Onko parempi olla riitaisassa liitossa lapsen kanssa vai erota. Kyse on juuri koulun aloittaneesta lapsesta. Olen valmis menemään miten vain lapselle paras.
Liitossa ei ole väkivaltaa, mutta riitely on ihan jatkuvaa. Enkä tunne enää yhtään rakkautta puolisoani kohtaan.
Liitossa ei ole väkivaltaa, mutta riitely on ihan jatkuvaa. Enkä tunne enää yhtään rakkautta puolisoani kohtaan.
Vastaukset 17
Vanhimmat
olisi parempi erota kun et enään rakasta.
Kärsii se lapsi siitä jatkuvasta riitelystäkin,ja niin sinä kuin vaimosikin.
korjata välejänne?
Lapsen vuoksi olisi hyvä katsoa kortit loppuun asti.
Itsellä oli joskus samanlainen tilanne suurinpiirtein, mies sitten vaan otti ja lähti ja lapset reagoivat aika voimakkaasti tähän, joten ainakin jos päätät erota niin tee se aikuisesti ja niin hyvässä hengessä kuin mahdollista.
missä vaiheessa on kortit katsottu? Miten, luuletko ettei lapset reagoi siihen, ettei heidän vanhempansa rakasta toisiaan?
Itse en ajatellut vain lähteä, mutta on jo selvää etten tule koskaan enää rakastamaan vastapuolta. Asioista puhuminen muuttuu silmänräpäyksessä riidaksi, eikä vaimo suostu keskustelemaan rauhallisesti.
Mieluiten otttaisin itselleni lapsen huoltajuuden ja luulen, että voisin sen saadakin. Vaikka onkin aika epätavallista Suomessa.
Toisaalta tiedän, että vaimo hajoaisi kappaleiksi, jos ero tulisi. En tiedä miksi hän minusta välittää ja samalla käyttäytyy täysin sopimattomasti.
Luultavasti jaksaisin, jatkaa jos tietäisin sen olevan lapselle parasta. Mutta tällä hetkellä luulen lapsen saavan vain huonon esimerkin parisuhteesta.
Lapselle omat vanhemmat ovat aina paras vaihtoehto. On itsekästä ajatella, että huoltajuus annettaisiin vain toiselle vanhemmalle riitojen vuoksi ja siksi ettei toista enää rakasta.
Käykää parisuhdeterapiassa/vastaavassa. Elämässä kun tulee aikoja jolloin parisuhde väljääntyy. Nykyään on vain ongelmana ettei suhteen eteen olla valmiita tekemään töitä yhtään. Valmiita ollaan kuitenkin rikkomaan perhe oman itsekkyyden vuoksi. Jos perustaa perheen, on yritettävä kaikkensa.
Ei noin voi sanoa, "että omat vanhemmat aina paras vaihtoehto", en minäkään halunnut että lapset saavat sen vaikutelman että perheessä on normaalia riidellä koko ajan!
Erosin nimenomaan lasten takia, kun oma stressi helpottaa, on itsekin kärsivällisempi ja jaksaa lapsiakin paljon paremmin. Meillä on kyllä se etu että on yhteishuoltajuus ja todella molemmat osapuolet hoitavat osuutensa. Tällä hetkellä tullaan lasten isän kanssa oikein hyvin toimeen, kun ei tarvitse enää olla saman katon alla.
Lapset pärjäävät koulussa hyvin ja vaikuttavat tasapainoisilta, myös opettajien mielestä.
Sama juttu meillä. Jatkuvaa riitelyä ja pinna kireällä - tuli tiuskittua myös lapsille, vaikka tiesi että se on väärin. Oli vain niin paha olla. Rakkaus oli loppu. Kun erottiin sovussa, tullaan nyt paljon paremmin toimeen ja molemmat jaksetaan olla parempia vanhempia lapsillemme.
Joillekin se avioliitto ja perhe on vain niin pyhä asia, että hampaat irvessä vaikka on loppuun asti kestettävä. Töitä kannattaa parisuhteen ja perheen eteen tehdä niin kauan kuin on toivoa. Mutta on osattava antaa myös periksi.
Meillä sama juttu. Ja lapset joko kärsivät erosta tai ei, riippuen siitä miten vanhemmat eron hoitavat. Asiantuntijoidenki mielestä lapsen kannalta hyvin hoidettu erokin on parempi kuin tunneilmastoltaan kylmässä tai riitaisassa perheessä eläminen. Vanhemmuushan ei lopu eroon, vaan jatkuu läpi eliniän.
Meillä itse asiassa kävi niin onnellisesti, että nyk. etävanhemmasta (isä) tuli eron jälkeen lapsilleen paljon enemmän läsnäoleva vanhempi kuin ydinperheenä eläessämme. Kummasti arvomaailma muuttui parempaan suuntaan ja se on heijastunut myönteisesti myöskin lapsiin. Eli meidän tapauksessa alkuvaikeuksien jälkeen lapset ovat eron voittajia, me molemmat taatusti olemme paljon parempia heille kuin aikaisemmin sellaisessa ilmapiirissä, mikä meilläkin vallitsi..
Osasin luopua huonosta avioliitosta, enkä ole katunut.
perusteella marttyyrilta ja uhrilta :)
Se on nimittäin sillä lailla, että taidat sekoittaa sanat rakastaminen ja rakastuminen.
Parisuhteen alussahan kaikki on niin ihanaa ja mahtavaa ja intohimoista, kun tämä vaihe loppuu (0,5-2 vuoden kuluttua) ja ne alkuhuuman hormoonit haihtuvat ja arki alkaa, vain sinä ja kumppanisi omalla aktiivisella toiminnallanne pidätte rakkauden parisuhteessanne.
Jos vaimosi ei kykene keskustelemaan mielestäsi mistään ilman mojovaa riitaa ja vihan tunteita, se kertoo vain siitä, että kommunikointinne ei pelaa. Suhde ei ole läheinen ja naisesi on ns. henkiinjäämiskamppailussa, joka ilmenee vihana ja riitelynä.
Jos oikeasti haluat lapsesi parasta ymmärrät, että vanhempien parisuhde on se tärkein, se muodostaa lapselle kodin ja perheen.
Suosittelen seuraavia kirjoja (lue ihan vängälläsikin, vaikka et eläissäsi olisi yhtään kirjaa kokonaan lukenutkaan ja vaadi vaimoasikin lukemaan!):
Unelma paremmasta parisuhteesta (aloittakaa tällä)
Rakentava valinta
Kun olette saaneet luettua noi kirjat, kannattaa niistä keskustella ja ihan aikuisten oikeasti alkaa aktiivisesti työskentelemään parisuhteenne eteen. Kun olette kummatkin tehneet huomioita itsestänne, muista, että voit muuttaa vain itseäsi, et toista, voisitte ottaa haasteeksi vaikeamman asian, johon liittyisi kirja:
Avaa tunnelukkosi (Young ja Kiosko)
Miten niin et tule koskaan rakastamaan vastapuolta? Onko pikku poikaa loukattu ilkeillä sanoilla? Anteeksi sävy, mutta kirjoitin, jotta se herättäisi sinut ja tajuaisit omankin osasi asiassa.
Jos ihminen ei ole ihan narsisti tunnepuoli, hän ei ilman syytä riitele ja kiukkua jatkuvasti. Sinun tehtäväsi kumppanina on selvittää syy tähän. Uskoisin, että kun näytät ihan oikeasti kuuntelevasi ja välittäväsi, naisesi rauhoittuu ja uskaltautuu kertomaan mitä sen huudon ja haukkumisen takana oikeasti on.
Jos edelleenkään ei muutosta hänellä tapahdu, vaikka annat huomioitasi vilpittömästi, laita hänet tajuamaan sinun rajasi, jotka siis sinä itse määrittelet. Esim. johdonmukaisesti ilmoitat, että loukkaa kun ei puhuta oikeista asioista vaan mutkien kautta tai en hyväksy sitä, että haukut minua lakkaamatta jne...
Aivan aluksi haluan oikaista luulosi, että voisit saada lähihuoltajuuden. Sitä ei varmasti tule tapahtumaan, siitä on aivan turha edes haaveilla. Niin puolueellista se meillä on.
Toiseksi kysyn, että luuletko, että muissa perheissä ei riidellä?
Kolmanneksi, mitä luulet lapsen haluavan? Sitä, että vanhemmat eroavat?
Neljänneksi, kuinka kova kallo sinulla on kun olet etukäteen päättänyt koskaan olla pitämättä vaimostasi?
Yksi sana sydämestä "anteeksi", niin polvesi notkahtavat ja itket kuin lapsi.
Siihen tarvitaan avioliittoleiri ja sinä saat luvan edes yrittää, senkin puupää!
Jos vaimosi kaikesta ennakkoluuloisuudestasi huolimatta pitää sinusta, niin olet sen velkaa teille kaikille, lapsellesi vaimollesi ja myös itsellesi.
Yritä edes hyvä mies!
aivan näin.
Usein myös 1. vaiheessa ensin riidellään aikansa - ja kun ei enää jakseta siirrytään 2. vaiheeseen, ei puhuta mitään. Tai vaihtoehtoisesti puhutaan kaikesta mikä ei missään nimessä liity parisuhteeseen tai omiin tunteisiin. Jos niitä sivuaa, alkaa riita taas välittömästi.
Luin jostain, että vain riitelyn avulla voi huonoksi hujahtaneen suhteen saada uudelleen toimimaan. Mutta täytyy osata riidellä oikein; toista ei saa iskeä vyön alle ja pitää saada ratkaisu (molempia tyydyttävä) aikaiseksi. Sen sijaan tunneilmapiiriltä kylmää parisuhdetta on melko mahdotonta saada uudelleen kukkimaan - ei auta enää terapia eikä taiatkaan...
Myönnän kyllä virheeni. En ole tarttunut asiaan tarpeeksi ajoissa, ja lapsikin on saanut jos siitä kärsiä. Työ on ollut sen verran stressaavaa, etten ole jaksanut tehdä asialle mitään. Toisaalta nyt parisuhde on alkanut olemaan haitaksi töille, kun miettii menettääkö vaimo hermonsa lapsen kanssa.
Niin ja minua ei ole loukattu, vaikka provokaatiossa niin epäiletkin. En vaan osaa enää tuntea vaimoa kohtaan muuta, kuin sääliä. Rakkauden totaalinen loppuminen johtunee siitä miten julmasti ja mielivaltaisesti vaimo välillä kohtelee lastamme. Aika usein joudun lopettamaan sanallisesti vaimoni mielivallan. Onneksi itse huolehdin lapsesta suurimman osan aikaa, vaikkakin välillä se tuntuu melkein yksinhuoltajuuudelta. (niinpä olen väsynyt mies)
Nyt minusta on kuitenkin alkanut tosiaan tuntua siltä, että vaimosta on enemmän haittaa, kuin hyötyä lapsellemme. Silläkin uhalla, että kuulostan marttyyriltä tai uhrilta ajattelen lapsen parasta, koska itse kyllä pärjään vaikka ilman rakkauttakin. Kunhan vain olisi koti jossa ei tarvitsisi kuunnella jokapäiväistä riitelyä.
Olen kiitollinen kaikille vastanneille, mukava saada näin paljon näkökulmia asiaan jota voin pyöritellä vain omassa pienessä päässäni. Ehkäpä luen myös jonkun noista kirjasista joita tuossa on ehdoteltu.
Kannattaisiko teidän jutella jonkun kolmannen osapuolen läsnäollessa, jos kahdestaan keskustelut eivät tällä hetkellä onnistu? Erosta lapsen näkökulmasta kerrotaan ainakin Lastensuojelun Keskusliiton saitilla eroneuvo.fi. Näistä jutuista voi käydä myös juttelemassa Eroneuvoissa, katso lisätietoa tuolta netistä.
Toivottavasti asianne selviävät parhain päin!
moi, kuules....
Ite oon ollut 18 vuotta naimisissa saman naisen kaa ja siihen aikaan mahtuu vaikka mitä...
Meillä on 4 lasta 4,7,11 ja 13. En itsekään tunnista rakkautta puolisoani kohtaan mutta tiedän sitä olevan siellä jossakin pohjalla. Se tulee välillä esiin erielämän tilanteissa ja sitä ikäänkuin havahtuu siiihen, että HEI tämän kanssahan mä olen aikounut elää elämäni loppuun asti!
Ei oo ollut herkkuu meidänkään avioliitto kokonanasa vaan kyllä siinä on ollut ala ja ylämäkiä mutta niistä on selvitty....usko tai älä...puhumalla.
Aviopuolison vaihtaminen ei tuo helpotusta kuin hetkeksi. Samat ongelmat ne on sen uudenkin kanssa kohdattava aikanaan, joten parempi panostaa jo siihen mikä on käsillä.
Naiset on VAIKEITA ja niiden kanssa on VAIKEA elää mutta paha on olla ilmankin?
Itse aikoinaan pidin hirvittävän paljon kiinni siitä, että minä olen perheen pää ja meillä mennään sen mukaan mutta se ei oikein toiminut, joten annoin hiukan enemmän myöten ja rupesin kuuntelemaan vaimoani.
Se oli hyvä päätös ja kantaa hedelmää yhä tänäkin päivänä. Tuskinpa meistä kukaan menee väkipakolla maimisiin toisen kanssa vai kuinka?
Koita löytää ne piirteet vaimostasi jotka ovat sinulle rakkaat ja ihanat, minkä takia menit juuri hänen kanssaan naimisiin.
Jos et näe niitä enään, katso häntä uusin silmin sillä te olette varmastikin molemmat kasvaneet ja hiukan muuttuneet ajoista jolloin tapasitte.
Anna hänelle ja itsellesi mahdollisuus .... et itsekään ole se sama "virtanen" kuin tavatessanne :)
Ei kannata hätääntyä sen rakkauden tunteen puuttumisen suhteen ... kun saatte asiat puhuttua ja rauhan keskellenne se palautuu kyllä mutta kun taisto on kuumana sitä ei kykene huomaamaan tai tuntemaan juuri silloin.
Me ollaan tehty niin, että ekana iltana jompikumpi saa kertoa kaiken mikä risoo ja mättää mieltä eikä vastapuoli KOMMENTOI asiaa millään lailla vaan on HILJAA ja KUUNTELEE...
Seuraavana iltana on sitten toisen vuoro. Tämän jälkeen me ollaan yhdessä etitty ratkaisuja esitettyihin asioihin hyvälläkin menestyksellä:)
!!! Lapsen ei tule kuulla ko.asioita. !!!
Riitainen avioliitto on aian saanut alkunsa jostakin. Sillä on juurensa syvällä ja ne täytyy saada kitketyksi pois.
Ero ei ole koskaan helppo ratkaisu, se on ikäänkuin yrittäisi lakaista ongelmat maton alle tai lähteä karkuun rintamalta.
Muistakaa nyt mitä olette luvanneet: Vasta-että myötämäessä. Tämä on nyt sitä vastamäen aikaa liitossanne ja yleensä sen tarkoituksena on, että se vahvistaisi teitä ja liittonne kestävyyttä.
Jos te selviätte tästä te tulette selviämään jatkossa paljon muustakin:)
helppoahan se on toiselle sanoa hyviä neuvoja parisuhteen pelastamiseksi,mutta kun se ei käytännössä niin aina mee!
itse olin kolme viimeistä avioliittovuotta piinapenkissä,jolloin rakkaus mieheen loppui totaalisesti! odotin vain,että pystytään eroamaan jotakuinkin neutraaleissa merkeissä,vaikka mies oli pettänyt. Kun ei tunne miestään kohtaan mitään,on turha jäädä kituvaan suhteeseen,vaikka lapsia olisikin...(meillä on kaks)
Ja YH-isiä ON!!! Ei ole ollenkaan mahdotonta,että isä saa huoltajuuden,jos ilmenee että vaimon käytös vaikuttaa lapsiin vahingoittavasti! Siinä asiassa täytyy vaan olla tiukka,ja kertoa kaikki rehellisesti ja tarkkaan,mitä perheessä on tapahtunut,sekä perustella miksi ei halua lapsia jättää äidille!
Sain tästä sen käsityksen,että vaimo EI halua keskustella,kun joku puhui keskustelemisesta asian parantamiseksi.Ellei tuokaan edisty,eikä aloittaja todella enää rakasta vaimoaan,on mun mielipiteeni ERO! Ei oo lapselle eduksi elää keskellä vanhempiensa rakkaudetonta liittoa.
Kun tunteet kunnolla kuolee,on kyllä paha saada vanhaa takaisin. Symppaan aloittajaa,ja toivon kaiken päättyvän sopivaan ratkaisuun,huoltajuuden,ja muiden asioiden kanssa!
VOIMIA!!!!!!
Kerran kyllästynyt nainen kyllästyy lähes varmasti myös seuraavassakin suhteessa.
Tämä on nähty miljoonia kertoja.