kuinka tästä

Otan osaa syvään suruusi.Minulla on siitä nyt kaksi vuotta, olen täällä hiljattain sattuneen uuden surun vuoksi.Kaksi vuotta menee, että alkaa toipua, eikä silloinkaan ole kokonaan toipunut mutta on jo oppinut elämään ilman vanhempaansa eikä enää epätoivoisesti kaipaa tätä takaisin tänne.Vain aika auttaa ja se, että kohtaa ensin ensimmäisen kerran koko vuodenkierron ilman vanhempaansa, joulun jne.
Aika alkaa laimentaa haavoja ja elämästä alkaa saamaan kiinni ajan kanssa, aika on tietenkin jokaisen kohdalla yksilöllinen.Surin omaa isääni niin, että ihme, että jäin yleensä henkiin siitä surusta mutta suru ei suurimmassa osassa tapa meitä, onneksi.
Yritä täyttää päiväsi mahdollisimman paljolla virikkeitä, että aivot saavat koko ajan uutta asiaa päälle, tietenkin sitten vasta kun pystyt.
En ole esimerkiksi eläessäni käynyt niin paljoa elokuvissa kuin viime vuonna.

Minun äitini kuolemasta on huomenna kaksi kuukautta, edelleen joka päivä odotan soittoa tai mitä tahansa yhteydenottoa, vaikka tiedostankin, ettei sitä tule. Juttelen äidin kanssa päivittäin mielessäni, ikävä on toisinaan kova, kun tiedostan tilanteen. Kerron itselleni, ettei äiti ole matkalla eikä pitkässä unessa, vaan äiti on kuollut. En ole saanut mitään lohtu-unia, nyt voin jo nukkua ilman nukahtamislääkkeitä, elämä jatkuu ja äiti elää mielessäni, sain äidin kanssa 41-vuotta vaikka vuosia olisi ollut toinen mokoma jäljellä, minun äitini ei tullut koskaan vanhaksi, äiti oli kuollessaan vai 62v. Itse olen jo kiinni elämässäni, käyn töissä ja harrastan, kuten äidin eläessäkin, päivääkään ei kulu, ettenkö muistaisi, mutta kaiken syövä suru on jo väistynyt. Kunnes jälleen kohtaamme, näin toivon. Voimia ja jaksamista!