En tiedä onko tämä oikea palsta, mutta kirjoitan nyt omasta lapsuudestani ja haluaisin kuulla onko muilla vastaavia kokemuksia.
Isä ja äiti erosi kun olin 7v ja jäin isälle asumaan. Isä oli hyvin väkivaltainen ja äkkipikainen. Joten hän hakkasi minua aika usein. Pikkuveljeäni ei hakannut koskaan. Hakkaamista kesti kuitenkin niin kauan kunnes 16vuotiaana muutin pois kotoa. Isä ei halunnut kustantaa kouluani joten lähdin jo 16v töihin ja muutin toiseen kaupunkiin.
Minä kärsin emetofobiasta, olen kärsinyt ihan pikku lapsesta saakka. eli se on sairaalloinen oksentamisen pelko. Aina kun pikku veljeni oli oksennustaudissa aloin itkemään hysteerisesti. Joskus isä hakkasi minua oksennuksisella rätillä ja pakotti kuuntelemaan kun veljeni oksensi.
Nyt näinkin iällä, kärsin masennuksesta ja paniikkihäiriöistä ja syytän osaksi tästä lapsuuden kokemuksiani. En osaa antaa isälleni anteeksi. Juttelen kyllä hänen kanssaan, mutta en pysty unohtamaan. Käyn psykiatrilla kuukausittain juttelemassa ,mutta ahdistukseni ei helpota.
Mitä pitäisi tehdä?
Isä ja äiti erosi kun olin 7v ja jäin isälle asumaan. Isä oli hyvin väkivaltainen ja äkkipikainen. Joten hän hakkasi minua aika usein. Pikkuveljeäni ei hakannut koskaan. Hakkaamista kesti kuitenkin niin kauan kunnes 16vuotiaana muutin pois kotoa. Isä ei halunnut kustantaa kouluani joten lähdin jo 16v töihin ja muutin toiseen kaupunkiin.
Minä kärsin emetofobiasta, olen kärsinyt ihan pikku lapsesta saakka. eli se on sairaalloinen oksentamisen pelko. Aina kun pikku veljeni oli oksennustaudissa aloin itkemään hysteerisesti. Joskus isä hakkasi minua oksennuksisella rätillä ja pakotti kuuntelemaan kun veljeni oksensi.
Nyt näinkin iällä, kärsin masennuksesta ja paniikkihäiriöistä ja syytän osaksi tästä lapsuuden kokemuksiani. En osaa antaa isälleni anteeksi. Juttelen kyllä hänen kanssaan, mutta en pysty unohtamaan. Käyn psykiatrilla kuukausittain juttelemassa ,mutta ahdistukseni ei helpota.
Mitä pitäisi tehdä?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Koska käyt jo psykiatrilla voisit hänen kanssaan neuvotella sopivasta terapiamuodosta, joka auttaisi tilannettasi. Psykiatrilta saat lausunnon Kelaa varten, joka voi jopa päättää tukea terapiaa. Mutta oikean terapeutin löytäminen vie aikansa, vaan kannattaa. Psykiatrihan ei varsinaisesti hoida sinua, vaan arvioi mielenterveytesi ja lähinnä määräilee sopivat lääkkeet ongelmiisi (karrikoiden).
Niinkin vaikeat lapsuuden muistot, mitä sinulla on, vaativat kyllä oman työnsä päästäksesi niistä yli. Olet kuitenkin ollut aikaansaapa lähtiessäsi pois isäsi luota ja ottanut elämän hallintaasi.
Isääsi et voi muuttaa, mutta voit opettaa itsesi elämään muistojesi kanssa ja sietämään niitä ilman kipua ja muuta tuskaa. Ja siinä nimenomaan tarvitset terapeutin.
Miksi olet edelleen tekemisissä pahoinpitelijäsi kanssa, joka ei kadu tekojaan ja ymmärrä mitä on tehnyt. Itsellä neljä vuotta terapiaa takana traumaattisen äitisuhteen takia ja nyt näkyy valoa tunnelin päässä. Äitini kanssa en ole ollut tekemissä kahteen vuoteen enkä aio ollakaan enää. Ihminen joka ei muutu aiheuttaa jatkossakin ongelmia. Totesin, että minulle oma hyvinvointini on tärkeämpi kuin äitini.
Terapeuttien varaan ei pidä laskea yhtään mitään. Terapiaan on vaikea päästä, ja jos pääsee, ei ole mitään takeita että hoito olisi hyödyllistä. Terapia voi terapeutin omien ongelmien takia olla jopa vaarallista.
Toki terapiaa voi kokeilla, jos siihen on mahdollisuus. Kriittinen pitää kuitenkin olla.
Lapsuuden traumat on pahimmillaa keski-iässä, kai ne silloin iskee ja lujaa.
Sinä olet traumatisoitunut jo lapsuudessa, mutta olet sen varmaa itseltäsi kieltänyt.
Varmaan olet yrittänyt olla ihan "normaali" mutta kuitenkin nämä sua kohtaan tehdyt julmuudet nousee esille.
Minä taas en voi mennä sukulaisien juhliin tai tilaisuuksiin, koen sen niin ahdistavana ja vastenmielisenä.
Tämä pelko johti siihen etten myöskään kyennyt työpaikan kekkereihin osallistumaan.
Se sitten johti siihen että minua alettiin pitää ylpeänä ja muita hienompana.
Kun kuitenkin pidin itseäni muita huonompana.
Minulla on hyvin ankara koti, varsinkin (taas äiti niinpä) oli erittäin kiukkuinen, enkä osannut tehdä yhtään mitään oikein.
Mutta jos tuli jotkut juhlat tai piti mennä sukulaisiin hän alkoi menomatkalla mielistellä ja oli mitä hurmaavin äiti siellä kyläpaikassa.
Ja kotimatkalla ei ollut huomaavinaankaan.
Kauheinta oli se kun tultiin kyläpaikasta, hän löi oven kiinni edestäni enkä saanut illalla ruokaa.
Joka kerta olin mallioppilas, mallilapsi, hymyilin ja vastasin aina oikein ja kohteliaasti, ajattelin että kyllä nyt äiti on ylpeä ja pitää minusta.
Mutta ei, joka kerta sama pettymys.
Kun tultiin kotiin kaikki muuttui.
Ei ollut ollenkaan erikoista ettei hän puhunut minulle kolmeen päivään mitään.
Siitä tiesin että olin kylässä tehnyt/sanonut jotain väärin, mutta mitä, sitä ei kerrottu.
Kuvitelkaa, olen nyt jo 46v ja sama peli jatkuu äitini kanssa.
Hän edelleen hymyilee minulle tilaisuuksissa kuin filmitähti, mutta kun ketään ei ole paikalla naama muuttuu.
Tämä on johtanut siihen etten mene mihinkään sukulaistilaisuuksiin, kun hän on paikalla.
Minä en edes juttele puhelimessa enää koska hän harrastaa sitä "verbaalista pahoinpitelyä", näin minulle psykologi kertoi, ja niinhän se onkin en vaan sitäkään tajunnut ennenkuin viisaampi sanoo.
Toisin sanoen välit on poikki.
En tiedä miten jatkaa minäkään. Mutta ei kai äidin kanssa tarvitse olla väleissä ellei halua?
Mikään laki ei vaadi semmoista.
Itsekin jouduin panemaan välit poikki koko lapsuudenperheeseeni.
Onneksi mieheni ymmärtää ja kuuntelee. Meillä on keskenämme hyvä avioliitto ja muutenkin elämä loistavassa kunnossa.
Tosin näen yhä jopa painajaisia, kohta on 50 lasissa ja silti vuosikymmenten traumat tulevat joskus pintaan tavalla tai toisella.
koskaan en ole kelvannut sillo vaan mielistellään kun apua tarvitaan . koko perheeni on täysin samanlaisia siskot /veljet olen auttanut kaikkia aina nyt alkaa elämän muutos hylkään ne tyystiin lopetan vaan puhumisen ja unohdan ne vaik olen jo 33 mies niin vituttaa miks synnyin toho perheeseen . mut luonteeltani olen hyvä ja auttavainen... siks kaikki on pieleen mennyt.
mut sulle vastaisin et sano sille sun luppulle äidille et joudut letku ruokintaa ja terveyskeskukseen käytävä paikalle!!!! ja hylätään kaikki ne ihmiset jotka ovat noin vitun paskoja jotka on toisen ihmisen elämän pilannut!
henkisen väkivallan kokemuksia itseeni kohdistuvana ja lisäksi olen katsonut vierestä väkivaltaa sekä fyysistä ja henkistä. Molemmat vanhemmat olivat ns. ailahtelevaisia taiteilijatyyppejä. Olen nähnyt vierestä, kun toinen pahoinpitelee tai jahtaa kirveen kanssa toista takaa. Eniten ottaa päähän, että ihmiset eivät muista, miten he ovat käyttäytyneet tai kieltävät kaiken. Minulla oli aikoinan paljon paniikkikohtauksia ja tosi rankkoja juttuja. Olin hyvin ahdistunut, pelkäsin jne. Olin masentunut. Päästäksesi yli kaikesta sinun piäisi ensin surra ja sitten hyväksyä, antaa anteeksi ja luopua. Tavallaan pitää jatkaa elämää eteenpäin. Tiettyyn pisteeseen asti voi kelata haavojaan, mutta ei kannata lopun elämäänsä. Kannattaa elää, kun elämä on kuitenkin laiffia Matti Nykäsen sanoin.:) Tsemppiä!
harrasti enempi henkistä väkivaltaa ja isäni taas fyysistä..muistan kyllä kerrat kun isä juoksi äitini ja mun perässä ulkona kirves kädessä ym..ja kerran pari kun seison keskellä yötä ulkovaatteet päällä ja isä huutaa äidilleni et hän lähtee nyt mun kans ja tappaa mut ja ittensä jne.mut olen kans sitä mieltä et kun ihminen täyttää n.25 on turha enää syyttää vanhempiansa jos elämä vaikeeta ja asiat menee päin v-tä...
ottaa vastuu omassa elämässään. mutta lapsuudessa tapahtuneet asiat ja traumat on sellaisia mitä kantaa koko loppu elämänsä, valitettavasti. jos lapsuus on traumaattinen niin kyllä niitä asioita kelaa ja varsinkin keski iässä.
Martti Paloheimon Kotivammaisuuden synty
ja toinen nimeltä Kotivammaiset, eli, "Miten sinua kohdeltiin lapsena?"
itsellä sama juttu olin ainoa 3(4)henkisestä lapsikatraasta jota pahoinpideltiin lapsena ja muistaakseni viimeisen kerran 13 vuotiaana (7 vuotta sitte)sieltä tuli isosiskon murhaaja ja kaikki aina minun vika (olin kiltti)verrattuna veljeeni joka rikkoi postiluukkuja yms.. aina vaan syylistettiin milloin miläkin lyötiin huudettiin (patteriinkin törmätty leveyssuunassaheitettynä ikä 5v(muistot joskus piinallisia))
olin kuin piika minä joutusin yksin siivoomaa yli 25neliöisen huoneen7v lähtien liityen imurointi lattioiden pesu yms) kun vastaavasti veljellä 15nelijöinen (2v vanhempi) hän sai asuA ilmiseksi 21 vuotiaaksi minä jouduin maksamaan 16v lähtien 100e kk, onko reilua? on veli jtn lainojakin saanut minä en mitään, koskaan kumpikaan ei ole anteeksi pyytäneet ei mistään(jouduin taannoin) asumaan vanhemmilla 2viikoa ja viikon oli sopuisaaa (olin muutanut heti 18v pois omasta/heidän välinpidättömyyden)takia.(juomista tupakointi 11v lähtien eivät välittäneet ja saivat tietää 16v) ja heti haukkuminen alkoi äidiltä. kamalaa on huutaa toiselle takaisin ja itkeä etenkin aikuis-iällä ;(. Katkerat muistot/haavat syvällä, mutta silti molempia rakastan ja välit hyvät kunhan en ole 2pv kauempaa heidän kanssaan.. saako vanhempana mennä terapian vaan höuryjä päästelemään, eikä vanhemmille mitään ongelmia ? päiväkirjan kirjoittelu ei oikein auta se ei anna sijaa unohtaa.. teksti oli epäselvää, mutta toiv. joku edes saa selvyyttä
Ikuiset ja syvät arvet.
Mä mietin niitä asioita vielä nelikymppisenäkin ja olen katkera ja vihainen, että miksi minua ei rakastettu niin kuin esim.kavereiden vanhemmat rakasti niitä.