Mulla on surullinen tarina ( en tosin ole ainut kuka on pettynyt elämässään ) mutta antakaa vinkkejä miten tästä voi vielä jatkaa:
seurustelin miehen kanssa muutaman vuoden, suhde loppui koska mies petti minua. Mies tapasi uuden naisen ja teki hänen kanssaan pian lapsenkin. He menivät kihloihin ja ovat nyt ottaneet sormukset pois (oikeasti) mutta asuvat edelleen yhdessä ja ymmärtääkseni ovat kimpassa ja kasvattavat lasta. Koko tämän ajan olen ollut miehen kanssa "yhdessä".. tarkoitan että salaa olemme tapailleen ja olleet seksisuhteesa ja olen toivonut että voisimme vielä palata yhteen. Varsinaisesta erostamme on nyt noin kolme vuotta. Tänään ymmärsin, useiden loukkausten ja rikottujen lupausten jälkeen ettei mies ole koskaan enää tulossa luokseni. Tuska on jotain niin suurta ette tiedä voinko enää koskaan luottaa ja rakastua kehenkään uudelleen. En voi ymmärtää miten olen ollut niin naiivi ja sokea kaiken suhteen, olen vain ollut nin rakastunut kaikki nämä vuodet. En halua edes löytää uutta suhdetta mutta kertokaa miten löydän taas elämänilon ja uskon rakkauteen? En haudo kostoa miehelle, koska uskon että elämässä kaikki kyllä löytävät edestään omat pahat tekonsa. Enkä ole itsekään kunnioitettavalla tavalla toiminut kun olen pakkomielteen lailla yrittänyt kertoa naiselle salasuhteestamme ja siis kaivanut vain itselleni kuoppaa. En ymmärrä, että miksi mies sanoo "rakastan sinua" jos hän ei sitä tarkoita? Onko se oikein, että jos yksi ihminen satuttaa liian paljon, niin voi menettää uskonsa kaikkiin lajinsa edustajiin (miehiin). Haluan uskoa kovasti ikuiseen rakkauteen, mutta kun ystäväpiirissänikin niin moni on eronnut ja jäänyt kiinni pettämisestä, niin onko nykymaailmassa enää todellista rakkautta kun aidan toiselle puolelle vilkuilu on niin helppoa?
Apua kaivataan.
seurustelin miehen kanssa muutaman vuoden, suhde loppui koska mies petti minua. Mies tapasi uuden naisen ja teki hänen kanssaan pian lapsenkin. He menivät kihloihin ja ovat nyt ottaneet sormukset pois (oikeasti) mutta asuvat edelleen yhdessä ja ymmärtääkseni ovat kimpassa ja kasvattavat lasta. Koko tämän ajan olen ollut miehen kanssa "yhdessä".. tarkoitan että salaa olemme tapailleen ja olleet seksisuhteesa ja olen toivonut että voisimme vielä palata yhteen. Varsinaisesta erostamme on nyt noin kolme vuotta. Tänään ymmärsin, useiden loukkausten ja rikottujen lupausten jälkeen ettei mies ole koskaan enää tulossa luokseni. Tuska on jotain niin suurta ette tiedä voinko enää koskaan luottaa ja rakastua kehenkään uudelleen. En voi ymmärtää miten olen ollut niin naiivi ja sokea kaiken suhteen, olen vain ollut nin rakastunut kaikki nämä vuodet. En halua edes löytää uutta suhdetta mutta kertokaa miten löydän taas elämänilon ja uskon rakkauteen? En haudo kostoa miehelle, koska uskon että elämässä kaikki kyllä löytävät edestään omat pahat tekonsa. Enkä ole itsekään kunnioitettavalla tavalla toiminut kun olen pakkomielteen lailla yrittänyt kertoa naiselle salasuhteestamme ja siis kaivanut vain itselleni kuoppaa. En ymmärrä, että miksi mies sanoo "rakastan sinua" jos hän ei sitä tarkoita? Onko se oikein, että jos yksi ihminen satuttaa liian paljon, niin voi menettää uskonsa kaikkiin lajinsa edustajiin (miehiin). Haluan uskoa kovasti ikuiseen rakkauteen, mutta kun ystäväpiirissänikin niin moni on eronnut ja jäänyt kiinni pettämisestä, niin onko nykymaailmassa enää todellista rakkautta kun aidan toiselle puolelle vilkuilu on niin helppoa?
Apua kaivataan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mulla on vähän samanlainen tarina. Kaikkein vaikeimmalta tuntuu luopua kun tavallaan voisi pitää edes pienen murusen hänestä. Mutta en halua sitä murusta. Halusin hänet kokonaan tai en ollenkaan. Hän valitsi sen ettei ollenkaan, kun pyysin valitsemaan. Nyt keräilen sydämeni palasia sieltä sun täältä, kaikki tuntuu että on pirstaleina. En usko enää rakkauteen sillä miten ihmeessä voi tulla joku joka olisi enemmän.
Ja miten toi sun mies niin kuin mun mieskin pystyy tollaseen toimintaan?? Ai että ovat omahyväisiä!
Ajallaan pääset yli. Kunhan et enää ajaudu hänen kanssan läheiseen kontaktiin. Se vie liian lähelle ja sitten on taas vaikeampaa. Suhde katki päättäväisesti vaikka mitä lurituksia tulisi. Sillä pääsee irti ensin ja sitten voi alkaa surutyön joka siis mulla nyt meneillään. Oisko apuja?
näköjään taitaa olla aika samanlainen tarina kuin mulla. tai nuo ajatuksesi oli ihan kuin omiani.
en voi myöskään ymmärtää sellaista omahyväisyyttä mitä ollaan joudettu kestämään. pakkohan miehen on olla jollain tapaa sairas / narsisti kun tieten tahtoen tekee toiselle näin.
toivon, että aika auttaa. ja että joskus vielä löytäisin jonkun uuden miehen, johon kannattaisi luottaa.