Pitää varmaan paikkaansa joissakin tapauksissa, mutta ei välttämättä. Kyllä onnettoman ja turvattoman lapsuudenkin kokenut voi saada hyvän ja kestävän parisuhteen.
http://www.aamulehti.fi/uutiset/kotimaa/lapsuus-nakyy-aikuisian-parisuhteissa/126124
http://www.aamulehti.fi/uutiset/kotimaa/lapsuus-nakyy-aikuisian-parisuhteissa/126124
Vastaukset 87
Vanhimmat
Minusta tuo kuulosti hyvinkin järkeenkäyvältä. On kyllä mahdollista että onnettoman ja turvattoman lapsuuden kokenut ihminen saa hyvän ja kestävän parisuhteen. Se on kylläkin sitten jo hyvää tuuria, jos kohtaa sellaisen ihmisen. Kuitenkin rikkinäisen ihmisen voi olla vaikea ottaa vastaan hänelle tuosta vain tarjottavaa hyvää, se tuntuu jopa pelottavalta. Vaikka suhde syntyisikin, se ei takaa suhteen onnistumista, sillä yleisesti ottaen kuitenkin ns. Murphyn laki pätee elämässä. Oman skeptisyyteni olen oppinut ns. kantapään kautta. Itsellä oli suht onnellinen lapsuus, mutta hyväksyin kuitenkin itselleni huonon miehen ajatellen ettei lapsuus ratkaise kaikkea ja rikkinäisestäkin ihmisestä voi tulla ehjä. Lievissä vaurioissa näin voi ollakin, mutta vakavat häiriöt eivät parane rakkauden voimalla eikä aina millään muullakaan konstilla.
Ei se aina ole kiinni edes tuosta turvattomasta lapsuudesta. Saattaa olla, että lapsuus on ollut ihan normaali, perhe siis on pysynyt rikkoutumatta ja perustarpeet on ihan normaalisti(siis ruoka ja asunto) on olleet kondiksessa.
Erikoistapauksena ovat lapsuutensa 1945-55 viettäneet.Isät tulivat sodasta sen aika pahasti henkisesti vammautuneina ja töitä oli enemmän kuin kerkisi tekemän johtuen sodan aiheuttamasta katkoksesta talouselämässä.
Tuo heijastui perhe-elämään, äiti ja isä eivät mitenkään näyttäneet hellyyttä sen paremmin toisilleen kuin lapsillekaan. Isä-suhde lapsilla oli täysin pielessä eli hyvin etäinen ainakin sen pienen lapsen kannalta.
Tuosta asiasta on tehty ihan väitöskirja ja siellä moni haastateltu kertoo joutuneensa ihan terapiaan, koska ovat olleet ihan täydellisiä "ihmissuhdeinvalideja". Kun ei ole ollut kotipiirissä nähtävillä hyvin toimivaa ja lämmintä ihmissuhdetta, on se heijastunut myös lapseen.
Itse olen syntynyt tuolla aikavälillä ja voin täysin allekirjoittaa asian. Jotta yrittäkää suhtautua noihin 50-65 vuotiasiin oikein, he ovat määrätyllä tavalla vielä sodan uhreja.
Tuo vähän lohdutti kuulla..ajatellen omaa äitisuhdettani,hän syntynyt juuri sodan jälkeen ja tuntuu että en koskaan ole saanut minkäänlaista ymmärtämystä enkä äidinrakkautta,mutta mikähän selittää sen että mummoni sitä pystyi antamaan.
Minulla oli onneton lapsuus eikä koskaan kavereita. Elän hyvässä ja onnellisessa parisuhteessa
on helpompi siirtää niitä tunteita, joita ei esim. omalle lapselle ole pystynyt antamaan/näyttämään.
Itselläni on ihan lämmin suhde omaan äitiini, mutta hän sanoi, että mummoni ei aikoinaan ollut mikään äiti-tyyppi. Vaikea uskoa, koska äidinäitini (k.1987) oli aivan ihana mummo minulle. Olin mummon lellikki, vaikken koskaan sellaiseksi pyrkinyt, ja meillä oli ihania kahdenkeskisiä hetkiä. Äitini ohella mummoni oli lapsuuteni tärkein ihminen. Äidin kanssa tästä on joskus puhuttu ja luulen, että äiti on hieman katkera omasta äiti-suhteestaan. Hän toki ymmärtää mummon vaikeasta elämäntilanteesta johtuneen käytöksen ja on iloinen siitä, että minä sain hyvän mummo-suhteen. Meidän suvussa tuntuu olevan sukupolvien kierre tässä asiassa, sillä isomummoni oli kuulemma todella julma äiti mummolleni, mutta ihana mummo äidilleni. Nyt tämä kierre näyttää onneksi katkenneen.
Omalta kohdaltani myös allekirjoitan tämän kirjoittajan kokemukset. Lenita Airiston aikanaan arvostelemat "tennissukkamiehet" kuuluvat myös tähän ryhmään. Kun ajattelen kuinka vähäsillä sosiaalisilla taidoilla, huonolla koulutuksella, olemattomalla kielitaidolla nimä miehet tämän maan vientiä ja kauppaa tekivät niin eräänlainen ihme sekin on! Eikä ihan pieni!
On varmaan suomalaisen miehen "kiltteyden" ja hyvän viinapään ansiota, että he onnistuivat ja Suomesta tuli hyvinvointivaltio. Aineellista hyvinvointia meillä on pahoinvoinniksi asti, seuraava sukupolvi/sukupolvet osaavat ja voivat kiinnittää henkiseesn hyvinvointiin huomiota aivan eritavalla kuin aikaisemmat sodan vaurioittamat ihmiset.
Eihän meidän vanhemmillamme ollut mitään käsitystä siitä mitkä voimat rintamalta tulleiden miesten sisällä vaikuttivat? Rintamalla ei voinut/saanut tunteilla, pelätä, kun rauha tuli enää sitä painetta joka piti pelon ja kauhun kurissa, pois ei ollut, silloin sen oli turvallista tulla esiin, mutta kuka noista ihmisistä silloin ymmärsi mistä on kyse, hyväksyi sen, saati olisi osannut hakea apua siihen!
Niimpä meillä suurilla ikäluokilla oli rintama ja sen kauhut kotona, niitä lääkittiin ainoalla kunniallisella, sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla, jonka monet oppivat vasta sodan aikana: juopottelemalla! Vaimo ja lapset olivat heitteillä keskellä ei mitään synkkää Suomen korpea kylmillä tiloilla! Vasta nyt yli 60:senä naisena olen noita asioita, tuntoja läpikäynyt. Huomannut kuinka se äidin suhtautuminen isään, hänen henkiseen hätäänsä ja varsinkin sen "hoitoon" jatkui myös minun elämässäni näihin päiviin asti!
Omakohtaisia kokemuksia mulla ainakin löytyy.. itse olen ns. rakastetusta perheestä, mutta miehellä on aivan eri lähtökohdat ja sen kyllä vuosien mittaan huomaa todella useasti !! Mutta kaikkihan ei ole samanlaisia.
Olen samaa mieltä että ihmisen lapsuus oikeasti vaikuttaa parisuhteessa. Se näkyy minussa ja se näkyy myös kumppanissa, kuten myös kaikissa muissakin ihmisissä. Ja helposti antaa myös omille lapsille otteita aikuisen omasta lapsuudesta. Voin sanoa että itse joudun kamppailemaan itseni kanssa jotta voisin toimia toisin. Ihmisen pitäisi mun mielestä tiedostaa oman lapsuuden kokemukset ja kuvitella itsensä sen toisen henkilön osaan joka käytöksen vastaanottaa.Se on mun mielestä yksi askel parempaan suuntaan, kommunikointia unohtamatta. Kommunikointi on tärkeetä jotta voisi yhdessä edetä parempaan suuntaan.
Moi, te kaks edellistä. Miten sen huomaa tai miten toinen käyttäytymisellä sen kertoo, kertokaas. Tunnistaako tai takoittaako itse sellainen joka on "huonosta" lapsuudesta oman käytöksen, en tiedä, tuntuis että ei varman kaikki. Ja siitä olis iso apu jos tietäis mikä on "häiritsevää". Ja edellinen; mitä tarkoitat tuolla "vastaanottaa käytöksen"?
-ystävyydellä-
Niin kyse oli että: ...joka käytöksen vastaanottaa: Asia tarkoittaa sitä että, kun on toista kohtaan tietyllä tavalla niin miltä hänen käytös tuntuu sillä toisella osapuolella. Esim. ihminen joka ei ole koskaan joutunut jakamaan taikka ottaa huomioon ketään toista, niin ei se sitä tee silloin aikuisena. Itse olen saanut tämän huomata henk.koht. Minä itse kun olen ottanut kaikki huomioon omanlaisenaan ihmisenä en osaa täysin ymmärtää "itsekästä" käytöstä. Okei, onhan se myös totta että ei kaikilla lapsuus näy aikuisena millään muotoo. Suurimmalla osalla kyllä näkyy. Olen huomannut sen itse.Ja vaikka olisikin rankka lapsuus niin aikuisena voi saada täysin vastakohtaisen elämän. Kaikki on vain ihmisen omasta valinnasta kiinni ja itsensä tuntemisesta.
omassa suhteessani vaikuttaa lapsuuden ajat.. pitkä tarina mitä en sepitä mutta olen tullut siihen tulokseen että vaikuttaa.
niin kaveri kuin parisuhteissa.
Onhan selvää että toisesta välittämisen malli tulee juuri kotoa ja kaikki mitä pieni silmä näkee tekee häneen suuren vaikutuksen. Hellyys, viha, rakkaus ja moni muukin aisa on täskeää nähdä pienenä eikä se ole vain sistä että osoitetaan hellyyttä ym lapselle vaan kuinka vanhemmat osoittavat sitä toisilleen. Mutta onhan myöskin niin että maailmalta saamme myöskin kaikenlaisia malleja siihen kuinka asioita voidaan hoitaa mutta eiko kuitenkin olisi jokaisen ajateltava sydämellään.
Kyllä vaikuttaa. Ja vähän miestenkin näkökulmaa sanoisin, että naisille on erittäin merkityksellistä minkälainen isäsuhde heillä on ollut, onko heidät hyväksytty täysin, että he ovat tyttöjä ja kannustettu ja ulkoinen olemus kaikin puolin hyväksytty. Varsinkin jos isä on moittinut ulkonäköä tai vähätellyt tytärtään on sillä merkitystä. Mikäli isäsuhde jäänyt etäiseksi ja ns. tunteettomaksi on sillä kokemuskeni mukaan negatiivinen vaikutus parisuhteeseen. Myös se vaikuttaa jos vanhemmilla on ollut etäiset suhteet toisiinsa, ei näytetä hellyyttä millään tavalla. Jos eri taustasta lähtöisin olevat kohtaavat saattaa mennä alkuun pitkäänkin hyvin, mutta vuosien saatossa alkaa tulla ongelmaa, joiden syyt osittain johtunevat jommankumman lapsuudesta.
Parisuhteen alkuvaiheessa kannattaa "kartottaa" toisen lapsuuteen liit. asioita, niillä on merkitystä vaikkei se alkuhuumassa siltä tunnukaan.
ne roolimallit periytyy. Oma Äiti ja Isä ovat lapselle ne tärkeimmät ja "luotettavimmat" ihmiset maailmassa. Sitä ei voi sosiaalitantat ja muut terapeutit muuttaa.
Siitähän tämä koko Suomi paskamaa paskasuhteet ja muut mielenterveysongelmat johtuu.
Alkoholismi on niin syvässä kulttuurissa, ettei sitä edes nähdä. Sitä pidetään niin normaalina elämänmuotona.
Isä juo, ja hakkaa lapsia tai äitiä. Se on normaalia. Äiti jouo ja tapailee muita miehiä se on normaalia. Lapset sen näin näkevät.
Lasten mielenterveysongelmat ovat monesti vanhemmilta opittuja ajatusrakenteita. Kännissä ollaan iloisia tehdään kaikkea kivaa, eikä niin säännöistä piitätä, krapulassa ollaan laiskoja ja ärtyisiä.
Lapsi ottaa nuo roolit ihan selväänpäähän, koska käyttäytymismalleista hän oppii eikä alkuun osaa erottaa että viinasta se erilainen vanhemman persoonallisuus johtuu. Sitten koulussa käyttäytyvät, miten meieleen juolahtaa ja mikä opittu käyttäytmismalli sopii mihinkin tilanteeseen. Opettaja ärsyttää, hmmm mitähän isä tekisi. Olisi välittämättä ja vetäytyisi pois "krapula" Vetäs opettajaa turpaan "kännissä"
Siitäpä lapsen on hyvä valita kummin tekee.
Simppeliä kun vain tarpeeksi asioita pohtii lapsen nökökulmasta. Ei lapsella ole aikuisen perpektiiviä asioihin ja tarpeeksi vertailupohjaa ja kokemusta valita käyttäytymismallejaan. Eikä ole niin irtaantunut vanhemistaan. Ne ovat sankareita ja aina oikeassa näin lapsi ajattelee ei isä tai äiti tee asioita väärin
Itselläni lapsuus oli yhtä helvettiä. Väkivaltainen alkoholisti-isä, myöhempinä vuosina myös äiti rupesi juomaan. Lapsuuteni on täynnä toinen toistaan pelottavampia ja järkyttävämpiä muistoja, poliisin käyntejä, isän joutumista mielisairaalaan juoppohulluuden takia, rikollisuutta, valtavia rahavaikeuksia.. Asiaa kuvaa että yksi parhaita muistamiani jouluja oli kun isä pidätettiin jouluaaton aamuna ja joutui olemaan tutkintavankeudessa tapaninpäivään asti. Äiti lohduttautui hakemalla kaksi pulloa kossua ja sammumalla aaton iltapäivänä. Silti oli kivaa, kun ei kerrankin tarvinnut pelätä ja jännittää. 15-vuotiaana selvisin yhden vuoden vain siksi että minulla oli koko ajan laukussa 100 kpl:n purkki vahvoja unilääkkeitä, ja tiesin että voin hetki kuin hetki päästä pois jos haluan. Se auttoi jaksamaan, kun oli tunne siitä että olen itse valinnut jaksamisen ja voin valita myös toisin. Lähdin kotoa heti kun voin, 18-vuotiaana.
Ihme kyllä olen kuitenkin itse onnistunut parisuhteessani. Tosin aloin seurustella vasta 32-vuotiaana; sitä ennen minulla oli vain erittäin lyhytaikaisia, toinen toistaan oudompia "juttuja". En kai katsonut itseäni rakastamisen arvoiseksi.
Mutta löysin miehen, joka ymmärtää minua ja taustaani (siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että hän itse on kasvanut ns. unelmaperheessä, jossa ei koskaan juotu eikä lyöty, ei ollut rahavaikeuksia, ja vanhempien rakkaus lastaan kohtaan näkyi koko ajan. Hän on kuunnellut kertomuksiani, auttanut ja tukenut.
Hänen seurassaan voin vihdoin olla se lapsi, joka en koskaan saanut olla, ja koska saan välillä olla lapsi (eli heikko ja suojelun tarpeessa), jaksan myös useimmiten olla aikuinen ja puolestani tukea häntä kun hän on sen tarpeessa.
Itse olen aika yllättynyt siitä, että olen toipunut lapsuuden kokemuksistani näin hyvin. En kosta miehelleni lapsuuttani, vaan enemmänkin olen loputtoman kiitollinen että minulla on ollut niin suuri onni löytää näin ihana mies.
Sanotaan että naiset etsivät miehiä jotka muistuttavat heidän isäänsä, mutta itse olen kyllä mennyt niin toiseen ääripäähän kuin mahdollista. Etsin tasaisen, turvallisen, täysijärkisen miehen joka ei juo juuri ollenkaan, eikä minun ole koskaan sekuntiakaan tarvinnut edes teoriassa pelätä minkäänlaista väkivaltaa hänen puoleltaan. Ajatuskin on täysin mahdoton.
niin olen pistänyt merkille että ainakin kaikki mitä kirjoituksia mun silmään sattunut,on saaneet kunnon miehen,itse myös.ihan kun ne lapsuuden kokemukset olisi hyvitetty näin.
Olen sanonut saman nykyiselle miehelle. Että jos mun on pitänyt elämässä kärsiä siks että sain tämän onnen nyt niin oli se sen arvoista.
Takana äidin kuolema hyvin nuorena-juopon isän takia hyvin raaka lastenkoti lapsuus. Pettäjä valehteleva, "täydellisen ydinperheen" tosin narsisti-isän pojan kanssa avioliitto melkein 20 vuotta takana. Mutta nyt on rinta rottingilla. Tosin myönnän että tunnistan kirjoituksista itseäni, valitettavasti.
Eiköhän kaikki kokemamme vaikuta meihin.
Kyllä mä näkisin tuon niin et sitä tahtoo omalle kohdalleen paremman suhteen kuin mitä lapsena on kokenut. Ja se miten sä kohtelet lapsiasia/vaimoasi voi myös olla täysin päin vastaista mitä sae lapsuuden kodissa on ollut.
Vaaranahan tuossa kait piilee se et tulee juurikin samanlaiseksi mitä lapsuudessa on ollut. Luulisin. Enpä tiedä mistä se sitten johtuu.
mutta tuntuu luvattoman usein. Miehet hakee kokkia (äiti) ja naiset hakkaajaa (isä): Miehet ei osaa laittaa ruokaa, ja naiset nauttii perversioista.
Kyllä näkyy. Kannattaa katsoa tarkkaan, millaisesta perheestä se kumppani on. Siinä sitä on tekemistä, kun kasvattaa paskaporukan kakaraa uudestaan ihmisten tavoille. Jos toinen on turvallisesta perheympäristöstä ja toinen on perheestä jossa on eletty väkivaltaisen, alkoholisoituneen, mielenterveysongelmaisen isän mielialojen mukaan - niin on uudessa parisuhteessa sellaisesta taustasta tulevan kanssa ongelmia. Ne kun tuppaa periytymään nuo asenteet,arvot ja käytöstavat ja ovat mukana ihan tiedostamatta tuontaustaisen ihmisen valinnoissa, tunnereaktioissa, tilannetulkinnoissa jne. Yksilöstä riippuu sitten miten älykäs ja kyvykäs on työskentelemään menneisyytensä haamujen kanssa.
mutta ihmisen oma "itsesuojeluvaisto pelaa" ainakin monien alkoholistiperheiden lastetn valintaa,minulla ja sisarellani on raittiit miehet,oma isä oli tissuttelija mutta ei pieksäjä.Ei ole ollut raittiin kanssa raha/muitakaan ongelmia kolmeenkymmeneen vuoteen.Lapsuus kodista traumoista voi päästä parempaan elämään kun pitää silmänsä ja mielensä avoimena.
Minun osaltani, lapsuus oli persiistä.. "Isäni" kohteli perhettään kuten sikalaumaa uhkaili, juopotteli ja karmei tapaus oli kun meinasi tappaa koko perheensä. Nyt kun olen itse aikuinen mies ja on oma perhe niin osaan arvostaa sitä enemmän kuin omaa elämääni ja tiedän että kaikkein tärkein asia on se että perheessä kaikki on hyvin, enkä koskaa tule samanlaiseksi kun "isäni"
Aika pitkälti samanlaista. Tiedän millainen minusta ei koskaan tule! Sen verran "hyvän" esimerkin saanut aikoinaan.
Minä olen rikkinäisestä perheestä, alkoholistin ja työnarkomaanin lapsi. Lapsuuden perheessä sai aina pelätä jotain. Väkivaltainen alkoholisti-isä järjesti milloin mitäkin karuselleja, joita sitten piti selvitellä tai peitellä. Alkoholisti-isä oli myös aina hermostunut, kiukkuinen ja "odotti seuraavaa huikkaa". Nousuhumala tarjosi vähäksi aikaa rauhaa perheelle (hän häipyi usein päiväkausiksi kotoa ja kukaan ei ollut huolehtimassa meistä, mutta rauhassa sai olla edes sen aikaa kuitenkin). Mutta kun kankkunen ja sitä myötä morkkis iski, saimme nyrkkiä koko porukka.
Perheemme ainut aikuinen, äitini pakeni työelämään, ja hänen sanomansa meille lapsille oli marttyrin sanoma, "jos minua ei olisi, kuolisitte nälkään" (silloin kun hän sattui olemaan kotona). Syyllistäminen, hylkääminen ja pelko ohjasivat kasvatustani.
Minulla kuitenkin on itselläni pitkä avioliitto, yli 25 vuotta saman miehen kanssa naimisissa, kaksi lasta ja onnellinen elämä. Mutta ei ole ollut helppo tie luottaa puolisooni, jolla taas on ollut normaali lapsuus.
Naimisiin menin 20-vuotiaani, että pääsin pois kotoa. Pelkäsin kymmenen ensimmäistä vuotta koko ajan katastrofeja (niitähän meidän kotona oli päivittäin), pelkäsin että mieheni lyö minua jne. Tein hänen elämästään helvettiä varomalla ja pelkäämällä pahinta mahdollista. Onneksi hän ei ole provosoituvaa tyyppiä. Yhtään lyöntiä en ole saanut ja yhtään katastrofia ei ole tullut.
Vapaasti olen hengittänyt vasta viimeisen 15 vuotta. Jotain kertoo sekin, että opiskelemaan pystyin vasta lasten jälkeen, pelkäsin niin helvetisti että rahat ei riitä, meillä oli aina rahapula kotona ja pelko "kaiken menettämisestä" oli koko ajan läsnä. Nykyisin olen korkeakoulutettu, hyvässä ammatissa ja työpaikassa ja taloudellinen tilanteemme on aina ollut vakaa.
Että onhan ollut tie tämäkin, olin terapiassakin neljä vuotta, ja terapian tarkoitus oli se, että pääsisin liioittellusta elämänpeloistani, jotka on istutettu (aivopesty) minuun alkoholistiperheen lapsena. Suosittelen harkitsemaan juopottelua, jos on lapsia. Ei ole ollut helppoa toipua väkivaltaisesta ja viinankatkuisesta lapsuudenkodista.
On myös ollut aikamoinen temppu antaa anteeksi vanhemmilleni (he ovat kuolleet molemmat), ja kasvattaa omat lapset tiedostaen lapsuuden jotkut mallit vääriksi, mutta erottaa niistä oikeat mallit, opetella maailman turuilta sitten väärien tilalle sopivampia. On ollut helvetillinen tie.
Erityisesti tuo pelko, että rahat eivät riitä on tehnyt minustakin hyvin harkitsevan rahan käytön suhteen. Pelkään esimerkiksi, että työt loppuvat, jolloin en saa vuokraa maksetuksi tms. Lapsuudenkoti pa.
Aivan vastaavaa täällä,ja itselläni molemmat vielä hengissä,eikä välit vieläkään kunnossa koska mä en pysty unohtamaan kaikkea.Tulee sanottua joskus ja toinen heistä edelleen harjoittaa kiusaamista,sekä minua että lapsiani kohtaankin,joka kuullostaa tosi pahalle.mutta lapsiin kun sen kohdistaa niin se on tavallaan minulle tehty joka jujuna onkin.Tuntuu että se lapsuuden riesa ei lopu koskaan,vaikka tuntuu että siihen verrattuna mitä on koettu minusta on tullut melko kunnon ihminen,kiitos mummoni.
Sama mulla että saman miehen kanssa yhtäkauan kun sinäkin ja onneksi sain kunnon miehen,mutta senverran on lapsuudesta jäänyt traumoja että en aina osaa parisuhteessa olla niinkun pitäisi,en osaa ottaa sitä tosissaan että toinen rakastaa minua.
on ollut suuri urakka. Kiitos viestistäsi, oli lohduttavaa lukea siitä.
Onnekseni suhde isääni oli hyvä, koska olin suloinen lapsi ja isäni piti minua kauniina, kehui ja kannusti. Sain hänen hyväksyntänsä.
Tässä suhteessa hän yritti parhaansa, ja olen tästä kiitollinen. Pystyn olemaan naimisissa mieheni kanssa. Äitini taas vähätteli ja ivasi minua. Enkä luota naisiin taas pätkääkään tänäkään päivänä, ja aina on tuntosarvet pystyssä jokaisen naisen kanssa. Tästä on taas minulle koitunut paljon murheita, ja ymmärän että ongelma on minun päässäni, ei siis ympäristössäni. Yritän vapautua tästä.
Että kyllähän nämä lapsuuden suhteet "vähän" vaikuttavat...
koska en lapsena saanut oikeastaan mitään,niin nykyisin olen huomannut että ostan liikaakin,mutta minun pelkoni koskee läheisteni menettämistä.
kaiken saman paskan kanssa kokenut lapsena ja nuorena kanssa mennyt naimisiin ja lapset tehty.
Meidän rikkinäisen kodin kasvattien on vaikea elää normaalia elämää. Lapsuus kun seuraa valitettavasti ainakin omalla kohdallani varmaan hautaan asti! Itsekin pakenin naimisiin, sain kolme lasta ja nyt ihmettelen, mitä ihmettä olen tehnyt viimeiset kymmenen vuotta??? Paha ja ahdistava olo on koko ajan. Onnellinen en uskalla olla, en osaa rakastaa eikä minulla ole hajuakaan, millainen vaimon kuuluu olla. Olen väsynyt juoksemaan itseäni karkuun! Onneksi sain hyvän miehen, jolla normaali lapsuus.Mutta ei hänenkään kärsivällisyytensä ikusesti kestä. Aloitin terapian viime syksynä mokailtuani pahemman kerran parisuhteessani. Suosittelen ammattiapua, kaipa minäkin joskus selviän ja saan elää vihdoin omaa normaalia elämää. Toivon vaan, etteivät lapseni ole kärsineet liikaa ja traumatisoituneet puolestaan äitinsä takia...
..ajatuksia mullakin pyörii mielessä; entä jos menettää kaiken, entä jos rahat loppuu, entä jos ei olekaan töitä jne, pelkään menettämistä.. Mutta olen oppinut itsekseni elämään asioiden kanssa, lienee suuri apu on ollu urheilemisessa, jossa tuli ylitettyä itsensä ja voimansa eri lajeissa ja se antoi voimia myös ylittää itsensä henkisesti..
Ja olen myöskin pystynyt antamaan vanhemmilleni anteeksi kuinka he kohtelivat minua lapsena, äiti keskittyi henkiseen väkivaltaan ja isä fyysiseen, Äitini oli ehkä pahempi, fyysiset mustelmat katosivat päivien mittaan, mutta henkisten mustelmien kanssa piti taistella ne kadottaakseen.
Mutta sitä en tule vanhemmilleni antamaan anteeksi, jos kumpikaan heistä erehtyy nostamaan nyrkkinsä jompaa kumpaa ala-ikäistä sisarustani kohtaan!
Niinpä, mutta yksi asia on kuitenkin syytä muistaa, kun puhutaan ihmisyksilön ja ympäristön tai vastaavasti pään sisäisten ja ulkoisten tapahtumien suhteista, nimittäin se, että jostain ne pään tapahtumat ovat aina saaneet alkunsa, ja yleensä ulkoisesta ympäristöstä.
Toisin sanoen pään sisäiset tapahtumat, tässä tapauksessa ehkä traumat tai vaikutukset ihmissuhteisiin ovat tosiasiassa seurausta siitä, miten ihmiset ovat sinua kohdelleet. Mittasuhteet, mitä ne saavat ja niiden käsittely on tietenkin oma lukunsa.
Esimerkiksi, jos joku on vainoharhainen, en tarkoita sinua, hänellä luultavasti on syynsä sille, ja se syy on ympäristössä, ihmisissä, jotka ovat tehneet hänelle vääryyttä. Valitettavasti reaktio yleistyy ja jatkuu hamaan tulevaisuuteen.
ainakin omalla kohdalla en vielä sinun ikäisenä vielä asioita kovin paljon miettinyt,ja pienet lapset vei ajatukset muualle..mutta annas olla kun alkaa lähestymään 40synttärit,ja lapset kasvaeneet,..kaikki iskee silloin päälle,jostain syystä sitten iski tosikriisi,mutta onneksi on ystäviä ja huumorintajua ollut vaikka välillä tuntuu että ei riitä nekään.
Emrd-terapia on traumaterapiaa, se auttoi minulla. Neljä vuotta, joka viikko, että voisin vapautua näistä, ja auttoihan se. Tunnetason vapautumisesta on kysymys, kyllähän näitä järkeilee kuka vaan. Pitkä tie on ollut.
En voi sanoa, että olisi ollut hyvä ja onnellinen lapsuus, pikemminkin tuntuvaa taloudellista niukkuutta ja ahdistavaa ilmapiiriä vanhempien riidoista johtuen sekä muihin kohdistuvaa kateutta ja kaunaa. Ei juurikaan rakkautta, ei kannustamista, eikä kasvatusta.
Aloituksen kysymys on typerä, koska jokaisen lapsuus vaikuttaa jollain tavalla parisuhteeseen.
Minun parisuhteeseeni tämä ei ole tuonut negatiivista, sen sijaan osaan arvostaa läheisyyttä ja järkevää keskustelua. Seksielämäkin toimii hyvin.
Erääseen osa-alueeseen lapsuus on kuitenkin vaikuttanut vahvasti: en halua omia lapsia. (Suhteessamme se ei ole ongelma, koska lapsia on jo puolisoni edellisestä suhteesta.) En osaa tätä tarkkaan selittää, jotenkin se liittyy siihen, että pelkkä ajatus lapsista (joista muuten pidän) tuottaa oamlla kohdallani suurta ahdistusta.
Johtuu osittain siitä, että vanhempani tekivät ja tekivät vain uusia lapsia (yhteensä viisi joista olin 2.), vaikka siitä seurasi vain lisää taloudellisisa vaikeuksia ja jopaa tyhjyyttä jääkaapissa.
Koska olin lapsena herkkä ja älykäskin, niin tämä vaikutti minuun syvästi. Yhdistän ajatuksen omista lapsistani alitajuisesti ja automaattisesti välittömästi ahdistukseen ja ankeuteen, joita en halua.
Myös oma isäni oli varsinainen tapaus, enkä ota pienintäkään riskiä, että olisin jollekin samanlainen, tyyppi joka kilpailee häiriintyneessä itsetunnossaan ja todennäköisesti persoonallisuushäiriössään oman lapsensa kanssa, ei kehu vaan lyttää ja mollaa ja halveksii, jotta saisi itse tuntea olevansa jotain, parempi.
Lapsuuden merkitys tuottaa monille pysyviä jälkiä, joiden yli pääseminen on mahdollista, mutta vaikeaa. Tämä ei ole itsesääliä vaan tosiasia, jota hyvän lapsuuden saaneet eivät helpolla kykene ymmärtämään.
Olen itsekin usein miettinyt mikä ihme saa aikuisen ihmisen kilpailemaan lapsensa kanssa? Kannustamisen ja tukemisen sijaan mollataan ja vähätellään tekemisiä ja menestystä. Meillä äiti vieläkin sivuuttaa keskutelussa asiat jossa pitäisi kehua jotain toisen saavutusta. Olen pohtinut lieneekö tämä osittain perua "työväenpoliittisesti" suuntautuneesta kasvatuksesta hänen kotonaan. Olenkin oppinut etten omista asioistani ja tekemisistäni viitsi tehdä numeroa. Mieheni on tästä vihainenkin sillä menen ehkä joskus niin pitkälle etten ymmärrä omien suoritustenikaan arvokkuutta saati niiden sosiaalista merkittävyyttä ja vaikutusta muussa ympäristössäni.
Tuttavaperheessä isä väheksyy omaa poikaansa ja hänen menestystään mikä sitten onkin kääntynyt pojan elämänhallinan vaikeuksiksi. Sitä kun alkaa uskoa olevansa huono jos ei muuta kuule. Pahinta on kun äiti hyväskyy asian
olen kääntänyt sen senverran eduksi että minusta esim.on tullut paljon vahvempi kun semmoisesta kellä lapsuus ollut yhtä onnea ja auvoisaa oloa,minau ei pikkujutut säikäytä eikä hätkäytä enää,ja osaan arvostaa asioita eritavalla kun sellainen joka on saanut kaiken mitä on halunnut,mutta siihenkin uskon että jos on ollu vaikeaa niin sekin asia korvautuu.
se on semmoinen aihe minkä harva ymmärtää,ja sentakia melko harvalle viitsii kertoa että minun äitini on minulle kateellinen ja nauttii siitä jos minulla menee huonosti..raakaa tekstiä mutta totta,jos mä jollekkin kerron niin usein sanotaan että"älähän nyt,ei se niin voi olla",mutta äidin ilmeestä näkee että voihan paska...jos kerron jotain onnistumistani,kun taas naamalle leviää ivallinen ilme kun huonosti menee.Ja aina lapsena sai kuulla "ei siitä tule mitään kuitenkaan" ym kannustavaa,josta syystä itsetunto ei todellakaan ole kehuttava.Enkä osaa ottaa muiden kehuja enää tosissani.
toiminut, eli kääntänyt koko tämän lapsuuden edukseni ja lasteni eduksi. Näyttäisi siltä, että kaikki tänne kirjoittavat ovat pystyneet tähän. Hyvä me! Pääasia on minunkin mielestäni se, että pikkuhiljaa jotenkin saa nämä asiat selvitettyä itselleen ja vaikka ei pystyisi antamaan anteeksi, niin ainakin pystyy tiedostamaan tilanteen.
Tässä on kuitenkin muistettava, että se mikä ei tapa, ei välttämättä karaise. Se karaisee vain, jos niskassa ei ole liian suuri taakka. Sellainen murta ihmisen, eikä siitä välttämättä enää nouse koskaan, eheydy, toivu tms.
Kestää pitkään toipua huonosta lapsuudesta, joten mekin jotka olemme onneksi sillä tiellä, jäimme tietyssä mielessä jälkeen startissa oman elämän rakentamisessa, koska niin paljon meni energiaa omien sisäisten asioiden järjestelyssä, esim. itsetunnon osalta.
Lahja on sitten oma lukunsa: arvostus, sinnikkyys, empatiakyky jne.
Että minulle on kehittynyt valtava empatiakyky,raivostun jos joku kokee vääryyttä...mutta omia vanhempiani kohtaan mulla ei ole paljonkaan empatiaa vaikka miten yrittäisin.
Ensimmäinen ihminen joka on tässä asiassa samaa mieltä. Tosi kiva!! Ei tosiaan mene niin että kaikki mikä ei tapa vahvistaa. Moni asia omalla kohdalla on tehnyt entistä heikommaksi. Tosin niin ensin ja kaikki on kyllä onneksi kääntynyt tuoksi lahjaksi tosin on siinä ollut kivinen tie ja arvet on syvät. Ja kuten Sinilläkin... en hyväksy väkivältaa tai huonoa kohtelua en ruumillista enkä henkistä ja en ole ihan varma ymmärtääkö nykyinen mies mistä ehdottomuuteni johtuu. Mutta sitten teen myös tälläistä... Uuden miehen lapset on aika arkoja elämälle, ei kestä normaaleja vastoinkäymisiä että välillä on ei ja välillä tulee takkiin, kavereilta yms. Tai kestää mut loukkaantuminen on aika "vellihousu" meininkiä välillä. Niimpä sitten välillä karaisen "kepeästi" huumorilla, eihän elämässä pärjää jos ei osaa nauraa ja viitata kintaalla? Joskus vain tuntuu että tässä olen hakoteillä, eihän se aina mene niin että vain sillä pärjää että kestää vastoinkäymisiä ja oppii siihen pienestä pitäen... Mut tässä varmaan onkin justiin sitä mikä peilaa omasta karaisevasta lapsuudesta???? Miehellä oli kans ei niin onnellinen lapsuus ja sitä hän haluaa nyt haluaisi antaa omille, tietenkin. Mikä minä olen karaisemaan!? Oma tosin on aika kestäväinen ja olen siitä ylpeä. Mutta on myös empaattinen ja puolustaa vääryydeltä. Täs onkin muuten aika keskustelun paikka isännän kanssa, näistä meidän eroista tehdä asioita.
Ympäristötekijät on suurin vaikutus hirveän useaan asiaan vanhempana.
Tänä päivänä lapsi hakee turvan jengeistä kun vanhemmat on uraputkella tai pelko työpaikan menetyksestä.
Ennen vanhemmilla oli viina-putki ja nyt on ura-putki.
Molemmilla tosi huono vaikutus lapsiin.
Meillä oli "onnellinen" lapsuus eli äiti ja isä yhdessä, ei väkivaltaa, tehtiin perheen kanssa reissuja yhdessä ja muutenkin meidän kanssa touhuttiin paljon. Mutta jokin puuttui... en vieläkään osaa tarkalleen sanoa mikä. Ehkä se oli kannustaminen, omaan itseensä uskominen/arvostaminen? Meitä ei kasvatettu yksilöiksi, vaan yritettiin kaikkia lapsia kohdella saman kaavan mukaan. Ei hyvä, sillä olemme kaikki erilaisia.
Meitä on kolme lasta, joilla kaikilla on ollut suuria ongelmia parisuhteissaan, joten jotenkin se liittyy lapsuuteen.
Toki olemme nyt kaikki aikuisia ja itse olen työstänyt tätä heikkoa itsetuntoani ja epävarmuuttani sen minkä maallikkona pystyn. Muissa suhteissa (ystävät, työkaverit)ei ole vastaavaa ongelmaa, mutta parisuhteessa aina lopulta.
ajatuksia... ihan samat taustat, mutta jotain puuttui - ei saanut olla oma itsensä vaan piti olla ehkä odotusten mukainen... en tiedä.
Mullakin hyviä ystävyyssuhteita ja töissä menee ihmisten kanssa hyvin, mutta parisuhteet takkuilee...
Joskus ihmissuhteet keskittyvät rakentamaan elämäänsä muiden eli naapureiden tai kuvittelemiensa arvojen mukaisesti. Keskittyessään tähän he suoriutuvat muusta mutta ehkä kadottavat sen ydinjutun eli ihmisten välisen keskinäisen läheisyyden ja perheverkon rakentamisen
Vanhemmat ovat lapsilleen roolimalleja. Jos parisuhde kotona on vinksahtanut esim. oman ikäpolven vanhempien osalta äidit usein myöntyi aina kaikkeen, hissutteli, varoitteli, hyväksyi ja ymmärsi isän tekemisiä vaikka niissä ei olisi ollut mitään oikeutettua. Perheessä ei vallinnut tasa-arvo eikä asioista voinut keskustella saati neuvotella koska perheen pää toimi yksinvaltiaana ja sananhallitsijana.
En toteuta mallia omassa perheessäni vaan meillä jokainen voi osallistua tasavertaisesti. Olen tietoisesti opetellut vuorovaikutuksen taitoja joskus hyvällä ja joskus huonolla menestyksellä. kapinoin aina ja kaikkialla epäoikeudenmukaisuutta ja yksinvaltiutta. Se on kai kasvanut minulle sisään sillä kotona lapsena , puolustuskyvyttömänä sitä sai niellä tarpeeksi.
Ex-vaimoni äiti lähti aikanaan toisen miehen matkaan ja hylkäsi lapsensa. Pitkän liiton jälkeen exän piti tehdä sama temppu omille lapsilleen. Jostain luin että "äitinsä hylkäämä tytär yrittää alitajuisesta etsiä vielä kuolleenkin äitinsä hyväksyntää jäljittelemällä tämän käytöstä". Toivottavasti omat lapseni katkaisevat tällaisen sukuvian.
jotenkin tuo ajatus tuntui vieraalle hyväksynnälle
anoppiin = sitä mitä tuleva vaimosi oikeasti on !!!! toimii AINA !!!!!!!!!!!!!
Veit sanat suustani :-) (ks. edellinen viestini).
juu helposti kerrottu ohje mutta toteutus mahdotonta..mietippä järjellä:JOS sä olet ihastunut todella johonkin naiseen ja hänen äitinsä on täysi...ööhh,niin vaatii melkoista luonteenlujuutta että katkaiset seurustelun..jos siis oikeasti olet ihastunut.Sama vähän jos jollekkin ylipainoiselle annat hyviä laihdutusohjeita.
oli isä joka on hyvin samanlainen kuin nykyinen mieheni.Niin hyvässä kuin pahassakin.
Osin koen turvattomuutta tässä liitossa,vaikkei mies mikään humalainen tai hulttio olekaan..mutta onkin sitten muutoin välinpitämätön minua kohtaan.
Mies odottaa että häntä palvellaan,hänen juttunsa ovat vain niitä kiinnostavia..jos kysyn jotain,hän toteaa ei jaksa nyt vastata..siis miten ihmeessä oon moisen kanssa naimisiin ees mennyt?Jotensakin olo kuin ois hyväkskäytetty,ja kaikk viety..se omanarvontuntokin.
Itse olen ns. hyvästä perheestä: ei juotu, lyöty eikä erottu. Tehtiin kovasti töitä ja pidettiin huoli siitä, että erityisesti ulospäin kaikki oli ok.
Ehkä juuri siksi mulla menikin melkein kolmikymppiseksi asti huomata, että olen oppinut kotoa myös aika paljon huonoja ihmissuhteen malleja. Kun kasvaa koko lapsuutensa ympäristössä, jossa henkinen kiristäminen, oikuttelu, painostus ja puhumattomuus ovat arkipäivää, niitä pitää normaalina toimintana, ja ne hyväksyy osaksi omaakin suhdettaan.
Nyt on helppo nähdä, että isäni ja äitini olivat oppineet nuo mallit omista kodeistaan. Heilläkin suhde on vasta vanhoilla päivillä asettunut uomiinsa, ensimmäiset vuosikymmenet olivat enemmän tai vähemmän tempoilua. Erokin oli pari kertaa aika lähellä, mutta varsinkaan äidin suvussa se ei vain ole mahdollista.
Olenkin iloinen, että ei tullut nuorena tehtyä lapsia. Olisin välittänyt heille samat mallit...
..varmaan osittain ainakin on..
oon huomannu itteni kohdalla, että mun täytyy päivittäin "taistella" itteni kanssa parisuhteeni puolesta. Mulla on ihana avomies, joka rakastaa mua ja olisi valmis tekemään kaikkensa mun puolesta.. Mutta kun pienikin vastoinkäyminen tulee, olen valmis pakkaamaan tavarani ja lähtemään.. En osaa kunnolla keskustella tunteistani ja ajatuksistani, olen joutunut sitä taitoa harjoittelemaan nuoren elämäni aikana. Tämä on ensimmäinen kunnon suhteeni, mutta luulen että jos lasta ei olisi tulossa, olisin varmaan lähtenyt jo ajat sitten suhteesta vaikka rakastankin avomiestäni..tosin rakkaus saattaa olla mielessäni vääristynyttä..
En tiedä johtuuko tämä kaikki siitä, että kotonani lapsuus oli pelon ja onnen sekaista, onnellisen ajan jakson saattoi pysähtyä isän heiluvaan nyrkkiin.. Päinvastoin kuin minä olisin lähdössä suhteestani jo pienen vastoinkäymisen jälkeen, äitini ei lähtenyt ennenkuin oli ns.pakko, viimeiseen asti sinnitteli nyrkin ja hellan välissä, ja omat itkunsa äiti tukahdutti alkoholilla, joka oli joka iltaista, vapaa-päivinä jopa aamuista..
Äiti purki pahaa oloansa meihin lapsiin, ei hänellä ollut kuin muutama ystävätäs kelle avautua. Isä purki kiukkunsa äitiini tai isoveli-puoleeni, meihin muihin ns.vasta vanhemmalla iällä kun aloimme laittamaan vastaan..
..Mua itseasiassa pelottaa, että joskus avokkini löisi minua, jolloin alistuisin "kohtalooni", mutta toivon että tuolloin olisi voimia heti pakata tavarat ja lähteä..
Toinen pelkoni on, että purkaisin tulevaisuudessa omaa pahaa-oloani tulevaan lapseeni, joka on viaton tämän maailman menoon..
Vaikka olemme sisarusteni kanssa kokeneet ns. rankan lapsuuden, olemme mielestäni kuitenkin kasvaneet ajattelevaisiksi nuoriksi aikuisiksi, jotka tietävät omat rajansa ja kykynsä.
Toivoisin vain, että vielä joku päivä molemmat vanhempani ottaisivat itteään niskasta kiinni ja keskittyisivät elämään ilman viinaa ja meijän lapsien haukkumista, niin mekin pyrimme tekemään ja keskittymään ihmis-suhteisiimme ja parempaan tulevaan..
En tiedä kaipaatko näitä mut annan pari vinkkiä. Älä taistele ku sun ei tartte. Älä odota sitä nyrkkiä, sitä ei tod. näk. tule koskaan. Mulla kesti kauan opetella ettei kaikki lyö ja se miettiminen ja varautuminen syö hirveesti energiaa. Koita päästä siitä eroon ja anna toisen rakastaa ja rakasta ite, se joskus ihan oikeasti on mahdollista, älä mieti et jos tää ei toimikkaan. Nauti. Sit toinen juttu sun kirjotuksesta... Koin ihan hirveetä oman tunnon tuskaa kun hermostuin omalle lapselle ja purin ja puran edelleen välillä pahaa oloa. Mutta turhaan siitä mieli on pahana kun se on ihan normaalia. Niihin hermostuu ja niille pitää näyttää kaikki tunteet, ihan kaikki. Nii tietty ei väkivaltaa. Mut mulla helpotti sit kun kerran yksi sukulaismies näki miten kärsin ni se sano että älä välitä.. lapsen itkun kuuluu vaikuttaa suhun niin että sä hermostut ja teet kaikkes että sillä on hyvä ja joskus siinä palaa käämit ja se vaan kuuluu siihen juttuun.
Nauti raskaudesta ja kaikesta mitä sulla nyt on. Ja sit kohta siitä pienestä kiljuvasta kääröstä joka sit antaa voimaa ihan vaan pikkuhymyllä. Ja älä välitä jos joskus hermostut.
...tähän asti eli 55-vuotiaana kärsin edelleen ankarasta, armottomasta ja ahdasmielisestä kasvastuksestani, jossa ei ollut hyväksymistä ja tunteet kiellettiin. Vasta muutama vuosi sitten seurakunnan Krito -ryhmässä tajusin, mistä on kysymys ja mikä minua vaivaa. Yksikään miessuhde ei ole onnistunut elämässäni tunnevammaisuuteni takia ja tämä on tosiasia, vaikka mitä joku tähän sanoisi, itse tiedän parhaiten.
En kirjoita enempää, vaikka haluaisinkin, koska tänne tulee aivan karmeita vastauksia, joita olen saanut ja loukkaantunut niistä syvästi.
terveisin Rituli
..minulla oli ankara, ahdasmielinen ja armoton äiti. Isä oli "tossun alla" eikä osallistunut mitenkään kasvatukseen. En saanut tavata miehiä kuin vasta 21 -vuotiaana, joka oli silloin täysi-ikäisyysraja. Isä jäi vieraaksi ja äitikään ei ollut erityisen läheinen.
Olen ns. tunnevammainen ja elämässäni ei ole ollut yhtäkään hyvää miessuhdetta. Olen suht kaunis nainen ja miehet ovat aina halunneet vain sitä yhtä minulta. Avioliittonikin on ollut huono, mutta uskon vielä tapaavani rakastavan ja hyväksyvän miehen, jolta saa rakkautta ja hyväksyntää.
- juoppo isä.
- selkään joka päivä, (vauvasta saakka) kotona ja koulussa.
- likat nauraa, ja usuttaa muut antamaan selkään huvin vuoksi, "ylempiarvoisempia" kun ovat.
- turpaan likkojenkin puolesta, kun naista ei jostain syystä saa lyödä, niin siirrytään sitten siihen toiseen sukupuoleen jota saa lyödä.
- kaverit lähtivät jo 1.luokalla, kun ei oikein mm. vähävarainen taustani miellyttänyt.
- peruskoulun ajan yleinen naurun aihe.
- akat pitävät pilkkanaan.
Jep, se on sitä paljon puhuttua inhimillisyyttä.
Totta kai onneton lapsuus vaikuttaa aikuisena solmittuun parisuhteeseen. Ihan niin kuin onnellinenkin lapsuus. Ja kaikki muutkin kokemukset elämän varrella.
Mutta itse pystyy kuitenkin vaikuttamaan paljon siihen kuinka kaikki kokemukset vaikuttavat. Tärkeää on tuntea itsensä ja ymmärtää mitkä tunteet ovat lähtöisin itsestä ja mitkä toisesta.
Eiköhän se pääsääntöisesti ole itsestä kiinni miten elämä sinua vie eteenpäin. Jos on joutunut kokemaan kurjia lapsuudessa ja on vahva ihminen niin siitä ottaa vaan oppia. Ainakin omalla kohdalla muokkauduin tälläiseksi kuin olen ottamalla ne hyvät asiat sieltä ja koitin välttää samoja virheitä mitä vanhemmat teki. Hyvin on pyyhkinyt eikä ole traumoja jäänyt. Mutta tokihan näissäkin on monta tasoa. Suhteellinen käsite mikä on sitten niin onneton lapsuus..
niin,joillakin se onneton lapsuus tarkoittaa että ei saanut uusia kenkiä mutta semmosiakin kokemuksia on että äiti hakattu lähes hengettömäksi joka on vaan yksi promille muiden lapsuusajan tapahtumien joukossa...siinä on jo sulattelemista vahvemmallekkin ihmiselle.
tietenkin näitä ääripäitä löytyy mutta sitä tuskin tässä keskustelussa haettiin. Tuskin juuri sitä uusien kenkien saamattomuutta kuin toisen hengiltä pieksemistä. Mutta "normaalin" olosuhteiden vallitessa (riitelyä, ehkä vähän käsiks käymistä, juopottelua, huutamista, poliisien käyntiä paikalla yms) on mahdollista selvitä jos on vahva ihminen. Onhan se selvää että ei kaikista siihen ole eikä pidäkkään olla koska tommoista ei pitäisi edes tapahtua. Mutta minkäs teet, kaikkeen ei voi itse vaikuttaa..
Kaikki elämän aikana kokemamme asiat vaikuttavat parisuhteeseen. Lapsuus on vain yksi osa kokonaisuuttamme.
Itsellä ei ollut aina ,niin onnellista ja nyt tuntuu että kaikki ne lapsuuden nuoruuden kokemukset tekivät minusta kykenemättömän kunnolliseen imissuhteeseen.
Ja muutenkin lapsuuden kokemukset kulkevat mukana kokoloppuiän.
Joo kyllä varmaan silloin pitää paikkansa jos esim. isä on raiskannu tai joku muu. Tai kyllä tiedän yhden sellaisen henkilön jota isäpuoli on raiskannu ja nyt hän edelleen elää terveellisessä parisuhteessa. Eikä pelkää mennä kihloihin tai ostaa yhteistä asuntoa. Ikää on 20. Tunnen myös sellaisen ihmisen jonka isä on ollut hyvin pihi. Nyt tämä mies syytää rahaa tyttöystävälleen että hän saisi ostettua jotain kivaa itselleen joka kuukausi, vaikka hän ressaa tosi paljon rahasta. Eli näihin on vaikuttanut tietenkin lapsuus, mutta "myönteisesti". Se on ihmisestä kiinni miten ottaa nämä asiat.
Nainen haluaa parisuhteen yhden kanssa, mies mahdollisimman monen kanssa.
Ihan lapsuudesta riippumatta.
Minä luulen, että tuossakin asiassa on yksilöllisiä eroja ja voi olla myös naisia joille ei yksi mies riitä!
Asiahan ei todellakaan ole näin. Mistähän tämäkin johtopäätelmä on repäisty?
tässäpä tieteellistä juttua aiheesta...
http://www.vaestoliitto.fi/parisuhdetietoa_ammattilaisille/pariterapian_teorioita/kiintymyssuhdeteoria/kiintymyssuhde_ja_parisuhde/
luomaan parisuhdetta. Saatikka välittämään omista lapsistaan.
Kaikki on mahdotonta.
Näistä ihmistä kehteytyy narsisteja, jotka eivät osaa ymmärtää toisten ihmisten asioita.
SILLÄ SIPULI.
RAHA MERKITSEE. JA SITÄ LASKETAAN SENTIN PÄÄLLE:
kyllä vaan semmonenkin pystyy luomaan perheen ja välittämään lapsistaan....sanon sen kokemuksesta
pystyy luomaan parisuhteen ja huolehtimaan lapsistaan(tiedän oman lapsuus oli semmonen)
niin päättelet? kannattaisi ottaa asioista selvää eikä tulla tommosta selittämään.
näin on joskus..
Alistettu lapsi, varsinkin tyttö sellainen, saattaa ajautua helposti alisteiseen parisuhteeseen.
Mutta yleistää ei voi. Kasvualusta antaa pohjan ja riippuen lapsen psyykestä, jotkut selviää toiset ei.
Usein näkee näitä nuoria, jotka omilla valinnoillaan toistaa vanhempien virheitä, koska lapset ja nuoret oppivat mallista paljon.
Mutta kuten kaikessa, ei voi yleistää että asiat on yksi yhteen, koska niin moni asia vaikuttaa elämänvalintoihin.
Omat vanhempani riitelivät jatkuvasti.
Äitini muistutti usein minulle että "älä ikinä mene naimisiin."
äitini sisar puhui tyyliin, että seurustelu on jotenkin likaista vaikka itse oli naimisissa.
Minulla ei ole ikinä parisuhteet onnistuneet, syytä en tiedä.
Olen kyllä ajatellut, että ehkäpä nämä asiat ovat jotenkin jääneet alitajuntaan kummittelemaan, tiedä häntä...
Tietysti lapsuus vaikuttaa. Se on sellasta aikaa mitä kaikki muistelee vanhempana ja mitä moni ikävöi. Ja jos sinne on jäänyt turvattomuuden tunnetta tai jotain muuta niin kyllä se saa ihmisen käyttäytymään toisin, kuin miten käyttäytyisi, jos takana olisi turvallinen ja normaali lapsuus.
Oma lapsuus oli osittain melko alkoholipitoinen ja väkivaltainen siis niiden ympärillä olevien aikuisten osalta.
Ja on se vaikuttanut mun kaikkiin ihmissuhteisiin hyvinkin paljon...myös parisuhteeseen, vaikka onnellisessa suhteessa olenkin.
Mun on vaan ihan kamalan vaikea luottaa kehenkään ihmiseen 100% + että testaan ja koettelen ihmisiä aika paljon. Vedän välillä niin rajoille jutut ja tahallani katon, että miten paljo kukin multa sietää ennenkä lähtee kävelemään. Eipä kukaan ole vielä lähtenyt ja kyllä mä työstän näitä mun ärsyttäviä piirteitä koko ajan ja yritän tiedostaa syyn ja seurauksen.
kuin vain parisuhteessa jos ei myöhemmin ole saanut apua. Miksi muuten olisi niin paljon mielenterveysongelmia?
Eli hieman aivopesua ("apua") tiskiin, ja homma on hoidettu pois päiväjärjestyksestä?
että kyllä lapsuuden traumat ja kokemukset vaikuttavat parisuhteissa, eivät välttämättä alkuvaiheessa mutta suhteen edetessä pidemmälle. Kaikki pahat lapsuuden kokemukset olisi pitänyt käsitellä jo nuorena, sillä muuten ne voivat nousta aikuisiässä esiin. Mieheni tosiaan muuttui seurustelun aikana, ja oli todellakin ottanut mallia isästään, joka oli väkivaltainen ja alkoholisti. Sain sitten kärsiä samat asiat kun mieheni äiti oli joutunut kärsimään. Minua kohdeltiin todella huonosti ja mieheni käytös oli aivan käsittämätöntä. Itse olen rakastavasta ja "kunnollisesta" perheestä. Vaikka kuinka yritimme puhua ja ratkoa ongelmia suhteen aikana, niin mieheni ei pystynyt muuttumaan eikä suostunut menemään terapiaan. Erosimme koska tilanne kärjistyi niin pahasti ja huomasin, ettei mieheni pystynyt suhteemme aikana muuttumaan tai edes halunnut yrittää kohdella minua niin kuin ihmistä kuuluu.
näin on aina
Millainen äiti, sellainen tytär. Tää on ihan tutkittu juttu.
Entä jos äiti on kuollut kun tyttö on ollut ihan melkein vauva? Lapsi asunut niin että "äiti" hahmoa ei ole ollut. Ihmiset ymärillä on vaihtuneet ettei muista naismallia yhdestä saatikka kahdesta vaan monenlaisesta ihmisestä. Millainen tytär sitten on? Saako tehdä ihan omanlaisen naiskuvan jota jakaa jälipolville;-)
tytär on kateissa. Valitettavasti. Meidän miestenkin puolesta se on niin valitettavaa. Se on vielä pahempaa, kuin jos äiti on hengissä. Mutta sekin on valitettavaa, jos äiti on hengissä. Meidän miesten puolesta ajateltuna.
joskin toisen vanhemman kuoleman lapsena kokeneena voin sanoa, etten itse edes tyytyisi huonoon suhteeseen, jossa minua käytettäisiin hyväksi tai olisi henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Vanhemmillani oli tasainen suhde, jossa kaksi itsenäistä ihmistä oli tehnyt päätöksen elää yhdessä. Vapaa ja riidaton ilmapiiri, hellyyttä jne. riitti. Isäni kuoleman jälkeen äitini löysi muutamaa vuotta myöhemmin hyvän miehen, jonka kanssa on edelleen ja sekin suhde on erittäin tasapainoinen.
Tiedän, mitä suhde on parhaimmillaan ja huonompaan en tyydy, joten siinä mielessä teoria voi pitää paikkansa. Kaikilla ei ole kokemusta näin hyvästä, joten silloin saattaa tyytyä myös paljon huonompaan.