Nykyhallituksen mukaan, kun rikasta tahdotaan kannustaa, hänelle annetaan porkkanoita, mikä näkyi selvästi taannoisessa metsäverotusjutussa, jossa myönnettiin metsänmyynnistä verohelpotusta. Toinenkin tie olisi ollut käytettävissä: Olisi lätkäisty lisävero, jos ei myy. No, tuo juttu on nyt jo menneen talven lumia, mutta kuvastaa hyvin nykyisin vallassa olevien päättäjien ajatusmaailmaa.
Sen sijaan kun köyhiä kannustetaan, se tarkoittaa tukien heikentämistä ja lisärangaistusten luomista, minkä työttömät ovat karvaasti saaneet tuta. Tuollaisesta 'kannustamisesta' työttömät ovat saaneet nauttia jatkuvasti aina 1990-luvun puolivälistä asti.
Jos harjoitettu 'kannustamistapa' olisi tehokas, niin sitten 1980-luvun lopulla olisi pitänyt olla jättityöttömyys. Vaan miten oli? Työttömyys oli olematonta. Mikä ero nykyiseen? Tarjolla oli PALKKAtyötä riittävästi. Nykyisinhän työttömille tarjotaan pääasiassa palkatonta työtä, mistä hyödyn ottaa työantaja. Työttömälle jää luu kouraan.
Vaan miten tuon kannustamisen laita oikein on. Tästä on väitöskirjakin.
Helsinkiläinen Kirkko ja kaupunki -lehti käsittelee Liisa Björklundin väitöskirjaa Kannustaminen ja moraali. Seuraavassa otteita lehden jutusta:
Kannustavuus syrjäytti oikeudenmukaisuuden Suomen hallituksen arvojärjestyksessä 1990-luvulla.
Kannustamisesta tuli muotisana, vaikka harva tietää,mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan.
(Minun kommenttini: Virkamiehenä opin sen, että kun päättäjät alkavat puhua kannustamisesta, se tarkoittaa oikeasti sitä, että sosiaaliturvaa ja köyhien asemaa heikennetään.)
Björklund esittää väitöskirjassaan, että oikeudenmukaisuuden periaatteet murenevat yhteiskunnassa, jossa taloudellinen etu saa jatkuvasti syrjäyttää ihmisten sosiaaliset oikeudet.
Kannustamisesta on tullut monessa suhteessa paradoksaalinen esimerkki orwellilaisen uuskielen yleistymisestä. Puhutaan kannustamisesta, vaikka tosiasiassa kyse on enemmän lannistamisesta, pakottamisesta tai välinpitämättömyydestä.
Vielä 1990-luvun alun hallitusohjelmissa kansalaisia kannustettiin tasa-arvoon. Vuosikymmennen puolivälissä ei enää kannustettu oikeudenmukaisuuteen vaan tuottavuuteen.
Kun päämääristä jäi pois oikeudenmukaisuus, eriarvoisuus on lisääntynyt enemmän kuin missään toisessa OECD-maassa.
Ketään ei voi kannustaa, ellei palkkiolla ole riittävää yhteyttä henkilön itsensä katsomaan hyvään.
On helppo määkiä, että ensin on leivottava kakku, jotta sitä voi jakaa. Ydinongelma on kuitenkin, että yhteiskunnassa, jossa oikeudenmukaisuus ei ole tärkeä arvo, tätä kakkua ei osata jakaa.
Yhteiskunta, joka ehkäisee syrjäytymistä ja huolehtii heikommistaan, voisi pitkällä aikavälillä osoittautua parhaiten tuottavaksi, mutta samalla oikeudenmukaiseksi ja uudistumiskykyiseksi yhteiskunnaksi.
Sen sijaan kun köyhiä kannustetaan, se tarkoittaa tukien heikentämistä ja lisärangaistusten luomista, minkä työttömät ovat karvaasti saaneet tuta. Tuollaisesta 'kannustamisesta' työttömät ovat saaneet nauttia jatkuvasti aina 1990-luvun puolivälistä asti.
Jos harjoitettu 'kannustamistapa' olisi tehokas, niin sitten 1980-luvun lopulla olisi pitänyt olla jättityöttömyys. Vaan miten oli? Työttömyys oli olematonta. Mikä ero nykyiseen? Tarjolla oli PALKKAtyötä riittävästi. Nykyisinhän työttömille tarjotaan pääasiassa palkatonta työtä, mistä hyödyn ottaa työantaja. Työttömälle jää luu kouraan.
Vaan miten tuon kannustamisen laita oikein on. Tästä on väitöskirjakin.
Helsinkiläinen Kirkko ja kaupunki -lehti käsittelee Liisa Björklundin väitöskirjaa Kannustaminen ja moraali. Seuraavassa otteita lehden jutusta:
Kannustavuus syrjäytti oikeudenmukaisuuden Suomen hallituksen arvojärjestyksessä 1990-luvulla.
Kannustamisesta tuli muotisana, vaikka harva tietää,mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan.
(Minun kommenttini: Virkamiehenä opin sen, että kun päättäjät alkavat puhua kannustamisesta, se tarkoittaa oikeasti sitä, että sosiaaliturvaa ja köyhien asemaa heikennetään.)
Björklund esittää väitöskirjassaan, että oikeudenmukaisuuden periaatteet murenevat yhteiskunnassa, jossa taloudellinen etu saa jatkuvasti syrjäyttää ihmisten sosiaaliset oikeudet.
Kannustamisesta on tullut monessa suhteessa paradoksaalinen esimerkki orwellilaisen uuskielen yleistymisestä. Puhutaan kannustamisesta, vaikka tosiasiassa kyse on enemmän lannistamisesta, pakottamisesta tai välinpitämättömyydestä.
Vielä 1990-luvun alun hallitusohjelmissa kansalaisia kannustettiin tasa-arvoon. Vuosikymmennen puolivälissä ei enää kannustettu oikeudenmukaisuuteen vaan tuottavuuteen.
Kun päämääristä jäi pois oikeudenmukaisuus, eriarvoisuus on lisääntynyt enemmän kuin missään toisessa OECD-maassa.
Ketään ei voi kannustaa, ellei palkkiolla ole riittävää yhteyttä henkilön itsensä katsomaan hyvään.
On helppo määkiä, että ensin on leivottava kakku, jotta sitä voi jakaa. Ydinongelma on kuitenkin, että yhteiskunnassa, jossa oikeudenmukaisuus ei ole tärkeä arvo, tätä kakkua ei osata jakaa.
Yhteiskunta, joka ehkäisee syrjäytymistä ja huolehtii heikommistaan, voisi pitkällä aikavälillä osoittautua parhaiten tuottavaksi, mutta samalla oikeudenmukaiseksi ja uudistumiskykyiseksi yhteiskunnaksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.