Menetin oman lapseni 19 vuotiaana yllättäin onnettomuudessa runsas kaksi vuotta sitten.
Elämäni sitä ennen oli kai aika tavallista olevinaan oli murheitakin. En kai ole mikään pyhä mariakaan ollut. Olen ajatellut pahaa , olen vihannut toisia ja vaikka mitä.
Kun sitten menetin kallisarvoisimman lapseni alkoi valtava syylisyyden tunne. En ole edelleenkään päässyt siitä irti. Vaikka kuinka toiset vakuuttaa huomaan kuitenkin ajattelevanmi asian pyörivän päässäni . Kosto minulle kaikista synneistäni tavallaan. Mikä onkaan parempi tapa kostaa ikuisesti minulle kun ottaa minulta lapseni henki.
Olen hyvin realistinen enkä usko ihan mitä vaan. Faktaa on faktaa, mutta sitä kun ei voi kukaan näyttää toteen tässä asiassa.
Raamatussakin kai jossain kirjoitetaan että jumala kyllä kostaa ja rankaisee meitä pahiksia. En nyt ole ketään tappanut mutta onkohan jumalan silmissä synneillä niin suurta eroa ? Pelkään kostoa joka minulle enää on se että minulta viedään loputkin rakkaat. Aviomieheni sekä ainoa lapseni joka elää. Läheltä piti tilanteita on ollut, mikä tuntuu aivan uskomattomalta että yhtä perhettä voi niin paljon koetella. En ole ainoa enkä saisi ruikuttaa vaan olla kiitollinen tästä päivästä.
Jumala on armollinen eikä kosta mutta vaivaa ne puheet rangaistuksista. Miksi sitten niin kirjoiutetaan ja millä tavalla sitten jumala kostaa? Tai opettaa läksyttää...????
Juuri kun sain hiukan elämänsyrjästä kiinni ja aloin ajattelemaan ns. aika turhia asioita jotka kuitenkin minulle merkitsee elää. Elämä on minulle se että voin haaveilla uusista verhoista tai jostain muusta joka ei todellakaan ole elintärkeää, mutta asioita jotka todistaa minulle että edes välitän jo jostain mikä liittyy elämään. Juuri kun näin kävi tuli taas puhelinsoitto ainoasta lapsestani. Toki säilyi hengissä. Aloin miettimään miksi näin kävi.Enkä saa koskaan levätä unohtaa hetkeksi murehita. Onko minulta kieletty huoleton elämä?
Eniten pelkään että itse joudun tilanteeseen etten voi vaikuttaa omaan elämääni. Letkuissa sairaalassa ,misä en voi edes raapia selkääni. Tai etten voi puhua.
Onko kukaan muu paininut samojen ajatusten kanssa kuin minä, tai olenko jälleen kerran se kummajainen joka vaan miettii liikaa?
Elämäni sitä ennen oli kai aika tavallista olevinaan oli murheitakin. En kai ole mikään pyhä mariakaan ollut. Olen ajatellut pahaa , olen vihannut toisia ja vaikka mitä.
Kun sitten menetin kallisarvoisimman lapseni alkoi valtava syylisyyden tunne. En ole edelleenkään päässyt siitä irti. Vaikka kuinka toiset vakuuttaa huomaan kuitenkin ajattelevanmi asian pyörivän päässäni . Kosto minulle kaikista synneistäni tavallaan. Mikä onkaan parempi tapa kostaa ikuisesti minulle kun ottaa minulta lapseni henki.
Olen hyvin realistinen enkä usko ihan mitä vaan. Faktaa on faktaa, mutta sitä kun ei voi kukaan näyttää toteen tässä asiassa.
Raamatussakin kai jossain kirjoitetaan että jumala kyllä kostaa ja rankaisee meitä pahiksia. En nyt ole ketään tappanut mutta onkohan jumalan silmissä synneillä niin suurta eroa ? Pelkään kostoa joka minulle enää on se että minulta viedään loputkin rakkaat. Aviomieheni sekä ainoa lapseni joka elää. Läheltä piti tilanteita on ollut, mikä tuntuu aivan uskomattomalta että yhtä perhettä voi niin paljon koetella. En ole ainoa enkä saisi ruikuttaa vaan olla kiitollinen tästä päivästä.
Jumala on armollinen eikä kosta mutta vaivaa ne puheet rangaistuksista. Miksi sitten niin kirjoiutetaan ja millä tavalla sitten jumala kostaa? Tai opettaa läksyttää...????
Juuri kun sain hiukan elämänsyrjästä kiinni ja aloin ajattelemaan ns. aika turhia asioita jotka kuitenkin minulle merkitsee elää. Elämä on minulle se että voin haaveilla uusista verhoista tai jostain muusta joka ei todellakaan ole elintärkeää, mutta asioita jotka todistaa minulle että edes välitän jo jostain mikä liittyy elämään. Juuri kun näin kävi tuli taas puhelinsoitto ainoasta lapsestani. Toki säilyi hengissä. Aloin miettimään miksi näin kävi.Enkä saa koskaan levätä unohtaa hetkeksi murehita. Onko minulta kieletty huoleton elämä?
Eniten pelkään että itse joudun tilanteeseen etten voi vaikuttaa omaan elämääni. Letkuissa sairaalassa ,misä en voi edes raapia selkääni. Tai etten voi puhua.
Onko kukaan muu paininut samojen ajatusten kanssa kuin minä, tai olenko jälleen kerran se kummajainen joka vaan miettii liikaa?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Itselläni tuli mieleen samoja ajatuksia kun lapseni kuoli.Tulin siihen johtopäätökseen että ei jumala kosta toisen ihmisen kautta.Ajattelemalla niin tavallaan nostat itsesi jotenkin ylemmäs muita. Että tavallaan asioita junaliltaisiin juuri sinun tekojesi mukaan, ja näinhän se ei ole. Älä ajattele niin vaan ole armollinen itsellesi.
kyllä asioita on yritetty ajatella kaikilla mahdollisilla tavoilla. Huomaan vaan silti pelon olevan siellä läsnä eikä mikään saa minua rahoittumaan.Olen mielessäni ajatellut miestänikin, onhan meitä kaksi vanhempaa. Tekiköhän jotain väärin jollen minä tehnyt . Onko elämä sittenkin vaan sattuman kauppaa, joka ajatuksena joskus jopa helpottaa. Silloin kuolema on lopullista ilman mitään rangaistuksia , ei täällä eikä siellä.Kallistun kuitenkin aina siihen suuntaan että on olemassa elämää kuoleman jälkeen eräiden tapahtumien takia. Todistiko jumala olemassaolonsa armeliaisuutensa minulle, että säästi toisen lapseni hengen.
Kaikkea mahdollista on mietitty. Valitettava totuus on kuitenkin etten poikaani takaisin saa . Olen ollut mielessäni uhmakaskin. Miettinyt kaikki valmiiksi kaiken varalta niin kuin.Sitten taas iskee pelko, ja tunnen voimattomuutta että loppujen lopuksi minun miettimisilläni ei ole väliä, koska jos joku minua läksyttää ei auta vaikka kuinka yritän.
Toivon että vielä löydän aitoa iloa jostain , enkä näe muuta valoa kun että ehkä tulevaisuudessa saisin olla isoäiti.
Paljon on koeteltu mutta haluan elää vielä kuitenkin vaikka hautapaikankin olen jo ostanut varmuuden vuoksi. Joskus en välittänyt edes siitä elänkö tai kuolenko , molemmissa tapauksissa olen erossa jommastakummasta lapsestani. Nyt haluan elää koska lapseni sanoi unessa että taivaassakin on tylsää.
Vihaan ei saa jäädä kiinni.
Mielestäni nuo tunteet mitä kuvailit kuuluvat tietyllä tavalla suruaikaan ja läheisen kuoleman käsittelyyn.. Ensimmäisen kovan tällin asian johdosta kokeneena joskus reilut 15v sitten tunneskaala oli melkoinen käsiteltävä noin itsellensä. Läheisen yllättävä kuolema ei ole mikään helppo nakki..
Ensin tuli järkytys ja sitä vaan toimi kuin ei mitään. Sitten tuli suru, hillitön ikävä ja melkein paniikki siitä kun alkoi hahmottamaan miten mikään täällä ei ole ikuista. Sitten tuli viha ja suorastaan katkeruus, että miksi juuri minulle näin piti käydä. Sitä kautta kumpusi syyllisyys niistä riidoista mitä joskus oli ollut vaan jotka kyllä sovittiin. Muttaettä kuitenkin.
Vaan kun katsoi tarkemmin ympärillensä niin tajusi, ettei ole ainoa. Ei ole ainoa siinä tilanteessa surunsa, vihansa kanssa eikä ole viimeinenkään. Läheiset ja vertaistuki auttavat, sieltä kannattaa hakea apua :) Anna tunteiden kuitenkin tulla, ne kuuluvat asiaan!
Koska tuon myllytyksenkin keskellä kyllä ymmärtää ajan kanssa, että ainut mikä jäljelle jää on rakkaus. Se kultaa muistot eikä se häviä minnekään :) Ja pitää myös yrittää nähdä asiat hyvän kautta.. Kokemukset kasvattavat. Siinä on sinun tilaisuutesi nyt kääntää kipeät asiat vahvuudeksi ja punnita elämäänsä. Hyvän ja puolueettomuuden kautta, ei vihan eikä katkeruuden eikä mikään mottipäisen kostosysteemin kautta!
Hei äiti. Minäkin menetin 18 vuotiaan rakkaan poikani n.puolivuotta sitten auto-onnettomuudessa. Tunnemylläkkä on valtava ja sitä miettii milloin mitäkin. Yhtenä tunteena olen itsekin käynyt syyllisyyden ja vihan tunteet. Vaikka jossakin raamatun kohdassa on kertomuksia siitä kuinka Jumala rankaisi esim. Daavidia ja antoi hänen esikoispoikansa Absalomin kuolla niin en rinnasta sitä elämääni vaikka se olisikin jonkinlainen opetus tai seuraumus. En ole Daavid ja poikani ei ollut Absalom. Syntiä olen tehnyt ja teen mutta luotan myös siihen, että niitä saa myös anteeksi kun pyytää ja koettaa ohjata elämäänsä oikeaan suuntaan. En usko, että kenenkään kuolema voisi johtua toisten väärintekojen takia. Myös minun edesmenneet vanhempani ovat tehneet syntiä ja elämäni on jatkunut tähän päivään saakka. En hyväksy poikani kuolemaa vieläkään mutta se on tosiasia, että meillä jokaisella on elämän aika erimittainen. Jotkut kuolevat syntymäänsä ja jokut elävät todella vanhaksi.
Kuolema tuo mukanaan niin paljon ksymyksiä joihin ei ole olemassa tässä elämässä vastauksia ja siksi on ihan turhaa lähteä keksimään syitä ja seurauksia. Ne tuottavat vain pahaa mieltä ja entistä sekavamman olotilan.
Olen käynyt monet kysymykset ja vaihtoehdot läpi mutta jäljelle ei jää muuta kuin suru ja loputon ikävä. Näiden kanssa pitää nyt vain koettaa elää. Jostakin on koetettava kerätä voimia jotta jaksaa kantaa tätä taakkaa vahvemmin. Olenkin koettanut kerätä niitä toisten kokemuksista.
Itse uskon jälleen näkemiseen tai kohtaamiseen ja luotan siihen, että kun minun aikani tulee kuolla, olen poikani luona.
Uskoa ja luottamusta sinulle äiti
Kosto viimeksi tulee mieleen Jumalan ajattelemisesta vaikka en Jumalaa konkreettisena olentona käsitäkään.
Jos elämä olisi oikeudenmukaista, täällä aivan kaikki menisi sekaisin.Se ei ole. Kuoleman majesteetti puhuttelee meitä vuorollaan jokaista, eikä siihen ole nokan koputtamista. Elämän pituus ei ole se ratkaiseva mitta vaan se, että on saanut elää.
Hyviä aikoja on tulossa, ole vahva uskossasi.Se on sinun turvasi.
Kiitos oikein paljon vastauksista. Vaikkei toisten lasten kuolema lohduta, niin ainakin he jotka ovat saman kokenut tietää mistä puhuu.
Välillä menee paremmin sitten taas sukeltaa pohjalle. Joskus on vaan "kelattava " ajatuksiaan ääneen tavallaan.
Kiitos sinulle Turvamies että kerroit tosta raamatun tapauksesta. Uskonhan toki mutta en ole mikään superhimokristitty jos ymmärrätte. Joskus tuntuukin siltä että sitäkö Jumala haluaa, ja alkaisiko kaikki muukin susjua jos olis hiukan kunnollisempi kristittynä. En vaan jaksa keskittyä eikä se nyt ole minun juttuni , vielä ainakaan. uskon omalla tavallani ja jos jumala on mukava sen kai pitäisi riittää. Tosin hävettää että ne kädet laittaa ristiin yleensä vaan kun vaipuu epätoivoon tai pelkää että taas pamahtaa.
Jos nyt ajattelen sitä lainausta raamatusta mistä Turvamies kirjoitti. On aika paha enää mennä pyytämään anteeksi, koska kuollutta ei enää eloon saa. Vaikka hyvin tiedän tosiasiat, toivoo lapsellisesti heräävänsä unesta todetaakseen kaiken vaan olleen erittäin todentuntuista unta. Voi kunpa toivoisin että sellaisia unia olisi. Miten paljon ihmiset voisi parantaa omia tapojaan ja ajatusmaailmaansa.
Hyvää tekee vaihtaa ajatuksia. Tosin kun käyn muutamilla sivuilla jotka käsittelee kuolemaa, tuntuu kuin sekin vaan tuo jotain paha elämääni.
Näitä henkisiä kirjojakin kun on tullut luettua. Saat sen mitä haluat tyyliset kirjat.
Kyllä pärjään ihan hyvinkin kai suurimmaksi osaksi loppujen lopuksi, ja ainahan sitä ajattelee että jollakin toisella voi olla asiat vielä huonommin kuin minulla. Joskus vaan miettii miksi toiset perheet saa elää elämänsä onnellisena ilman suurempia ongelmia loppuun asti. Ongelmiahan on tietenkin monenlaisia , mutta vaihtain osani koska vaan turhaan ruikuttavaan äitiinkin jolla olisi lapset elossa. Eläisin tyhmyydessäni tietämättä periaatteessa yhtään mistään mitään. Kyllä lapsen kuolema kasvattaa. Se mistä olen onnellinen ja jopa ehkä hieman ylpeä on, ettei elämänkatsomukseni ole muuttunut paljonkaan kuitenkaan. Tottakai on asioita jonka kanssa joudun elämään nyt ja josta en ole voinnut tietää mitä ne on. Ja se on kai juuri suru. Nyt tiedän miltä suru todellakin tuntuu.Siltikään en halua kasvaa ihmisenä niin paljon että hinta on oma poika. Mieluummin siis tietämätön luuseri.
Kiitos kuitenkin kaikille teille että olette olemassa, tällä kertaa minuakin varten. taito sekin oppia ottamaan apua vastaan. Kiitos.
Hyvää huomenta äiti
Haluan vielä palata nuihin raamatun kertomuksiin. Vaikka ko. kirja onkin ohje ja suunta parempaan elämään niin ei sitä voi mielestäni lukea tai verrata suoraan aina omaan elämään ja elämän tilanteisiin. Kertomukset ovat historian kirjoituksia seurakunnan ja yhteisön vahvistamiseksi ja kehitykseksi.
En ole minäkään super-uskovainen ja uskoni on horjunut monta kertaa näiden tunnemyrskyjen myötä. Poikani kuoleman alkupäivinä olin jopa aivan varma siitä, ettei Jumalaa voi olla olemassa.
Uskon silti, sillä uskoni ei saa olla riippuvainen kuolemasta vaan sen täytyy olla kohdallani pysyvä elämän riippumatta elämäni taphtumista. Uskossa on sekin näkemys, että kohtaan vielä poikani kuolemani jälkeen. Se on lohdullista ja vain ainut asia mikä on minulle jäänyt jäljelle.
Emeritus piispa Erik Vikström sanoi radio haastattelussa, että EI KAIKKI OLE JUMALASTA LÄHTÖISIN mutta se ei tarkoita sitä, ETTEIKÖ JUMALA OLISI LÄSNÄ. Upea näkemys.
Olet varmasti miettinyt paljon asioita ja erinäisiä vaihtoehtoja epätoivoisessa tilanteessasi. Oletko miettinyt ns. käänteisesti. Entä jos sinä olisitkin se jonka aika olisi päättynyt ja nyt se surun tuska olisi läheisilläsi? Miten toivoisit heidän jatkavan tätä elämää?
Minä ja monet näkymättömät ystäväni olemme kirjoittaneet tuntemuksistamme sivulle 6. Aloitin palstan 10.10.-08 kysymällä MIKÄ ON AUTTANUT SURUSSA? Jos olet kiinnostunut meidän kokemuksista ja tuntemuksista niin lueppa niitä ja olet sydämellisesti tervetullut mukaan kirjoittamaan sinne.
Voimia päivääsi. Et ole yksin.
Hei äiti
Vielä haluan kirjoittaa sinulle, että UNOHDA SYYLLISYYS ja KOSTO. Se Jumala mihin minäkin repaleisena ja heikkona uskon on ARMON JUMALA. Samoin uskon, että elämän kulku ja aika on meille jokaiselle ennalta määrätty, elämme sen sitten miten hyvänsä. On toki hyvä aina hyvä jos osaa elämisen laatua muuttaa parempaa ihan joka ikisessä asiassa. Paremman elämän sitten kaikki tekevät ajallaan ja niillä voimilla mitä milloinkin on käytettävissä. Kukaan ei kuitenkaan pääse täydellisyyteen ja jokaisella on ne omat vaivansa ja ongelmansa, eikä niitä ratkaista välttämättä yhdessä päivässä. On kuitenkin hyvä ottaa aina se parempi suunta ja pitää itsesä sekä läheisistä hyvä huoli.
Kuoleman tulemme jokainen kohtaamaan kun on sen aika. On vaikeaa ja jopa mahdotonta hyväksyä sitä aikaa joka kohtaa lapsiamme, ennen meitä.
Jäljelle jää suunnaton suru ja loputon ikävä. On vain elettävä eteenpäin ja etsittävä keinoja kantaa ja kestää tätä surua. Unohtaa ei tarvitse yhtään mitään. Joten älä hae vastauksia syyllisyydestä ja kostosta. Se ei johda muuhun kuin masennukseen ja se on nyt myrkkyä sinulle. Keskity hakemaan tietoa miten voimistut ja jaksat surusi paremmin kantaa. Näin olen minä ja monet ystäväni tehneet.
Kiva kun jaksat pohtia asioita kirjallisesti. Tuntuu kyllä kun olisin jo mestari tässä suruprosessissa, koska mitään uutta eri oikeastaan enää ilmaannu. Vahvistusta omille ajatuksilleen toki saa. Vaikka sisimissäni luulenb tietäväni miltä minun suruni näyttää, ei aina vaan jaksa.Olen reipas ihminen joka aloittaa työt ja tekee ne heti loppuun saaden jonkinlaisen päätöksen. Ehkä juuri se onkin ollut vaikeinta minulle, koska tätä asiaa ei voinnut hoitaa pois ja unohtaa, enkä toki halua unohtaa poikani.
Olen myös puhunut ääneen pojalleni ja pyytänyt anteeksi kun olen surullinen . Murehtinut tavallaan sitä että hän siellä jossain murehtii minun suruani täällä. Koska olen hänen äitinsä edelleen en halua että hän suree minua taivaassakaan. Eihän kukaan vanhempi halua lastensa surevan maan päällä ja murehtivan aikuisten asioita, niin en halua sitä edelleenkään vaikka hän onkin maan päällisesti kuollut. Hullua mutta minulle ihan normaalia ajattelua. Koen jopa kuitenkin olevani ihan terve päästäni.
Toki odotan minäkin jälleennäkemisen, mutta sen vcerran olen kai asian suhteen edennyt että koen tärkeämmäksi olla nuorimmaisen poikani kanssa tukena , eli haluan kuitenkin elää. Edistystä siitä ajasta jollei olluyt mitään merkitystä mitä minulle mahdollisesti tapahtuu. Suomeksi oli aivan samaa elänkö vai kuolenko.
Hyvä ystäväni on ollut hyvänä tukena. Ystävä joka mentti oman poikansa kuukausi minun poikani kuoleman jälkeen. Puhumme samaa kieltä. Ei me pidetä toisiamme hulluina kun puhumme mitä ihmeellistä on sattunut , tai mitä on tullut ajateltua ym ym. Koemme molemmat saavamme merkkejä pojiltamme ja se on aina iloa soittaa ja kertoa. On myös helpottavaa kun voi puhua omasta lapsestaan kuinka paljon tahansa , koska hän ymmärtää etten kyllästy koskaan puhumaan omasta lapsestani. Paljhon soitellaan ja puhutaan muutakin, mutta jos nyt tulee joku juttu mieleen sen voi vapaasti kertoa heti miettimättä pilaako jonkuin fiiliksen tai pitääkö joku sinua idioottina kun taas puhut kuolleesta lapsesta. Vaikka kuinka olisi lukenut kuolemamasta voi vaan kuvitella oppineensa jotain. Mutta ihminen joka asian on kokenut tietää mistä puhuuu .
Ei kaikkien surut ole samanlaisia. Ei minun ja ystävänikään suru ole samanlaisia, kuljemme kuitenkiin tavallaan samaa tietä missä eri polut erkanee omille reiteilleen yhdityäkseen taas pääpolkuun.
Saan onneksi tasaissti kun vähiten sitä odotan pieniä merkkejä pojaltani. Olen syvästi pettynyt kunnen ole nähnyt kuin 4 unta. Tosin se yksi oli loistava missä puhuimme kaikki asiat läpi. sain kysyttyä miten hän nyt voi, ja kokea kaiken uskomattomalla tavalla. Se oli enemmän kuin uni, enkä sitä osaa oikein selittää. Olen rukoillut lisää unia, mutta nyt niitä ei vaan ole tullut pitkään aikaan.
Saan kuitenkin niitä pieniä lahjoja mistä ilostun aika usein. Olen sanonut pojalleni ettei riit'ä että lintu katsoo ikkunasta vaan asioiden on oltava sen verran erikoisia että se vakuuttaa minut, ja niin hän on toiminutkin siellä "taivaassa. Tosin poikani sanoi ettei asiat siellä taivaassa ole niin kuin minä kuvittelen. Ehkä hän joskus kertoo ja selventää asioita minulle. Toivon niin ainakin.
Ja sitten joskus kun aikani koittaa saan kai kaikki lopulliset vastaukset. Kiitos taas Turvamies.