en miellä itseäni toiseksi naiseksi, ehkä siksi että olen aina ajatellut että ei voi olla niin tyhmä että lähtee semmoseen mukaan.
mutta pikku hiljaa huomaan olevani tilanteessa missä todennäköisesti tulen saamaan syviä haavoja.
ihastuin työkaveriini ensisilmäyksellä puolitoista vuotta sitten. mutta kuulin että hän on naimisissa ja pienen lapsen isä, tietenkin kaikki hyvät miehet ovat! joten se siitä. meistä tuli äkkiä kavereita koska tulimme ensihetkestä asti niin hyvin toimeen keskenämme, helppo olla toisen seurassa ja samanlainen luonne yhdistää.
nyt vuoden jälkeen hän avautu että on ollut ensihetkestä asti ihastunut muhun, että aina jotenki alitajuisesti vaan hakeutuu toisen seuraan koska siinä on niin luonnollinen ja hyvä olla.
siinä hetkessä kun hän kertoi tunteistaan istuimme monta tuntia vierekkäin, pidimme kädestä kiinni ja vain katsoimme toisiamme silmiin ja hengitimme samaa ilmaa. aika ois voinut pysähtyä. ja viimein suutelimme. enkä ole koskaan tuntenu mitään niin ihanaa.
myöhemmin tietenkin tunsin kauheaa oloa hänen perheen takia. tuntuu niin kliseiseltä ajatella että "en ikinä ajatellut itse joutuvani tähän hulluun tilanteeseen".
sovimme että näemme ja juttelemme.
valmistauduin siihen että hän pahoittelee käytöstään ja laittaa ehkä humalan piikkiin (ei oltu juotu ku pari siideriä) vaikkakin se tuntui hullulta koska hän on kiltti ja hyvä mies, ja ennen kaikkea hyvä isä, ei mikään peluri naisten naurattaja.
mutta ku näimme hän kertoikin siitä kuinka ihanaa hällä oli ollu ja kuinka hyvä olo hänellä on, vaikka hän tiedostaa että pitäis tuntea huonoa omaatuntoa mutta että koska hän on ollu jo niin pitkään ihastunut muhun niin kaikki tuntuu niin luonnolliselta.
olin ihan pihalla.
koitin vaihtaa puheenaihetta hänen perheeseen.
lopulta sanoin hänelle että on sen oma taistelu miettiä mitä hän avioliitoltaan haluaa ja onko onnellinen mutta meidän tilanteet on niin erillaiset enkä voi olla osa sitä, mun on pakko unohtaa tapahtunut ja hänet kokonaan.
myöhemmin hän lähetti minulle viestiä että hän ei jotenki osaa murehtia nyt ollenkaan, että hän luottaa siihen että mä tulen pysymään hänen elämässään että asiat järjestyy. ja hän halusi nähdä parin päivän päästä uudestaan ja jutella.
näimme ja keskustelu jatkui edelleen samaa rataa.
hän analysoi sitä mitä tuntee mua kohtaan ja miten asiat on johtanu siihen missä ne nyt oli.
sanoi niin paljon kaikkea ihanaa ja kaikki ne eleet jotka olin pakonomaisesti ottanut kaveruutena, paljastuikin nyt ihastuneen miehen eleiksi.
käänsin puheen hänen perheeseensä. kävi ilmi että hän ei ollut ollu rakastunut ja onnellinen vuosiin. kerran aikaisemmin lähtenytkin mutta palannut takaisin. lapset joita hän jumaloi, oli ollut vaimon oma hanke. se oli ajanut heitä vielä enemmän erilleen. tällä hetkellä hän puhui heidän suhteestaan kasvattajina, ei kumppaneina.
tästä on nyt pari kk ja emme ole keskustelleet enään meistä emmekä tunteistamme. pidämme yhteyttä, tutustumme..siltä se tuntuu.
näemme edeleen töissä. käymme lounaalla ja kahvilla töissä. vaikka mitään koskettamista eikä suutelemista ole tapahtunut sen yhden kerran jälkeen niin tämä työpaikkatapailu on itsensä huijaamista ja todellisuuden pakoilemista ja kun yksin iltaisin mietin häntä ja kun huomaan rakastuvani häneen joka kerta enemmän tiedän että mun on pakko ottaa tämä puheeksi.
mutta mitkä on vaihtoehdot.
rakastan häntä ja olen valmis siihen että hänen mukanaan elämääni tulisi myös kaksi pientä lasta ja heidän äiti, rakastamani miehen nykyinen vaimo.
mutta samalla tunnen syyllisyyttä siitä että haluan jotain "toisen omaa".
en ala toiseksi naiseksi. hänen pitää päättää mitä elämältään tahtoo.
ja minulle vaihtoehdot ovat joko unohtaminen ja hyväksyminen tai odottaminen.
odottamisella ajattelen sitä että jos hän päättää erota niin se ei tarkoita sitä että me olisimme yhdessä, jokainen tarvitsisi aikaa sopeutua siihen ja ei niin äkkiä pysty antautumaan uudelle suhteelle.
mitä vain tapahtuukin, lapset ei saa kärsiä.
tuntuu niin absurdilta miettiä tällaista tilannetta, ja sitten kuitenkin olen valmis taistelemaan onnestani.
en tiedä olenko naivi mutta ajattelen että hänen tulisi tehdä kaikkensa saadakseen avioliitto toimimaan, jos sekään ei auttais hänen tulisi erota sen vuoksi ettei ole onnellinen. ei minun, toisen naisen vuoksi.
mutta pikku hiljaa huomaan olevani tilanteessa missä todennäköisesti tulen saamaan syviä haavoja.
ihastuin työkaveriini ensisilmäyksellä puolitoista vuotta sitten. mutta kuulin että hän on naimisissa ja pienen lapsen isä, tietenkin kaikki hyvät miehet ovat! joten se siitä. meistä tuli äkkiä kavereita koska tulimme ensihetkestä asti niin hyvin toimeen keskenämme, helppo olla toisen seurassa ja samanlainen luonne yhdistää.
nyt vuoden jälkeen hän avautu että on ollut ensihetkestä asti ihastunut muhun, että aina jotenki alitajuisesti vaan hakeutuu toisen seuraan koska siinä on niin luonnollinen ja hyvä olla.
siinä hetkessä kun hän kertoi tunteistaan istuimme monta tuntia vierekkäin, pidimme kädestä kiinni ja vain katsoimme toisiamme silmiin ja hengitimme samaa ilmaa. aika ois voinut pysähtyä. ja viimein suutelimme. enkä ole koskaan tuntenu mitään niin ihanaa.
myöhemmin tietenkin tunsin kauheaa oloa hänen perheen takia. tuntuu niin kliseiseltä ajatella että "en ikinä ajatellut itse joutuvani tähän hulluun tilanteeseen".
sovimme että näemme ja juttelemme.
valmistauduin siihen että hän pahoittelee käytöstään ja laittaa ehkä humalan piikkiin (ei oltu juotu ku pari siideriä) vaikkakin se tuntui hullulta koska hän on kiltti ja hyvä mies, ja ennen kaikkea hyvä isä, ei mikään peluri naisten naurattaja.
mutta ku näimme hän kertoikin siitä kuinka ihanaa hällä oli ollu ja kuinka hyvä olo hänellä on, vaikka hän tiedostaa että pitäis tuntea huonoa omaatuntoa mutta että koska hän on ollu jo niin pitkään ihastunut muhun niin kaikki tuntuu niin luonnolliselta.
olin ihan pihalla.
koitin vaihtaa puheenaihetta hänen perheeseen.
lopulta sanoin hänelle että on sen oma taistelu miettiä mitä hän avioliitoltaan haluaa ja onko onnellinen mutta meidän tilanteet on niin erillaiset enkä voi olla osa sitä, mun on pakko unohtaa tapahtunut ja hänet kokonaan.
myöhemmin hän lähetti minulle viestiä että hän ei jotenki osaa murehtia nyt ollenkaan, että hän luottaa siihen että mä tulen pysymään hänen elämässään että asiat järjestyy. ja hän halusi nähdä parin päivän päästä uudestaan ja jutella.
näimme ja keskustelu jatkui edelleen samaa rataa.
hän analysoi sitä mitä tuntee mua kohtaan ja miten asiat on johtanu siihen missä ne nyt oli.
sanoi niin paljon kaikkea ihanaa ja kaikki ne eleet jotka olin pakonomaisesti ottanut kaveruutena, paljastuikin nyt ihastuneen miehen eleiksi.
käänsin puheen hänen perheeseensä. kävi ilmi että hän ei ollut ollu rakastunut ja onnellinen vuosiin. kerran aikaisemmin lähtenytkin mutta palannut takaisin. lapset joita hän jumaloi, oli ollut vaimon oma hanke. se oli ajanut heitä vielä enemmän erilleen. tällä hetkellä hän puhui heidän suhteestaan kasvattajina, ei kumppaneina.
tästä on nyt pari kk ja emme ole keskustelleet enään meistä emmekä tunteistamme. pidämme yhteyttä, tutustumme..siltä se tuntuu.
näemme edeleen töissä. käymme lounaalla ja kahvilla töissä. vaikka mitään koskettamista eikä suutelemista ole tapahtunut sen yhden kerran jälkeen niin tämä työpaikkatapailu on itsensä huijaamista ja todellisuuden pakoilemista ja kun yksin iltaisin mietin häntä ja kun huomaan rakastuvani häneen joka kerta enemmän tiedän että mun on pakko ottaa tämä puheeksi.
mutta mitkä on vaihtoehdot.
rakastan häntä ja olen valmis siihen että hänen mukanaan elämääni tulisi myös kaksi pientä lasta ja heidän äiti, rakastamani miehen nykyinen vaimo.
mutta samalla tunnen syyllisyyttä siitä että haluan jotain "toisen omaa".
en ala toiseksi naiseksi. hänen pitää päättää mitä elämältään tahtoo.
ja minulle vaihtoehdot ovat joko unohtaminen ja hyväksyminen tai odottaminen.
odottamisella ajattelen sitä että jos hän päättää erota niin se ei tarkoita sitä että me olisimme yhdessä, jokainen tarvitsisi aikaa sopeutua siihen ja ei niin äkkiä pysty antautumaan uudelle suhteelle.
mitä vain tapahtuukin, lapset ei saa kärsiä.
tuntuu niin absurdilta miettiä tällaista tilannetta, ja sitten kuitenkin olen valmis taistelemaan onnestani.
en tiedä olenko naivi mutta ajattelen että hänen tulisi tehdä kaikkensa saadakseen avioliitto toimimaan, jos sekään ei auttais hänen tulisi erota sen vuoksi ettei ole onnellinen. ei minun, toisen naisen vuoksi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Osat tuosta tekstistä kuulostivat harvinaisen tutulta, käyn samaa prosessointia itse läpi.
Miehet ovat hyvin sinnikkäitä kun ihastuvat ja siksi suhteesta varattuun mieheen on hyvin vaikea päästä irti vaikka oma järki sanookin, ettei tässä kuviossa ole mitään järkeä.
Olen työstänyt asiaa kolmisen kuukautta ja päätymässä siihen, että minun on naisena oltava taas kerran se vahvempi ja karkeasti vain lopetettava yhteydenpito. Sattuuhan se ja kovasti, mutta niin on parempi ja aika parantaa haavat. Aika on tehnyt tehtävänsä hyvin aikaisemminkin, miksei tekisi nyt.
Tykkääminen ei tietenkään lopu,mutta on vain mentävä kohti kipua ja ikävän tunnetta, muutoin sitä vain yrittää vältellä ja niin suhde saa jatkua.
Lisäksi tuntuu, että kun on hetken kokenut miten mies osaa rakastaa ja huolehtia, on tuonut omalla tavallaan turvaa elämääni, niin siitäkin luopuminen on kova paikka.
Parempi luopua omasta tahdostaan, kuin että eräänä päivänä vaimokulta soittaa, että miehensä kertoo tulleensa isketyksi, ei mahtanut mitään kun viehättävä nainen vain tuli ja vei. Siitä tekstistä kun toipuisi niin saisi samalla jo kuulla, ettei saa olla missään tekemisissä miehen kanssa. Miehet ovat aika velmuja näissä asioissa, joten pelkään itse tuontyyppistä kohtaloa, jonka vuoksi peräännyn itse suosiolla.
Minä en miehestä taistele, vaan kyllä se on mies, jonka on tultava naisen perässä. Jos ei tule nyt, niin ei tule koskaan vaan rimpuilee loppuelämänsä uskottomuuden ja petoksen ilmapiirissä. Minun elämäni on parempaa yksinkertaisena versiona.
Voi miten kauniisti kirjoitit kipeästä asiasta. Voimia sinulle, kun olet päässyt tuohon pisteeseen, päättänyt olla se vahvempi. Tuo on itsellenikin pahin painajainen, että vaimo ottaa yhteyttä. Mitä siinä sanoisi? Että oletpas surkean vätyksen itsellesi ottanut, kun väkisin mukaani sain vietyä? En tiedä enkä toivottavasti koskaan joudu tietämäänkään. Ei ole minun asiani vaimolle kertoa, enkä tekisi sitä missään tapauksessa. Jos mies on joskus vapaa ja tulee, niin otan tietenkin avosylin vastaan, silläkin riskillä, että pettäisi ehkä minuakin. En käy painostamaan. Enhän mitenkään voi tietää, mikä todellinen tilanne on kotona. Kyllä miehet osaa asiat itselleen edullisimmalla tavalla selittää, valitettavasti.
kirjoitit tunnoistasi.
Voisin kai otsikoida tarinani "40kriisi vai rakkautta?" Itsellä on "pidennetty versio" samasta asiasta meneillään... Työkaveri yli 10 v takaa, tuolloin en halunnut tunkea hänen ja kihlattunsa väliin, vaan päädyin kaveruuteen ja elämään omaa elämääni eteenpäin.
Vuosien varrella tutustuttiin kavereina paremmin, opittiin toisistamme paljonkin ihmisinä. Sitten, sattuman kaupalla, tuli vanha kipinöinti välillämme esille.
Itse elän avioliittoni "savuavilla raunioilla" - tilanteeseen muu syy kuin tämä työkaveri - ja mietin, mitä pitäisi tehdä... Odottaa "jotain" vai raa'asti puhaltaa peli poikki... Vaikeaa, kovin vaikeaa - en halua vaikuttaa toisen ratkaisuihin enkä etenkään sitä, että hän joskus katuisi tekojaan. Toisaalta ajatus, ettei toinen olisikaan osana elämääni edes siinä määrin kuin nyt, sattuu...Aika näyttää...
Minullakin on samantyyppinen tilanne. Ihastuimme työkaverini kanssa enkä tiennyt hänen olevan varattu. Näimme työpaikan ulkopuolella, istuimme iltaa ja keskustelimme tunteistamme ja mies kertoi olevansa avoliitossa ja harkitsevansa eroamista avopuolistaan tämän pettämisten ym. syiden vuoksi.
Pyysin miestä ottamaan yhteyttä vasta sitten kun on eronnut, en alennu roikkumaan toisena naisena. Onneksi miehellä ei ole lapsia.
Pari kuukautta on tapahtuneesta mennyt. Alitajunnassa odotan mutta pidän slmät auki ja elän omaa elämääni.Itsekkin olen vasta eronnut pitkäaikaisesta avoliitosta.
Mies näyttää vielä jatkavan suhdettaan, en vaan voi uskoa että tuollainen suhde kestää...
Raskasta on odottaa kun ei edes tiedä mitä odottaa.Ihastuminen oli molemminpuolissta ja aitoa.