen olo etten ole hänelle enää tärkeä. Nykyään emme tee juurikaan mitään yhdessä. " Juu, kuulostaa tutulta. Ukkoni on oikea kotihiiri, ehkä se johtuu siitäkin. Toisaalta mielessa häilyy koko ajan, että se johtuu minusta, ettei hän halua tehdä mitään kivaa, ei lähteä syömään, ajelemaan, leffaan... Ei ehkä halua näyttäytyä kanssani...?
Raha-asiat myös hiertävät molempien mieltä jatkuvasti. Poikakaverini on hyvätuloinen, mutta itse olen toiminut yrittäjänä vuoden ajan, ja kuten etukäteenkin jo uumoilin, rahan suhteen elän erittäin tiukkoja aikoja. Ja poikakaverini jaksaa tästä muistuttaa koko ajan. Ei siis riitä, että stressaan rahasta muutenkin, poikakaveri lisää vaan vettä myllyyn ja minkäänlaista henkistä tukea ja kannustusta en häneltä saa.
Sinunkin tilanteessa poikakaverisi pitäisi tukea ja auttaa sinua löytämään töitä, eikä vittuilla!
"Lähipiirimme ei tiedä näistä meidän asioista mitään koska osaamme hyvin pitää kulissia yllä. " Samma här. Jotenkin en ole osannut ystävillekään tästä puhua, koska ensimmäinen vuosi suhteestamme meni niin upeasti, että halusin ajatella, että tulemme olemaan sellainen pari, joka on kuin vastarakastunut vielä eläkeiässäkin. Mutta puhuminen varmaan auttaisi, ei vaan tiedä miten aloittaisi.
Kurjaa on myös koko ajan miettiä, että ovatko omat tunteet ja ahdistus oikeutettuja, vai liioittelenko vaan ja teen kärpäsestä härkäsen. Kaikkea olen kuitenkin yrittänyt, mutta paha olo pukkaa aina esiin. Tulee paha olo jo pelkästään siitä, että poikakaveri ei tule koskaan kanssani nukkumaan ja nytkin tuossa vetelee sikeitä, kun minä olen ollut ylhäällä jo 2,5 tuntia...
" En tiedä onko tämä oman elämän haaskaamista. " Niinpä, olisiko parempaakin tarjolla? Vai olisiko parempi olla yksin.
Poikakaverisi tunteista kannattaa kysyä suoraan. Its olen uhkaillut erolla useammin kuin jaksan laskea, ja sen jälkeen poikakaveri on hetken aikaa taas mukava ja hellä, mutta pian on taas sama ääni kellossa; välinpitämättömyys, kylmyys, valitus rahasta, typerät riidat ja mykkäkoulut, itsekeskeisyys... Listatakseni muutamia.
Sitä en ymmärrä, miksei hän halua erota, kun selvästikään hän ei tunne minua kohtaan enää mitään, tai ainakaan samanlailla kuin pari vuotta sitten..
Suosittelen puhumaan ystävien kanssa (niin kuin minunkin pitäisi). Se voisi auttaa ainakin oloa, ja jos ystäväsi ovat rehellisiä, he myös voisivat neuvoa. Kaikkea ei voi kantaa yksin sisällään...
Eroa. Se, että eroaisit ei tarkoita sitä että heittäisit pitkän suhteenne roskiin. Ei, se olisi sitten ollutta yhteistä historiaa joka meni mönkään, ja jollaista et halua enää tuntea. Opi virheistäsi ja jatka omaa elämääsi. Älä annan ukon hyppiä silmille. PIentä anteeksiantoa voi kyllä suvaita, mutta rajansa kaikella. :/