Hei te puolisonne menettäneet!
Minua kiinnostaisi tietää, milloin ja miten hyväksyitte/löysitte uuden kumppanin? Miten kuollut puoliso on vaikuttanut uuteen suhteeseen? Entä miten muut ihmiset ovat suhtautuneet?
Itse leskeksi jääneenä tuntuu, että miten voin ikinä hyväksyä uutta puolisoa vierelleni. Toki uskon, että tämäkin aika vielä joskus koitaa. Helppoa se ei varmasti ole itselle, eikä sille uudelle tuttavuudellekaan.
Minua kiinnostaisi tietää, milloin ja miten hyväksyitte/löysitte uuden kumppanin? Miten kuollut puoliso on vaikuttanut uuteen suhteeseen? Entä miten muut ihmiset ovat suhtautuneet?
Itse leskeksi jääneenä tuntuu, että miten voin ikinä hyväksyä uutta puolisoa vierelleni. Toki uskon, että tämäkin aika vielä joskus koitaa. Helppoa se ei varmasti ole itselle, eikä sille uudelle tuttavuudellekaan.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Olen havainnut elämäni varrella, että hyvässä suhteessa elänyt leski löytää melko nopeasti uuden, mutta huonossa suhteessa elänyt ei tietenkään kovin nopeasti rohkene.
Muista ihmisistä sinun ei kannata välittä kunhan itse tiedät mitä tahdot.Vanhuus on mukavampaa laverin kanssa.
No varmasti tietänetkin ja muistanetkin että vihkivala on elinaikainen ja kuolema siis purkanee sen sopimuksen OLET VAPAA ottamaa uuden kamun ja monesti on erinäisiä mielipiteitä mikä olisi hyvä aika...onpa esitelty n. 1-2 kk...jota itse pidän naurettavana ja vainajaa halventavana jos ei suru aikaa ihminen pidä minkäänlaista ( omasta mielestäni on liitto ollut jo FLOPPI tai kulissi sellainen -EIHÄN kukaan ole velvollinen..eikä tilivelvollinen millekkään suvulle seurustelustaan mutta mikä estää rakastumasta...seurustelemasta tai muuta se uusi tuskin sitä kuollutta korvaa muttei niitä toki voi vertaillakkaan...SINÄHÄN SIINÄ OLET SE JOKA etsii sitä uutta ystävää...
EI kannata noitten ihmisten mielipiteitä niin kuunnella ne tuskin kenellekkään koskaan mitään hyvää haluaa joten JÄTÄ NE OMAAN ARVOONSA.. ja jos joku lukija ottaa nyt nokkiinsa on hyvä niitten muista että tää on vain ja ainoastaan minun mielipiteeni..
Jäin leskeksi vajaa puoli vuotta sitten. Tunnen että olen edelleenkin vahvasti sidoksissa edesmenneeseen puolisooni. Elämäni rakkaus. Tyhjä paikka vierelläni. Ei sitä paikkaa voi kukaan ottaa, ei.
Puoli vuotta miehen kuoleman jälkeen muiden puheet uudesta onnesta ja kommentit "olet vielä nuori" (30v) loukkasivat pahasti. Mutta nyt kun kuolemasta on reilut kaksi vuotta, tilanne on toisenlainen. Uutta suhdetta ei ole, mutta ei se tunnu enää ajatuksena mahdottomalta.
Helppoa se ei varmaankaan olis kenellekään, mulla on myös lapsia (6-10v), joten suinpäin mihinkään ei voi syöksyä.
Mutta voi hyvin olla, että joskus vielä onkin joku. Ei hän miestäni korvaa, muttei tarvitsekaan. Uusi, jos hän joskus tulee, on sitten omalla tavallaan tärkeä.
olen nyt ollut reilun vuoden leskenä.vielä ei tunnu siltä että ottaisin uuden miehen rinnalleni.mutta olen aika nuori vielä joten toivottavasti vielä joskus.varmasti vaatii uudelta kumppanilta ymmärrystä ja myös itseltä.ei kannata pitää kiirettä kyllä aika näyttä löytyykö enään rinnalle sitä toista ihmistä jos ei niin näinkin on hyvä.hyvää kevättä sinulle ja kaikkille jotka ovat rakkaansa menettäneet.
Itse löysin vähän aikaa vierelleni uuden miehen.
En sanoisi tätä rakkaudeksi, vaan ihastumiseksi.
Enkä ole määrittänyt tarviiko tämän kestää tai mitä tämä on. Olemme vain tukeneet toisiamme ja kummallakin on ollut hyvä mieli.
Aika rajoja ei ole. Kun itsestä hyvältä tuntuu,
kannattaa antaa palaa.
Tuleen ei saa jäädä makaamaan.
Eikä kannata ihmisten puheista ja mielipiteistä välittää, koska ketään ei ole tarkoitettu elämään yksin tapahtui mitä tahansa.
Uusi "puolisoni" tunsi kuolleen mieheni.
Olemme yhdessä käyneet läpi surua.
Tottakai meille välillä on tullut keskustelua
siitä miten menehtynyt vaikuttaa meihin.
Itse tiedän rakastavani edelleen kuollutta puolisoani. Enkä koskaan tule häntä unohtamaan,
eikä ole tarviskaan.
Asian kanssa täytyy vaan oppia elämään.
Uudella puolisollani on välillä pelko,
että hän on se "kakkonen"
Toki minä mielessäni vertaan heitä.
Mutta he ovat minulle kaksi eri ihmistä,
kaksi eri tunnetta.
Olen tietoisesti pakottanut
itseni jatkamaan elämää sillä tiedän,
että menneeseen ei voi palata.
Miksi siis en nauttisi siitä mitä itselläni on jäljellä kaikesta huolimatta.
Sitä miehenikin haluaisi.
Olen kuitenkin 20-vuotias leski,
mieheni oli 31-vuotias kuollessaan.
Yksi yhteinen lapsi, jota mies ei ehtinyt
nähdä sillä olin raskaana rv 19 hänen kuollessaan.
Otan osaa.
Olet käynyt läpi suuria koettelemuksia.
Toivon sinulle onnea ja menestystä tulevaisuudessa. Itse olen sinua paljon vanhempi, isot lapset jo, ja elän vielä surussani, toivoen kuitenkin parempia aikoja, vaikka puolisoni elää mielessäni aina.
Täällä kanssa melko nuori leski.
Mieheni menehtyi kaksi kuukautta sitten oman käden kautta.
Minulle jäi tyttäremme silloin 8vk ikäinen.
Miehelleni elämä tuotti tiemmä liikaa paineita,ja olimmekin "pakkoerossa" kuukauden ennen itsemurhaa,koska olin tytön kanssa turvakodissa.
Kun tieto mieheni kuolemasta minulle tuli (ei suinkaan virkavallalta vaan ystävältä) se oli tottakai isku vasten kasvoja.
Meni hetken aikaa ennekuin uskoin tapahtuneen,itse asiassa uskoin vasta kun miestäni kävin katsomassa.
Meidän suhde oli kaikkea muuta kuin helppo,sen voi vaan aavistaa jo tuosta että olimme turvakodissa.
Minä kaikesta huolimatta rakastin miestäni,kylläkin sitä kilttiä puolta jota näin niin kovin harvoin.
Mutta vaikka menetyksestä on näin vähän aikaa,kyllä minä elämääni jatkan.
En minä todellakaan myöskään jää tuleen makaan.
Jos sen tekisin,tekisin tytärtämmekin kohtaan väärin.
En minä miestä metsästämällä metsästä,mutta en ole myöskään kielteinen asiaan että uuden suhteen aloittaisin.
Minä olen se joka jäi tänne,minä olen se joka selittää joskus lapselle miksi isää ei ole.
Kyllä minä elän vielä huomennakin.
Ja tiedän tasan tarkkaan sen että miehenikin haluaisi minun jatkavan elämää ilman että juutuisin suruun kiinni.
Naimisissa kerksimme olemaan vain kolme viikkoa,joten olenko leski sitten ollenkaan?
Mies eli kaksi viikkoa elämästään minun ja tyttönsä kanssa.Loppuajan vietimme turvakodissa.
Sen jälkeen lähti mopo käsistä,jolloin meille tuli lähtö.
Olen siis ollut miehestäni erossa jo kolme kuukautta...
Mutta tosiaan,elämän on jatkuttava.
Otan osaa suruusi. Minullakin sit surua on ollut ja pienet lapset ovat koittaneet korjata asiaa sanomalla :"äiti, mene uudestan naimisiin, etsi uusi puoliso." Vielä niin selvästi muistab miten hyvä oli mieheni kanssa, hänen äänensä, kätensä olkapäilläni hieromassa. Kaikenlisäksi hän on se ainut isä yhteisile lapsillemme, joka ymmärsi jokaisen lapsen oikun ja kitinän syyn. Lapset olivat myös yhteinen ilonaiheemme.
Nyt jos ajattelenkin uutta puolisoa, tulee epätoivoinen olo. Jokainenhan haluaa olla rakastettu ja rakastaa, mutta miten se arki voi enää tulla onnelliseksi kuten ennen? Miten voin tutustua kehenkään siten, että voin luottaa ja esitellä lapsille. Jos meluisa perhe-elämämme ei jaksa kiinnostaakaan syvemmin "ulkopuolista" henkilöä, eihän siitä mitään kestävää tule.
Eikä tässä vaiheessa, kun isä lapsilleni on jo löytynyt ja on oltava vastuuntuntoinen käytökseltään tms. suhde voi alkaa millään pelkällä seksilläkään. Ei täällä makoilla viikonloppua lakanoiden välissä punaviiniä lipitellen kuten treffi-ilmoituksissa toivotaan tai keskustella yömyöhään takkatulen äärellä. Tuolla tyylillä en jaksaisi hoitaa pieniä eloisia lapsiani.
Tulipa tässä purettua sydäntä ja kysyisin, onko kellään toisella samanlaisia ajatuksia...
on minun mielipiteeni. No mä nyt olen jättänyt muiden mielipiteet omaan arvoonsa.
Itse olen suoran toiminnan kannalla jos joku sopiva sattuu kohdalle. Näitä on minun kriteereillä niin harvassa, että tässä varmaan menee vuosi kaksi ennenkuin ketään sopivaa kohdalle sattuu ja tosiaan ulkonäkövaatimukset ei minulla paljoa paina.
Ja jo kerran löysin maailman hienoimman ihmisen kriteereilläni niin niistä ei tingitä.
Tuossa joku kirjoitti jakomielisesti ja kritisoi 1-2kk sisällä uuden löytäviä mutta samassa tekstissä kehoitti unohtamaan muiden mielipiteet.
Mielestäni muiden mielipiteet pitää unohtaa ehdoitta, silloin kun tuntuu siltä ja osuu kohdalle niin antaa palaa.
Itse aloin seurustella 2kk sisällä ja vielä 5 vuolden jälkeen ollaan yhdessä.
Eikä mulla suinkaan suruaika jäänyt 2kk vaan kesti n. 2 vuotta että sain käsiteltyä asiat.
Sama kirjoittaja kirjoitti omia asjatuksiaan vainajan kunnioittamisesta.
Teatteriako pitää esittää että vainajaa kunnioitetaan? Vainajaa kunnioitetaan muistamalla häntä ja puhumalla hänstä jne. näitä asioita voi tehdä uuden kumppanin kanssa jopa hoitaa hautaa, istuttaa kukkia, viedä kynttilöitä jne.
Tiedän tapauksen jossa leski aloitti ryyppäämisen ja rellestämisen heti parin päivän jälkeen (en tiedä mitä muuta teki) ja laiminlöi esim. haudalla käynnit kokonaan (en tiedä oliko huono omatunto), virallisesti hän vietti "suruaikaa".
Mielestäni on parempi jatkaa avoimesti elämää ja kunnioittaa vainajaa siinä ohessa kuin esittää sitä mitä muiden mielestä kuuluukin esittää.
Olen menettäny tyttären ja vaimon samana päivänä. Siis yksin olen. Mutta ne kriteerit ovat nyt kovat. Naisen pitää todellakin olla nyt hyvä jos haluu mun elämääni. Mutta rakenna tästä oma versio.
Samat on tuntemukset.
Vaikka järjellään ymmärtää,ettei haluaisi yksinäistä loppuelämää,tunteet tietävät,ettei kukaan enää koskaan voi olla riittävä hänen saappaisiinsa.
suuret ovat ne saappaat kaikille muille.
Yli vuosi on mennyt.Kukaan ei säväytä,ei näytä miltään,ei kiinnosta.
vääriltä tuntuvat kaikki muut.
Mutta miksi pitäisi täyttää edesmenneen saappaat?
Miksikä täytyisi löytyä justiinsa samanlainen kumppani?
Eikö olisi parempi muistella edesmennyttä sellaisena kuin hän oli ja tehdä käännös elämässä ja etsiä jotain uutta?
Tosi on ei toista tismalleen samanlaista löydy ikinä ja jos luulet löytäneesi niin petyt.