Tuntuu että mieleni on viime aikoina ailahdellut enemmän kuin koko elämäni aikana. Syy siihen on miehet, tai mies..
Oloni on ollut tosi hankala jo pidemmän aikaa ja nyt päätin tänne kirjoittaa.
Syksyllä ihastuimme toisiimme, mutta kun juttu alkoi mennä jo vakavammaksi ja hän kysyi suoraan seurustelemmeko, yht'äkkiä peräännyin. Mutta miksi? Sitä en itsekään tiedä.
Olen huomannut itsessäni piirteitä, joita en ole tiennytkään olevan minussa. Ne piirteet ärsyttävät myös minua itseäni ja stressaa kovasti.
Ennen ajattelin että tämä mies voisi olla kiva kumppani. Mitä vaikampi hänet on saada, sitä enemmän hänet haluan, mitä helpommin hänet saisin, sitä vähemmän hänet haluan.
Mielessäni pyörii ajatus: Mitä jos alan seurustelemaan hänen kanssaan ja kohtaankin jonkun vielä paremman ja vielä soivamman ihmisen minulle?Taidan olla hiukan perfektionisti ja vain paras kelpaa. Mutta en haluaisi ajatella eroakaan, sillä se sattuu..
Syksyllä sanoin hänelle, että hän tuhlaa aikaansa jos haahuilee perässäni. Samaan aikaan pieni osa minusta kuitenkin kamppaili sitä vastaan.
Ehkä koitin suojella häntä itseltäni. Koitinko kieltää niitä tunteita, mitä minulla oli häntä kohtaan. En todellakaan ymmärrä mikä minussa on, miksi tunnen näin.
Vaikeaa on se, että kukaan ei ole antamassa minulle neuvoja tässä asiassa. En todellakaan voi kohdella ketään ihmistä näin-varsinkaan ihmistä, jolla on maailman kultaisin sydän.
Tuli talvi, joulukuu. Sain jotenkin ajatukseni muualle enkä halunnut ajatella asiaa. Joulun jälkeen tajusin, yht'äkkiä, että minulla on tajuton ikävä ja välitän tästä ihmisestä todella paljon. Tunteet olivat todella voimakkaita.
Sitten tollona menin tästä kertomaan hänelle.Sen lisäksi hän ehdotti tapaamista, melkein taisin luvata. En tiedä, teinkö oikein vai väärin. Vai lupasinko edes mtn.
Ehkä hänellä syttyi taas toivon kipinä. Ja tiedän, saisin hänet jos haluaisin. Kaikki on vain minusta kiinni.
Tunteeni ovat vaihdelleet todella todella paljon. Joka toinen minuutti haluan hänet ihan tähän viereeni, kiinni minuun, kun taas seuraavana hetkenä ajatuskin siitä tuntuu oudolta.
Toivoisin kumppaniltani että hän olisi urheilullinen kuten minä ja pitäisi musiikista.
Luonne on myös tärkeä. Huomasin, että molemmilla meistä on melko samanlainen huumorintaju ja pidän hänen luonteestaan. Molemmat pitävät myös eläimistä ja läheisyydestä. Hän ei kuitenkaan ole kovin ureheilullinen.
Mikä minua sitten pelottaa?
Jokaisellahan meistä on huonot puolensa
No, hänellä se sattuu olemaan aineet. Se harmittaa minua paljon. Voisinko kuvitella eläväni elämää sellaisen ihmisen kanssa? Ja katsella hänen hörhö-kavereitaan siinä samalla?
Olemmeko sittenkin aivan eri maailmoista?
Minä olen koukussa urheiluun, hän aineisiin. Minä puran huonon oloni liikuntaan ja musiikkiin.
Kuitenkin yllätyin, kun hän kertoi että toivoisi pääsevänsä pahoista tavoistaan eroon. Asia on kuitenkin niin, että ketään ihmistä minä en voi muuttaa, sen on lähdettävä ihmisestä itsestä.
En haluaisi tehdä ratkaisua, jota katuisin tai mikä loppujen lopuksi satuttaisi minua tai häntä.
Tuntuu että olen kujalla, enkä löydä oikeaa tietä. En löydä ulospääsyä yksin. Ja voimani alkaa olemaan lopussa.
Neuvoja.
Oloni on ollut tosi hankala jo pidemmän aikaa ja nyt päätin tänne kirjoittaa.
Syksyllä ihastuimme toisiimme, mutta kun juttu alkoi mennä jo vakavammaksi ja hän kysyi suoraan seurustelemmeko, yht'äkkiä peräännyin. Mutta miksi? Sitä en itsekään tiedä.
Olen huomannut itsessäni piirteitä, joita en ole tiennytkään olevan minussa. Ne piirteet ärsyttävät myös minua itseäni ja stressaa kovasti.
Ennen ajattelin että tämä mies voisi olla kiva kumppani. Mitä vaikampi hänet on saada, sitä enemmän hänet haluan, mitä helpommin hänet saisin, sitä vähemmän hänet haluan.
Mielessäni pyörii ajatus: Mitä jos alan seurustelemaan hänen kanssaan ja kohtaankin jonkun vielä paremman ja vielä soivamman ihmisen minulle?Taidan olla hiukan perfektionisti ja vain paras kelpaa. Mutta en haluaisi ajatella eroakaan, sillä se sattuu..
Syksyllä sanoin hänelle, että hän tuhlaa aikaansa jos haahuilee perässäni. Samaan aikaan pieni osa minusta kuitenkin kamppaili sitä vastaan.
Ehkä koitin suojella häntä itseltäni. Koitinko kieltää niitä tunteita, mitä minulla oli häntä kohtaan. En todellakaan ymmärrä mikä minussa on, miksi tunnen näin.
Vaikeaa on se, että kukaan ei ole antamassa minulle neuvoja tässä asiassa. En todellakaan voi kohdella ketään ihmistä näin-varsinkaan ihmistä, jolla on maailman kultaisin sydän.
Tuli talvi, joulukuu. Sain jotenkin ajatukseni muualle enkä halunnut ajatella asiaa. Joulun jälkeen tajusin, yht'äkkiä, että minulla on tajuton ikävä ja välitän tästä ihmisestä todella paljon. Tunteet olivat todella voimakkaita.
Sitten tollona menin tästä kertomaan hänelle.Sen lisäksi hän ehdotti tapaamista, melkein taisin luvata. En tiedä, teinkö oikein vai väärin. Vai lupasinko edes mtn.
Ehkä hänellä syttyi taas toivon kipinä. Ja tiedän, saisin hänet jos haluaisin. Kaikki on vain minusta kiinni.
Tunteeni ovat vaihdelleet todella todella paljon. Joka toinen minuutti haluan hänet ihan tähän viereeni, kiinni minuun, kun taas seuraavana hetkenä ajatuskin siitä tuntuu oudolta.
Toivoisin kumppaniltani että hän olisi urheilullinen kuten minä ja pitäisi musiikista.
Luonne on myös tärkeä. Huomasin, että molemmilla meistä on melko samanlainen huumorintaju ja pidän hänen luonteestaan. Molemmat pitävät myös eläimistä ja läheisyydestä. Hän ei kuitenkaan ole kovin ureheilullinen.
Mikä minua sitten pelottaa?
Jokaisellahan meistä on huonot puolensa
No, hänellä se sattuu olemaan aineet. Se harmittaa minua paljon. Voisinko kuvitella eläväni elämää sellaisen ihmisen kanssa? Ja katsella hänen hörhö-kavereitaan siinä samalla?
Olemmeko sittenkin aivan eri maailmoista?
Minä olen koukussa urheiluun, hän aineisiin. Minä puran huonon oloni liikuntaan ja musiikkiin.
Kuitenkin yllätyin, kun hän kertoi että toivoisi pääsevänsä pahoista tavoistaan eroon. Asia on kuitenkin niin, että ketään ihmistä minä en voi muuttaa, sen on lähdettävä ihmisestä itsestä.
En haluaisi tehdä ratkaisua, jota katuisin tai mikä loppujen lopuksi satuttaisi minua tai häntä.
Tuntuu että olen kujalla, enkä löydä oikeaa tietä. En löydä ulospääsyä yksin. Ja voimani alkaa olemaan lopussa.
Neuvoja.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sano et kyllä nyt on kyllä iso ongelma, et hän on hankala pilleriläski, väärillä kavereilla ja harrastuksilla et jos ei olis, ja alkais vähän timmimmäks, jättäis kaverinsa ja harrastuksensa ja miellyttäis usa, niin tos vois olla ainesta. Katso miten käy. Luulen, et selviäisi aika helposti tulisko sitä suhdetta vai ei.
Kun luin tuota juttuasi, se kuvasi todella hyvin omaa tilannettani, jopa kuukaudet jotka mainitsit passasivat juuri omaan suhteeseeni! Meillä vain ei koskaan ollut juurikaan puhetta seurustelusta, vaikka mies olikin aktiivisempi.
Itsekin epäröin tunteitani ja ajattelin juuri noin miten itsekin sanoit: "sitä haluaa mitä ei saa, ja sitten kun saa niin ei enää haluakaan". Meillä juttu loppui lopulta siihen, ettei mies enää jaksanut odotella kun olin niin passiivinen, ja lähti. Ja nyt harmittaa ihan helvetisti!! Jotenkin kun hänet menetin, tajusin että hänet oisin halunnutkin... tunne-elämä on joskus niin vaikeaa.
Mutta kun mainitsit noista aineista, niin ajattelin heti että parempi ehkä olisi jättää mies rauhaan tässä tapauksessa. Olisiko hän valmis jättämään aineet sinun takiasi? Vaikka hän yrittäisikin lopettaa, tulee siitä pitkä ja vaikea prosessi, oletko varma että jaksat olla siinä mukana?
Niin, moni pitää minua vahvana ihmisenä kun olen kuitenkin moenlaista asiaa ehtinyt kokea. Mutta en tiedä, onko minulla voimia alkaa "korjaamaan" toista ihmistä, kun samalla tuntuu että itsekin tarvisin tukea (vaikka niin korostan aina kuinka itsenäinen olen ja että "kyllä mä yksin pärjään")
Mä en vaan yksinkertaisesti tiedä..