Häiritsee tämä oma väsymys. Jo muutamia vuosia on tuntunut että en jaksa oikein mitään ja ajatuskin siivoamisesta masentaa. Jos kukaan ei tulisi repimään ylös vuoteesta eikä tarvitsisi mennä kouluun niin makaisin luultavasti vain sängyssä. Tuntuu vain niin väsyneeltä koko ajan ja on jotenkin vetämätön olo. Jos itselleni sanotaan jonkun asian tekemisestä niin hermostun täydellisesti ja menen sen jälkeen itkemään yksikseni ja jos sitten alan tekemään asiaa mistä sanottiin niin se tuntuu aivan ylivoimaiselta, vaikka olisikin ihan pikku juttu. Sama vaikka oman huoneen siivoamisessa. Haluaisin siivota täällä mutta en vaan tunne että jaksaisin. Jotenkin tuntuu oma kehokin hirmu painavalta aina... Henkisestikin tuntuu että olen aika väsynyt, kun ystävät asuvat todella kaukana ja näen heitä ehkä muutaman kerran puolessa vuodessa. Yksinäisyyskin siis painaa mieltä ja erokin tässä juuri tuli koettua - tosin väsymys oli jo sitä ennenkin. Mitä tälle voisi tehdä? Haluaisin lähteä ulos kävelemään, juosta, siivota huoneen ja laittaa ruokaa, mutta en vain yksinkertaisesti jaksa. Kaikki tuntuu jotenkin niin vaikealta jo ajatuksena ja sitten kun tartun toimeen tuntuu ettei tekemisestäni tule mitään. Mikä siis avuksi?
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
kuulosti ihan kuin olisin itse kirjoittanut.. itselläni aivan samanlailla.. ja on otettu verikokeita (kilpparit yms.) ei mitään.. ei saa oikeasti mitään aikaiseksi..ja juuri toi et jos joutuu jonkun pienen homman tekemään niin se tuntuu maailamn ylivoimaisimmalta tehtävältä.. itse olen eronnut yli vuosi sitten..kaikki sanoi että olen siitä masentunut,mutta en ole, koska oli oikeasti todella onnellinen että erottiin ja sovussa vielä kaiken lisäksi.. alkaa tuntuman että vaiva on pään sisässä ja oikeasti on vaan niin helvetin laiska..mutta en haluaisi uskoa sitä koska niin ei ole:-( lääkäri antaa ymmärtää niin,ja tuntuu kyllä pahalta.. lisäksi vaikka rakastan ihmisiä niin on tullut kamala sosiaalisten tilanteiden pelko,en haluaisi mihinkään missä on ihmisiä,hirveää...
Ota/ottakaa yhteyttä mielenterveystoimistoon ja varaa aika hoitajalle,hän voi kirjoittaa lähetteen psykologille...he ainakin kuuntelevat ja ottavat vaivat ja tuntemukset tosissaan,jos tavallisesta lääkäristä ei ole ollut apua.Toivon mukaan osaavat ainakakin ohjata eteenpäin, että saat apua.
voimia ja jaksamista teille molemmille!
Hmm... Itselläni ei ihmisten kanssa silleen vaikeuksia ole että jos juttua alkaa tulla niin sitä ei sitten ihan heti kyllä kukaan saa loppumaankaan... Tosin olen kyllä hyvin epävarma itsestäni ja uusien ihmisten kanssa saatan hyvinkin mennä lukoon. Sama toisinaan jos ryhmässä on useampia ihmisiä. Yhden kanssa pärjään, mutta jos toinen, varsinkin jos kyseessä on itselleni tuntematon henkilö, tulee mukaan tunnen itseni hyvinkin ulkopuoliseksi ja turhaksi.
Entien sosiaalisella puolella tämä kai häiritsee juuri tuon voimattomuuden osalta. Kotona ollessa saatan joskus olla kaksikin viikkoa ilmoittamatta mitään itestäni ystävilleni tai puhumatta kenenkään kanssa, lukuun ottamatta perheenjäseniäni joita väkisinkin välillä näen, vaikka omassa huoneessani olenkin suurimman osan ajastani. Muuten kyllä rakastan ystäviäni ja haluaisin heidän parastaan, enkä missään nimessä loukata tai huolestuttaa heitä! Toisinaan kuitenkin voimattomuuden tunne on niin ylivoimainen mielessäkin etten yksinkertaisesti jaksa välittää siitä mitä muut ajattelevat tempauksestani.
Tiedän olevani ihmisenä laiska. Se seikka ei kuitenkaan täysin selitä ainakaan itselleni näitä välinpitämättömyyden, elämän ylivoimaisuuden ja väsymyksen hetkiä. Jos kukaan ei patistaisi minua rakkaimpien harrastuksieni pariin olisin kai lopettanut nekin ajat sitten koska en millään jaksaisi mennä. Pelkään mitä opettajat ja muut oppilaat sanotava, joka tietty lisää ahdistusta esim. musiikin teoria tunneilla.
Mietityttää mikä itsellä on. Tuntuu että tämä voimattomuuden tunne on ollut lähes niin kauan kuin vain muistan. Tosi pienestä asti siis josta johtuen minua pidetäänkin kotonani aika laiskana tapauksena. Se vaan kun tämä "laiskuus" ei rajoitu vain kotitöihin vaan mm. sängystä ylös nousemiseen, lempikirjojen lukemiseen jne. Teen aina muutenkin jo asiat kaikkia muita hitaammin ja kulutan niihin hirveästi aikaa niin sitten vielä tämä. Koulussakin saan haukut opettajilta koska teen aina tehtävät niin hitaasti etten koskaan saa tehtyä mitään tunnilla valmiiksi asti.
Mietityttää että voisiko tämä jotenkin johtua omasta itsetunnosta tai henkisestä tilasta? Olin kiusattu koko päiväkoti ajan ja olin ehkä masentunutkin niihin aikoihin vaikka olinkin aina iloinen.. Mietin kuitenkin silloin ensimmäisiä kertoja itsemurhaakin kiusaamisen vuoksi. Suurimpana syynä oli kuitenkin se, että tunsin itseni niin huonoksi. Voisiko tämä johtua sitten samasta? Jos alitajuntani ajatteleekin että on turhaa nousta ylös kun kukaan ei kuitenkaan oikeasti välitä, ihan samaa tehdä mitään kivaa kun kukaan ei tunnu hyväksyvän sitä mitä tekee ja kun aina on vääränlainen?
Ps. Psykologille en tahdo mennä. Siellä tuli käytyä puolivuotta tuossa muutama vuosi sitten, mutta olen kuulemma terve kuin mikä eikä minussa ole mitään vikaa. Eli siis tältä saralta en saanut apua.
Ainakin kotipaikkakunnallani tuntuu että minut on jätetty yksin tämän asian kanssa.. Johtunee myös luonteestanikin. Yhtenä hetkenä saatan olla koko ajan hymyileväinen ja iloinen ja seuraavassa hetkessä ahdistunut ja turhautunut. En edes itse tiedä mitä joskus tunnen. Tämä väsymys on kuitenkin todella turhauttavaa. Suuret siivoamisen tuskani helpottuvat jostain syystä kummasti jos autan jotakuta siivoamaan hänen huoneensa. Jostain syystä oman huushollin kotitöiden tekeminen on todella vaikeaa itselleni. Yleensäkin kotona masennun todella helposti. Ihmisten keskellä unohdan tämän ahdistuksen ja väsymyksin kaikkoaa, vaikkei aina.. Jos taas vietän vaikka kaksikin päivää samojen ihmisten läheisyydessä alkaa se ahdistaa itseäni suunnattomasti...
saisit itsesi ylös sängystä, ja alkaisit tekemään joka päivä esim. pitkän kävelylenkin. Ei mitään veren maku suussa rehkimistä vaan sellaista terapeuttista vaeltelua lumisessa metsässä ihan yksiksesi.
Itse hoidan omaa "päätäni" metsäretkillä, ja saan siitä apua. Luulen kyllä, että voisit tarvita myös ulkopuolista apua tai voisitko ajatella kirjoittavasti tuntoja paperille.
Tykkäisin kyllä jos joku viittis lähteä seuraksi.. Ei toi sinänsä huono ajatus ole - kyllä olen tuota omille masentuneille kavereilleni aina suositellu joskus, mutta valitettavasti itellä ei oikein toimi. Sanotaanko vaikka että aivoilla on liikaa vapaa-aikaa eikä ne osaa pysyä myöskään tyhjinä jos lähden johonkin tonne kävelemään - joka loogisesti itselläni johtaa oman itsen miettimiseen ja siihen millainen olen ja lopussa suunnilleen matelen itkien kohti kotia syytellen itseäni, että miksi pitää olla näin ruma ja huono ja taidoton ja tahdoton ja olla kaikkien kynnysmattona ja antaa aina kaikille anteeksi ja olla laiska ja huono ja pitäisi kuolla pois. Eli valitettavasti tuo ei oikei ole itsellä parantanut olotilaa... Huoh... Ehkä se olis se ihmisten seura toisinaan... Se että olis niitä ihmisiä jotka näyttäis että mustakin vois pitää tai että musta tykättäis.. mutta kun ei tykätä.