minun suhteeni on ollut absurdi jo puolitoista vuotta. rakastan poikaystävääni, mutten voi unohtaa hänen pettäneen minut. aloittaessamme tapailemisen minulla oli vielä noin kuukauden ajan entinen, jolle kerroin heti ihastuneeni toiseen. nykyinen poikaystäväni ei ilmeisesti vielä tuolloin ollut kuitenkaan valmis aloittamaan suhdetta kanssani, ja on myöhemmin kertonut pelänneensä vakavaa suhdetta kanssani, koska tunsi olonsa epävarmaksi ja riittämättömäksi. hän kuitenkin kertoi rakastavansa minua ja tahtoi puhua yhteisestä tulevaisuudesta. sitten hän kuitenkin, pari kuukauta tapaamisemme jälkeen, eräänä iltana tapasi jonkun tytön jonka kanssa halusi jatkaa keskustelua seuraavanakin iltana. tapasin hänet vain hetkeä ennen kuin hän meni tämän toisen luo. muistan tunteneeni tuolloin määrittelemätöntä ahdistusta, mutten kuvitellutkaan hänen päätyvän sänkyyn toisen kanssa. sen illan vietin yksin kotona ja ajattelin, että aloin ehkä rakastaa häntä. seuraavana päivänä tapasimme kaupungilla, tunsin outoa epäilystä, ja hän vastasi suoraan myöntävästi kysyessäni, oliko hän maannut tuon toisen kanssa. hän ei nähnyt tekoaan vääränä, koska piti suhdettamme enemmän ystävyytenä kuin seurusteluna, vaikka se olikin intiimi. hän näki, että oli loukannut minua. minä en osannut myöntää hänen satuttaneen niin pahasti kuin oli. tuo tyttö pyysi tavata häntä seuraavana viikonloppuna, hän oli kieltäytynyt, koskei halunnut loukata minua enempää. olin pettynyt, ja kerroin hänelle, ettei hän loukkaisi vaikka menisikin toisen kanssa. ajattelin, että tuskin suhteemme jatkuisi muuna kuin kaveruutena, joten voisin hyvin suoda hänen tutustua kyseiseen henkilöön. hänen palattuaan viikonlopun vietosta ja tavattuani hänet, kuunneltuani hänen kertomustaan toisesta, tajusin yhtäkkiä rakastavani häntä, ja itkin.
halusin kuitenkin olla hänen lähellään ja kertoa hänelle tunteistani. teinkin niin. hän oli päättämätön eikä tahtonut antaa mitään. aloitin vielä uudelleen intiimin suhteen hänen kanssaan, mutta hän turhautui, koska se ei sujunut niin kuin ei kunnolla aiemminkaan. maatessamme alastomina sängyllä hän sanoi, ettei halunnut, koska "voisi saada helpommin muutenkin". tuona hetkenä en itsekään ollut kovin innostunut, mutten voinut olla tajuamatta, miten paskamainen hänen kommenttinsa oli. annoin kuitenkin anteeksi, koska näin hänet heikkona. jos hän toisaalta olisi lisännyt, että oli juuri äskettäin nauttinut enemmän jonkun toisen kanssa, mitä myöhemmin kyllä tajusin hänen tarkoittaneen, olisin lähtenyt saman tien ja elänyt onnellisempana viimeisimmän puolitoista vuotta.
pari päivää myöhemmin hän muutti ulkomaille. kirjoittelimme joka päivä, hän soitti pari kertaa, kaipasimme toistemme seuraa. aloin tuntea kasvavaa katkeruutta häntä kohtaan. puolitoista kuukautta myöhemmin matkustin Keski-Euroopassa ja vietin hänen luonaan viikon Italiassa. hän kertoi rakastavansa minua ja ymmärtäneensä haluavansa olla kanssani. tunsin itseni vapaaksi ja vahvaksi, tiesin rakastavani ja haluavani hänet, joten aloitimme suhteen. hän kertoi kaipaavansa minua jatkuvasti suunnattomasti, minkä uskonkin. tunsin kuitenkin tuskaa, koska emme olleet käsitelleet suhteemme alkuvaiheita, ja kun otin asian puheeksi, hän ryhtyi puolustuskannalle, eikä tahtonut ymmärtää tehneensä väärin. masennuin. aloin pitää itseäni riittämättömänä, vertasin itseäni jatkuvasti mielikuvaan jostakusta toisesta, ja työni kärsi. halusin paeta, en voinut hyvin missään. aloin kuvitella hänen tapaamisensa tuon toisen kanssa yhä yksityiskohtaisemmin, ja yhdistin siihen kaiken mahdollisen siitä muistuttavan seikan. näin hänen tuosta tytöstä ottaman kuvan silmissäni joka päivä.
olemme koko suhteemme ajan eläneet eri maissa, mutta tavanneet kuitenkin usein. rakastamme toisiamme, hän niinkin paljon, että olisi jättänyt minut siksikin, ettei kestänyt olla erossa mninusta. hän sanoo hylkäävänsä (erittäiin lupaavan) uransa ja muuttavansa luokseni jos pyytäisin. hän matkustaa joka kolmas viikonloppu luokseni 13 tuntia yhteen suuntaan, ja antaa mielialansa vaihtua omani tahtiin suuresta innostuksesta syvimpään tuskaan. toisinaan kuitenkin tunnen yhä itseni syvästi loukatuksi, ja jokin musta mielikuva saattaa nousta hyvinkin elävänä mieleeni. itken edelleen joka päivä. luultavasti jo vain tottumuksesta. mitä luulette? olemme molemmat taipuvaisia depressiivisyyteen, ja luultavasti meillä on muitakin lieviä psykologisia traumoja, jotka pahentavat tilannetta. mutta tarinamme on mieletön. se olisi voinut olla maailman kaunein, mutta toisaalta se olisi pitänyt lopettaa heti alkuunsa.
halusin kuitenkin olla hänen lähellään ja kertoa hänelle tunteistani. teinkin niin. hän oli päättämätön eikä tahtonut antaa mitään. aloitin vielä uudelleen intiimin suhteen hänen kanssaan, mutta hän turhautui, koska se ei sujunut niin kuin ei kunnolla aiemminkaan. maatessamme alastomina sängyllä hän sanoi, ettei halunnut, koska "voisi saada helpommin muutenkin". tuona hetkenä en itsekään ollut kovin innostunut, mutten voinut olla tajuamatta, miten paskamainen hänen kommenttinsa oli. annoin kuitenkin anteeksi, koska näin hänet heikkona. jos hän toisaalta olisi lisännyt, että oli juuri äskettäin nauttinut enemmän jonkun toisen kanssa, mitä myöhemmin kyllä tajusin hänen tarkoittaneen, olisin lähtenyt saman tien ja elänyt onnellisempana viimeisimmän puolitoista vuotta.
pari päivää myöhemmin hän muutti ulkomaille. kirjoittelimme joka päivä, hän soitti pari kertaa, kaipasimme toistemme seuraa. aloin tuntea kasvavaa katkeruutta häntä kohtaan. puolitoista kuukautta myöhemmin matkustin Keski-Euroopassa ja vietin hänen luonaan viikon Italiassa. hän kertoi rakastavansa minua ja ymmärtäneensä haluavansa olla kanssani. tunsin itseni vapaaksi ja vahvaksi, tiesin rakastavani ja haluavani hänet, joten aloitimme suhteen. hän kertoi kaipaavansa minua jatkuvasti suunnattomasti, minkä uskonkin. tunsin kuitenkin tuskaa, koska emme olleet käsitelleet suhteemme alkuvaiheita, ja kun otin asian puheeksi, hän ryhtyi puolustuskannalle, eikä tahtonut ymmärtää tehneensä väärin. masennuin. aloin pitää itseäni riittämättömänä, vertasin itseäni jatkuvasti mielikuvaan jostakusta toisesta, ja työni kärsi. halusin paeta, en voinut hyvin missään. aloin kuvitella hänen tapaamisensa tuon toisen kanssa yhä yksityiskohtaisemmin, ja yhdistin siihen kaiken mahdollisen siitä muistuttavan seikan. näin hänen tuosta tytöstä ottaman kuvan silmissäni joka päivä.
olemme koko suhteemme ajan eläneet eri maissa, mutta tavanneet kuitenkin usein. rakastamme toisiamme, hän niinkin paljon, että olisi jättänyt minut siksikin, ettei kestänyt olla erossa mninusta. hän sanoo hylkäävänsä (erittäiin lupaavan) uransa ja muuttavansa luokseni jos pyytäisin. hän matkustaa joka kolmas viikonloppu luokseni 13 tuntia yhteen suuntaan, ja antaa mielialansa vaihtua omani tahtiin suuresta innostuksesta syvimpään tuskaan. toisinaan kuitenkin tunnen yhä itseni syvästi loukatuksi, ja jokin musta mielikuva saattaa nousta hyvinkin elävänä mieleeni. itken edelleen joka päivä. luultavasti jo vain tottumuksesta. mitä luulette? olemme molemmat taipuvaisia depressiivisyyteen, ja luultavasti meillä on muitakin lieviä psykologisia traumoja, jotka pahentavat tilannetta. mutta tarinamme on mieletön. se olisi voinut olla maailman kaunein, mutta toisaalta se olisi pitänyt lopettaa heti alkuunsa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sääli on sairautta, sanotaan ja ikinä ennen en ole sääliä ketään kohtaan tuntenut, mutta nyt tunnen. Meinasin oksentaa, kun luin "kauniin" tarinanne, niin paha sairaaksi tunsin itseni tekstiäsi lukiessani. Miten voi ihminen vajota noin alas kuin mihin sinä olet vajonnut. Olet antanut viedä itseltäsi ihmisarvon ja et, ressukka, edes itse sitä ymmärrä.
Minulla ei ole todella yhtään enempää sanottavaa...
kirjoitukseni kertoi kuitenkin vain ehkä toisen puolen tarinaamme. hän katuu syvästi kaikkea mitä on tehnyt ja sanonut, ei tahtonut loukata minua mutta oli mieleltään sairas. hän on selittänyt kaiken monen monta kertaa, ja pyytänyt minua ottamaan huomioon hänen vaikean taustansa heikkona henkisesti väkivaltaisessa perheessä. olenkin miettinyt, miten näkisin asian. itse en kärsi enää, mutta en ole varma, miten oikeutettuna näen jatkamisen hänen kanssaan. hän on muuttunut hyvin paljon eikä loukkaisi minua toiste. luuletko, että annan liikaa itsestäni, jos yritän antaa anteeksi? ymmärrän myös, että olen luultavasti liioitellut asioiden rumaa laitaa omassa halussani kärsiä vielä kiellon päälle.