pettymyksiä elämässänne? jos saatte pakit kauan ihailemaltanne naiselta, rakkaasi jättää sinut, saatte potkut hyväpalkkaisesta työpaikastanne, joku rakas läheisesi kuolee yllättäen...
Onko helpompi purkautua puhuen/kirjoittaen jollekin vai onko teille luontaisempi tapa vain murehtia yksin oman päänne sisällä asia kuntoon?
Onko helpompi purkautua puhuen/kirjoittaen jollekin vai onko teille luontaisempi tapa vain murehtia yksin oman päänne sisällä asia kuntoon?
Vastaukset 6
Vanhimmat
kysyt? Jos potkut jätetään laskuista, niin noista muista mies selviää ottamalla kännit ja lähtemällä naimaan jotakuta ja seuraavana päivänä koko ihminen on jo unohtunut. Ne potkut taas: periaatteessa sama resepti, mutta vitutus kestää kauemman.
Eikä miehillä ole mitään kauan ihailemia naisia: mies näkee kiinnostavan naisen -->kysyy treffeille--> jos ei, niin seuraavana päivänä se nainen on jo unohdettu. Ainoastaan naiset haikailee ihastuksissaan, miehet on käytännöllisempiä.
Läheisen kuolema on vaikeampi asia. Jos läheinen on korkeassa iässä, on helpompi hakea lohtua ajatuksesta, että kuolema oli vain ajan kysymys. Itseltäni kuoli kaksi lastenlasta. Eivät edes kouluiässä vielä. Se tapahtui n. 10 vuotta sitten. Itken joka kerta kun käyn haudoilla.
Joitain vuosia sitten, käsittelin pettymyksen alkoholilla. Pakkasin kaikki asiat pääni sisälle ja hukutin ongelmat kaljaan. Näin jatkui jonkin aikaa, kunnes tajusin ettei moinen auta ollenkaan, pahentaa vain tilannetta. Onneksi tajusin sen verran ajoissa, että työpaikka säilyi ja pystyin rakentamaan elämäni uusiksi. Tämän jälkeen olen olen oppinut käsittelemään vaiketakin asioita puhumalla. Pienemmät asiat toki murehdin oman pääni sisällä, mutta ne isommat asiat, ne jotka voivat saada elämän sekaisin, niistä olen ruvennut puhumaan.
Kyllä itse pääasiassa prosessoin vaikeat asiat itsekseni, mutta välillä niistä on myös hyvä puhua jollekulle. Lähinnä se menee niin, että käsittelen asiaa mielessäni johonkin pisteeseen X. Sitten tunnen tarvetta jutella jonkun kanssa. Sitten voin taas käsitellä asiaa eteenpäin itsekseni.
kokeiltu. Pakit vituttaa ja syö itsetuntoa.
Se, että joutuu petetyksi ja jätetyksi, vituttaa vielä enemmän. Siinä tuntee sellaista voimattomuutta, että tekee pahaa ajatellakkin. Kamalinta siinä oli se, että muutama tunti aiemmin luuli kaiken olevan hyvin ja luuli tuntevansa ihmisen. Yhtä äkkiä se ihminen olikin täysin kylmä ja vieras.
Mulla oli inhottava lääke siihen, laastarisuhde.
Läheisiä on kuollut ja siitä mä olen selvinnyt sillä, että mä olen joutunut tukemaan läheisiäni ja tavallaan ei omalle surulle ole ollut aikaakaan. Lisäksi mä olen pitänyt itseni kasassa sillä, että mä menttaalisesti raivoan pääni sisällä. Kiroan jumalan ja pirun kirkossa. Viimeksi kun läheinen kuoli, mä olin ihan liian lähellä romahdusta. Mä en pystynyt kunnolla lukemaan kirkossa sitä värssyä arkun luona, mutta onneksi sain koottua itseni ja homma hoitu.
En mä tiedä, miksi mun on vaikeeta vollata, korkeintaan tulee tippa linssiin, jos kukaan ei nää.
Potkut taas voi tulla tästä duunista koska vaan, mutta mulla on suunnitelma sen varalle.
Murheet ja ongelmat on aina ollu miulle ainaki aika yksityinen asia. Mie käsittelen ne yleensä yksin, en tosin lähde kieltämään jos joku osaa lukea minua ku avointa kirjaa ja pystyy arvailemaan sen mistä se panta kiristää.
Mulle on armeijasta saakka langennu se "vahvemman" rooli ja jotenki sitä on painanu omat murheesa taka-alalle, samalla niitä on sit oppinu käsittelemään omassa sisimmässään varsin tehokkaasti. Enkä jaksa ottaa henkilökohtasesti jokaista pientä murhetta joka liittyy muutokseen ja elämän kiertokulkuun. Jos et voi korjata asiaa, miks huolehtia sellaisesta, jos taas sen voi korjata niin sit asia on erikseen.
Sureminen on taas sit eri juttu. Se kyllä vähän näkyy uloskipäin. Mut yritän olla sopivan hillitty ja viilipytty. Toiset väittää sitä tunteettomuudeks, mut mie kasaan itteni yleensä jonku muun vuoks, että pystyn toimimaan ja tekemään...
Asiat ei parane murehtimalla, ne paranee käsittelemällä ja tekemällä.