Tapasin muutama kuukausi sitten aivan ihanan miehen. Rakastuin melko pian eikä sitä tunnetta ole haalentanut mikään...rakastan joka päivä enemmän. Ongelma ei ole myöskään siinä etteikö mies rakastaisi minua...Tai ilmiselvästi rakastaa, mutta ei kaikkea minussa.
Hän sanoo että olen kaunis ja maailman tärkein hänelle. Mistään sellaisesta ei ole siis kysymys, mutta tuntuu että hän ei kestä sitä, että olen onnellinen myös täällä kaukana hänestä (välimatkaa 300km) ja että minulla on muutakin elämää kuin hän. Tahdon tehdä uusia asioita, joita elämä ja opiskelu uudessa paikassa mahdollistaa ja tutustua uusiin ihmisiin, joista suuri osa on miehiä (opiskelen miesvaltaisella alalla).
Tuntuu ettei minun elämääni täällä saisi kuulua muuta kuin opiskelu...Tavallaan ymmärrän sen, että hän on pettynyt kun kerron ettei minulla ole aikaa hänelle jonain viikonloppuna, mutta todellakin minun täytyy opiskella. Enkä voi sitä paitsi hylätä kaikkia muita ihmiskontakteja hänen vuokseen. Ja kuitenkin näemme välimatkaan nähden usein ja opiskelurytmini mahdollistaa pitkät vierailut hänen luonaan.
En tiedä millainen hänen edellinen suhde oli pohjimmiltaan. Paljon olen kuullut, ehkä liikaakin. Alan jo vähitellen kyllästyä puheisiin edellisestä tyttöystävästä. Varsinkin kun ex on kuvioissa enemmän tai vähemmän tiiviisti. Olen kuitenkin siinä käsityksessä että ex ei ollut menevää sorttia, jota taas minä olen...
Myös epäluottamus on vaivana...Olen kuullut exän lisäksi liikaa juttuja entisistä seksikumppaneista. Mies on minua 10 vuotta vanhempi, joten niitä hänellä riittää. Välillä tuntuu että olen vain lisä listassa...toisinaan taas mietin täällä omissa oloissani sitä mitä kaikkea hän voikaan tehdä ilman että saan koskaan tietää.
Eroaminen nyt tuntuisi pahalta, mutta miksi? Siksi että rakastan häntä vai siksi että olen "heittänyt tunteita hukkaan"...
Ja vastahan olemme päässeet seurustelun alkuun...
En tiedä mitä tekisin...en tiedä uskallanko puhua miehelle..muutenkin tämä kaikki on niin "hankalaa", mutta en voi elää näin.
Auttakaa...
Hän sanoo että olen kaunis ja maailman tärkein hänelle. Mistään sellaisesta ei ole siis kysymys, mutta tuntuu että hän ei kestä sitä, että olen onnellinen myös täällä kaukana hänestä (välimatkaa 300km) ja että minulla on muutakin elämää kuin hän. Tahdon tehdä uusia asioita, joita elämä ja opiskelu uudessa paikassa mahdollistaa ja tutustua uusiin ihmisiin, joista suuri osa on miehiä (opiskelen miesvaltaisella alalla).
Tuntuu ettei minun elämääni täällä saisi kuulua muuta kuin opiskelu...Tavallaan ymmärrän sen, että hän on pettynyt kun kerron ettei minulla ole aikaa hänelle jonain viikonloppuna, mutta todellakin minun täytyy opiskella. Enkä voi sitä paitsi hylätä kaikkia muita ihmiskontakteja hänen vuokseen. Ja kuitenkin näemme välimatkaan nähden usein ja opiskelurytmini mahdollistaa pitkät vierailut hänen luonaan.
En tiedä millainen hänen edellinen suhde oli pohjimmiltaan. Paljon olen kuullut, ehkä liikaakin. Alan jo vähitellen kyllästyä puheisiin edellisestä tyttöystävästä. Varsinkin kun ex on kuvioissa enemmän tai vähemmän tiiviisti. Olen kuitenkin siinä käsityksessä että ex ei ollut menevää sorttia, jota taas minä olen...
Myös epäluottamus on vaivana...Olen kuullut exän lisäksi liikaa juttuja entisistä seksikumppaneista. Mies on minua 10 vuotta vanhempi, joten niitä hänellä riittää. Välillä tuntuu että olen vain lisä listassa...toisinaan taas mietin täällä omissa oloissani sitä mitä kaikkea hän voikaan tehdä ilman että saan koskaan tietää.
Eroaminen nyt tuntuisi pahalta, mutta miksi? Siksi että rakastan häntä vai siksi että olen "heittänyt tunteita hukkaan"...
Ja vastahan olemme päässeet seurustelun alkuun...
En tiedä mitä tekisin...en tiedä uskallanko puhua miehelle..muutenkin tämä kaikki on niin "hankalaa", mutta en voi elää näin.
Auttakaa...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ihan pakko vastata koska joskus ammoin olen ollut aivan samassa tilanteessa kuin sinä. Rakas on kaukana ja suhde niin alussa että yhteistä pohjaa ja luottamusta pitää vielä rakentaa, mutta välimatkan takia yhteys on välillä perin hauraalla pohjalla.
Ensiksikin: älä mieti mitään kauhukuvia siitä mitä poikaystäväsi "mahtaa touhuta" siellä jossain kaukana. Miksi edes ylipäätään haluat myrkyttää mielesi häntä vastaan? Etäisyys tuntuu silloin kaksi kertaa kamalammalta.
Usko pois...
Toisekseen: kerro poikaystävällesi että on kiva että hänen ja exän välit ovat aikanaan olleet hyvät, mutta että sinun ja hänen välinen suhde on nyt aivan eri juttu, ja siinä pätee eri jutut.
Kolmannekseen: kun mies on sinua 10 vuotta vanhempi, sen elämään mahtuu kaikennäköistä.. sellaistakin mitä sen pitäisi älytä olla kertomatta ;-) Sano suoraan että menneet on hyvä muistaa mutta niistä pitää ajatella: aekste, aikana ennen kuin sinä tulit elämääni.... ;-)
Kaukorakkauden ongelma on juuri etäisyys. Pitää varoa ettei elätä sydämessään haavekuvaa joka ei vastaakaan sitä oikeaa ihmistä siellä kaukana jossain. Elä elämääsi rauhassa mutta muista myös kertoa hänelle että välität hänestäkin. Jos 10 vuoden etumatka on kasvattanut myös hänen ymmärrystään, hän kyllä tajuaa että sinun on otettava vastuu myös omasta elämästäsi.
Rakkaus on sitten se lisuke :-)
Kiitos vastauksestasi.
On hyvä välillä saada omiin aivoituksiinsa muiden, saman kokeneiden, ajatuksia. Mietin välillä aivan liikaa asioita. Toisaalta asioita joita on välilä hyväkin pohtia...
Aivan, olen itsekin yrittänyt kysyä itseltäni miksi mietin hänen tekemisiään...täytyyhän minun voida luottaa.
Rakastan häntä aivan mielettömästi ja yritän aina muistaa kertoa sen hänelle...
ja kyllä hänkin sen minulle näyttää ja kertoo.
Toivottavasti (ja uskon niin) tämä alun "epävarmuus" häviää aikanaan.
Lämmintä talven alkua ja iloista joulunodotusta..nyt kai voi jo toivottaa..;=)
Kultani soitti...exällään menee aika lujaa. He erosivat siis tänä syksynä ja aika pian sen jälkeen me aloimme seurustelun. Tavallaan oli tietämättäni "toinen nainen".
Mitään meidän välillämme ei tapahtunut, mutta kultani jätti exän kun ei enää tuntenutkaan kipinää häntä kohtaan...sen sijaan minä kuulemma sain hänet liekkeihin.
Olimme vain ystäviä..niin minä ainakin luulin. Myönnän että tunsin jotain häntä kohtaan, mutta en osoittanut sitä mitenkään, sillä tiesin että hän seurusteli, vaikka suhteen vakavuusasteesta tai muusta sellaisesta ei ollut tietoakaan.
Nyt siis exällä menee "lujaa". On aivan rikki kaikesta ja avautuu lähes joka päivä poikaystävälleni.
Ymmärrän että erosta on vaikea päästä yli, ja pelkään että joudun kohta kokemaan sen itse karvaasti.
Poikaystäväni sanoi että luulee tarvitsevansa vielä aikaa ajatustensa selvittämiseen ja elämänsä järjestämiseen. "Jos olisimme hissuksiin jonkun aikaa", hän ehdotti äsken.
Toivon vaan, että se jonkun aikaa ei ole loputtomiin.
Ajatukset ei ole oikein kasassa nyt...taitaa olla turha yrittää suoltaa tämän enempää tekstiä...ei siitä mitään kuitenkaan tulisi.
Pitäkää sormenne ristissä....rakastan sitä miestä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa enkä todellakaan tahtoisi menettää häntä...
inhottavaa...toivottavasti se joku aika menee nopeesti ohi ja kaikki kääntyy parhain päin. koita jaksaa..tiedän tasan tarkkaan tunteen, ei oo helppoo.
Puhuttiinpa illalla pitkä tovi puhelimessa...
Nostettiin kissa langoille ja sanottiin kaikki ne asiat mitkä olisi pitänyt sanoa jo aikoja sitten...Tämä ei voi jatkua näin. Siis tästä on tehtävä loppu. Onneksi se mistä loppu tehdään ei ole suhde vaan nämä exän ongelmat.
Nyt pakostakin joudutaan olemaan minun koulujuttujen takia erossa hetki eli puhelinyhteyden varassa seuraavat 2 viikkoa ainakin...
Toivottavasti sinä aikana exä rauhoittuu (vaikka tavallaan epäilen) ja päästään aloittamaan tavallaan uudestaan..
Toisaalta, miten asiat yhtäkkiä muuttuisi jos mitään ei ole tapahtunut kahdessa kuukaudessa??
Elän elämääni nyt kuitenkin luottavaisin mielin eteenpäin ja uskon että jouluna kaikki on jo paljon paremmin. Sitten voinkin jo käpertyä kullan kainaloon ja nauttia joulukuusen valoista
kaikessa rauhassa.
Lämmintä joulunodotusta kaikille.
:o)
Tänään mies sanoi minulle että kannattaisiskohan meidän lopettaa tämä juttu ennenkö ehditään kunnolla edes alottaa...
Emme ole nyt nähneet kolmeen viikkoon ja ensi viikonloppuna piti olla se ihana hetki edessä...
Tänään sain kuitenkin kuulla että vkoloppuna on tiedossa pikkujoulut...kotonani..en oikein voi siis "olla osallistumatta". Eihän niihin pakko ole osallistua mutta kun siellä nyt sattuu olemaan väkeä paikalla...poikaystäväni haluaisi pitkästä aikaa olla kaksistaan...
Ensin hän ehdotti että nähdään vasta jouluna...siis vielä toiset kolme viikkoa...
Sitten menin sanomaan että olen ihan rikki tästä välimatkasta..Valimatka sinänsä ei haittaa vaan juuri tällaiset sen tuomat mutkat matkassa...
Sitten hän jo sanoikin: No pitäisikö meidän sitten lopettaa tämä...
hän rakastaa minua, ikävöi minua ja kaipaa minua
ja niin minäkin..kaikkea tuota ja paljon enemmän.
MIKSI tämä sitten on niin vaikeaa??
Mitähän pahaa mä olen yläkerran herralle tehnyt että hän näin mua pompottaa...
Vielä eilen poikaystäväni sanoi minulle että ottaisi minut luokseen asumaan koska tahansa..
Ehkä tämä välimatka juuri tappaakin meidän suhteen...