Te kaikki iäkkäämmät naiset ( kuten itsekin olen) - kertokaa avioerostanne nimettöminä -
teen kirjasta aiheesta.
Kertokaa avoimesti miltä tuntuu / tuntui.
Itse olen 60 v, naimisissa yli 40 vuotta ja sitten loppui.
Miten koette elämän eron jälkeen?
Haikailettko takaisin x miehen luokse ja jos - niin miksi?
Mikä vaikutti lopulliseen päätökseenne?
Jokainenhan ymmärtää, että kun eroaa hyvin pitkästä liitosta sitä ei tee heppoisin perustein.
teen kirjasta aiheesta.
Kertokaa avoimesti miltä tuntuu / tuntui.
Itse olen 60 v, naimisissa yli 40 vuotta ja sitten loppui.
Miten koette elämän eron jälkeen?
Haikailettko takaisin x miehen luokse ja jos - niin miksi?
Mikä vaikutti lopulliseen päätökseenne?
Jokainenhan ymmärtää, että kun eroaa hyvin pitkästä liitosta sitä ei tee heppoisin perustein.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ja raskasta on ollut. Liittoa kesti yli parikymmentä vuotta.
Ikävöin vieläkin exää, kai se johtuu pitkästä yhteiselosta...
Eroon vaikutti alko ja toiset naiset.
Päivä kerrallaan mennään kevättä kohden.
vuotta sitten erosin 19v kestäneestä liitosta 50 vuotiaana.
Meillä 2 lasta nyt jo aikuisia opiskelijoita.
Paskalta se tuntui,kun jäin 2 lapsen yksinhuoltajaksi molemmat sillon lukiossa,exä ei mitenkään tukenut minua ja lapsia.Onneksi lapset teki jo lukio aikana ilta ja kesätöitä.
Syy eroon oli jatkuva uskottomuus,ja exän työn vieroksunta,hän oli sellainen haaveilija haki aina oikotietä onneen.Työt pakollisia pätkätöitä.
En tosiaanka haikaillut sen perään,oli helpotus kun siitä epävarmuudesta pääsin.
No olihan meillä paljon hyvääkin,tottakai sitä aikaa muistelin.
Nyt olen jo uusissa naimisissa,ja elämä hymyilee.
En ole koskaan eronnut, minut on erotettu. Sain potkut 25 vuotta kestäneestä liitosta ja tilanneni oli jo valittu uusi. Tosin mukaan sain hyvät "suositukset": minussa ei ole mitään vikaa, onhan meillä ollut 25 hyvää vuotta, kolme ihanaa lasta. Olemme kuin parhaat kaverit. Uskon, että löydät vielä jonkun, jonka kanssa jatkaa elämää...
Tästä on nyt vuosi ja neljä kuukautta ja katkeruus ja viha eivät näytä väistyvän. Mitään keskustelua avioerosta ei käyty koskaan. Olin mielestäni onnellisessa liitossa. Perheessäni oli silloin ilmeisesti neljä onnellista ihmistä ja näin jälkeenpäin ajatellen yksi onneton. Nyt tilanne on toisinpäin. Meitä on nyt yksi onnellinen ja neljä onnetonta. Lapset kärsivät, kun heille niin rakas isä hajoitti perheen ja jätti äidin toisen naisen takia.
Miettikää ihmiset miten eroatte. Antakaa pulisollenne edes varoitus ja mahdollisuus hoitaa parisuhde kuntoon. Kenellekään ei saisi tehdä kuten minulle on tehty.
se omaa elämää elämään lähtevä on ainakin alussa ainoa tyytyväinen,yleensä jättää suurimman osan vastuistakin jätetylle,mutta nämä elämän suhdanteet voi äkkiäkin kääntyä.
Meidän 20-vuotis taipale alkoi rakoilla sen jälkeen kun ukostani tuli uskovainen..siis jos en tule mukaan jne. jne. alko sellanen henkinen kiusaaminen..että...minä kuitenkin haluan elää elämäni omin ehdoin...siis pakkasin kamani ja 3kk olen asunut erillään...ja niinku aikoinaan en olisi joutunu antaa hänen virheitään anteeksi siis ihan nehän painettiin villasella eihän ne nyt mitään...mutta MINUN virheet katotaan koska,tupakoin ja otan sillon tällön alkoholia teen siis myös töitä niin juoppoakkahan se minä olen ja sit kaikki saakelin komentelu mitä saan tehä ja mitä en saa...eihän sitä kukaan jaksa loputtomiin siis meikä kanss sain POTKUT ...sitä ennen oli liittomme suht ihana ja rakkauttakin oli mutta oliskohan siitä syy sekin kun joutu lopettamaan tupakoinnin...alkoholin liikakäytön...niin minuunhanse ne purki raivonsa..
keneenkä muuhunkaan, koska muille pitää näyttää onnellista ja ihmisrakasta uskovaista veljeä eihän siellä tiedetä että minkälainen se sievä kauniskasvoinen hymy naamallaan jutteleva veli kotona on! sitä ei hevillä voi edes mielessään kuvitella mitä se sit kotona elämä on ...no nyt asutaan erilleen ja mun kohdalta se on ainakin loppu:AAMEN
siinä syyt eroomme. Olen 54v. 18 vuoden yhteinen taival ja avioliitto päättyy näinä päivinä. Olin onnellinen löytäessäni elämäni miehen. Meillä oli hauskaan ja ihanaa. Sitten noin 5 vuottta sitten, mieheni alkoholin käyttö repesi, masennus ja toiset naiset astuivat kuvaan. Katsoin sitä monta vuotta, mutta sitten alkoholin myötä tuli väkivaltaisuus, silloin oli pakko lähteä.
Nyt tuntuu pahalta, petetyltä ja hylätyltä. Viha nousee kaikista kärsimistäni vääryyksistä ja siitä että sitä miestä jota rakastin äärettömästi ei enää ole olemassakaan. Kun mieheni pyysi masennuksessaan apua, hän sitä aina sai, mutta kun minä olisin tarvinnut samaa, vastaus oli: ääni kuuluu mutta auttaa ei voi.
Pahimmalta tuntuu se, että miehen psyyke on alkoholin myötä muuttunut niin että hänen kanssaan ei enää voinut elää. Pelkäsin että olen joku päivä otsikkona lehdessä: Mies tappoi vaimonsa... Kumpikaan meistä ei olisi halunnut erota. Mies yritti vielä viime tipassa sopia, mutta kun pullosta ei mennyt korkki kiinni, niin minä en voinut myöntyä. Hävisin viinalle, onkohan se viinapullo viisaampi, kauniimpi ja nuorempi.
Yhteinen elämä on loppu, mutta meillä on yhteinen mökki, josta yhdessä pitäisi huolehtia, joten jonkinlainen ystävyys on pakko saada aikaan. Uskon että se ajanmittaan onnistuukin. Nyt miehelläni on menossa jo aika mones "tyttöystävä". Mutta kunhan hän niistä saa tolkun, niin eiköhän taas päästä järkilinjalle keskusteluissa. Jos hän joskus lopettaa juomisen ja naisten kanssa vehtaamisen voi hyvinkin olla että olemme yhdessä. Olemme sopineet että maailma näyttää mihin joudutaan, yhteen tai erikseen.