Mitähän pitäisi tehdä omille ristiriitaisille tunteille koskien miehen lasta ja menneisyyttä ylipäätään.
Olemme tavanneet pari kuukautta sitten, kun molemmat olivat juuri eronneet avioliitoistamme. Molemmat olemme suht nuoria, minä 25v ja mies 26v.
Itselläni avioliitosta irtautuminen oli helppoa (ei tunnetta, ei lapsia, ei yhteistä omaisuutta), mutta miehellä asiat ovat vielä riitaisen eron jälkeen omaisuudenjakoa myöten epäselviä. Toisella paikkakunnalla asuva lapsen äiti ei haluaisi antaa miehen tavata lastaan, mistä aiheutuu tietysti miehelle pahaa mieltä.
Ihastuksemme on ollut voimakasta jo ensi tapaamisesta lähtien, mutta kai lähinnä menneiden takia emme puhu edes seurustelusta. Joinakin päivinä tunnen, että olisi parempi lopettaa aluillaan oleva suhteemme ihan vain jo senkin takia, että en voisi perustaa perhettä hänen kanssaan puhtaalta pöydältä, hänhän on jo kokenut sen rumban, puhumattakaan siitä että lapsi ja ex-vaimo ovat elämässämme hamaan loppuun asti. Tunnen olevani lapsellinen ja itsekäs asioista, joiden pitäisi olla ihan normaalia elämää. Niin hullu en tietenkään ole, että alkaisin vaatia ettei mies saisi tavata lastaan tai pitää lasta koskevissa asioissa yhteyttä exäänsä. Mietin vain, onko järkeä jatkaa tällaista suhdetta, joka tuottaa jo alussa ikäviä tuntemuksia niiden hyvien ja ihanien lisäksi.
Kokemuksia??
Olemme tavanneet pari kuukautta sitten, kun molemmat olivat juuri eronneet avioliitoistamme. Molemmat olemme suht nuoria, minä 25v ja mies 26v.
Itselläni avioliitosta irtautuminen oli helppoa (ei tunnetta, ei lapsia, ei yhteistä omaisuutta), mutta miehellä asiat ovat vielä riitaisen eron jälkeen omaisuudenjakoa myöten epäselviä. Toisella paikkakunnalla asuva lapsen äiti ei haluaisi antaa miehen tavata lastaan, mistä aiheutuu tietysti miehelle pahaa mieltä.
Ihastuksemme on ollut voimakasta jo ensi tapaamisesta lähtien, mutta kai lähinnä menneiden takia emme puhu edes seurustelusta. Joinakin päivinä tunnen, että olisi parempi lopettaa aluillaan oleva suhteemme ihan vain jo senkin takia, että en voisi perustaa perhettä hänen kanssaan puhtaalta pöydältä, hänhän on jo kokenut sen rumban, puhumattakaan siitä että lapsi ja ex-vaimo ovat elämässämme hamaan loppuun asti. Tunnen olevani lapsellinen ja itsekäs asioista, joiden pitäisi olla ihan normaalia elämää. Niin hullu en tietenkään ole, että alkaisin vaatia ettei mies saisi tavata lastaan tai pitää lasta koskevissa asioissa yhteyttä exäänsä. Mietin vain, onko järkeä jatkaa tällaista suhdetta, joka tuottaa jo alussa ikäviä tuntemuksia niiden hyvien ja ihanien lisäksi.
Kokemuksia??
Vastaukset 2
Vanhimmat
No sen verran kokemusta, että riitaisesta liitosta, ja kun siinä on vielä pieni lapsi, toipuminen ei kyllä käy parissa kuukaudessa!
Monilla menee vuosia. Oikeasti.
mutta vastaavassa tilanteessa. Tutustuessamme meillä molemmilla oli avioeroprosessit loppusuoralla.
Miehellä prosessi oli kestänyt jo pari vuotta, yhteinen talo, lapsi ja pitkä yhteinen historia.
Minulla ei ollut lapsia, asunto oli yksin minun ja liittokin oli ollut lyhytaikaisempi.
Mies asuu hyvin lähellä exäänsä ja tapaavat kaupassakin lähes viikoittain. Minulla taas ei exääni ole mitään yhteyttä ja hänkin rupesi heti eromme jälkeen uuden vaimonsa kanssa odottamaan yhteistä lasta. Mieheni ei enää lapsia halua, joka tarkoittaa minun osaltani lapsettomuutta lopun ikääni.
Asumme miehen kanssa eri kaupungeissa ja yhteistä aikaa on pääosin viikonloput, joista joka toinen vietetään hänen tyttärensä kanssa. Kun aloimme seurustella, lapsella oli uhmaikä pahimmillaan.
Alussa jouduin käymään todella paljon pohdintaa itseni kanssa siitä, olisiko minusta tähän. Erityisesti kun lapsella oli kiukkupäivä, jolloin kaiken kiukkunsa hän purki minuun, isin ollessa tuki ja turva. Silloin en kelvannut mihinkään muuhun kuin toteuttamaan lapsen loppumattomia mielihaluja ja kun en joka kinuamiseen suostunut, sain kiukunpurkauksia silmilleni ja silent treatmentiä.
Jos miehellä ja minulla ei olisi ollut hyvää keskusteluyhteyttä ja jos minulla ei olisi ollut mieheni tukea näissä tilanteissa, olisin varmasti jo ajat sitten karannut paikalta.
Mutta tässä tapauksessa toimimme tiiminä ja lapsi huomasi, että olemme johdonmukaisia säännöissä ja kielloissa, ja että minä pysyn rauhallisena, vaikka hän kuinka minua piinaisikin, rupesi tilanne pikku hiljaa rauhoittumaan.
Nyt olemme lapselle se toinen perhe, jossa myös minä olen täysivaltainen jäsen. Lapsen äidin kanssa sovin minä lapsen säännöistä ja poikkeustilanteista, kun isälle on edelleen vaikeaa keskustella asiallisesti exänsä kanssa.
Ja lapsen silmissä minulle on muodostunut oma roolini ja olenkin useimmin se, jonka kanssa askarrellaan, sisustetaan huonetta ja siivotaan.
Näin jälkikäteen katsottuna en ole menettänyt mitään vaan saanut enemmän kuin vain parisuhteen. Mutta tähän tilanteeseen pääsy on edellyttänyt paljon keskustelua myös suruista ja peloista, yhteisten sääntöjen sopimista ja menneisyyden olemassaolon hyväksyntää. On myös hyväksyttävä se tosiasia että lapsi ja lapsen tarpeet menevät aina meidän aikuisten tarpeiden edelle. On myös ymmärrettävä, että ei ole lapsen vika, että me aikuiset emme aina saa parisuhteita toimimaan, vaan hänellä on oikeus onnelliseen lapsuuteen poikkeuksetta. Ja jos ei ole aivan varma siitä, pystyykö rakastamaan kumppaninsa lasta kuin omaansa, ei sellaiseen suhteeseen kannata alun perin edes lähteä. Ja minkäänlaiselle mustasukkaisuudelle entistä elämää kohtaan ei ainakaan lapsen läsnäollessa ole tilaa.
Minusta on hienoa, että pohdit omia pelkojasi ja mietit onko sinusta siihen. Se kertoo, että ymmärrät asian vakavuuden, etkä suhtaudu uuteen rooliisi kevyesti. Siltä pohjalta on hyvä ponnistaa. Eikä ole myöskään heikkoutta tunnustaa ettei minusta ole siihen. Siinäkin tapauksessa on lopputulos kaikkien parhaaksi.
Vaikka kerroinkin sinulle viestissäni pääosin murheitani, voin vakuuttaa että tähän rooliin kuuluu myös onnen hetkiä. Lapsi kyllä palkitsee luottamuksella, ilolla ja rakkaudella häneen "uhratun vaivannäön".