Vaikea

Mä olen myös ihastunut työkaveriini. Oon tyytyväinen, kun ollaan samaan aikaan töissä, vaikka ei koko ajan nähtäisikään. Tieto siitä, että hän on paikalla riittää mulle. Tää on aika raastavaa, haluisin olla koko ajan hänen lähellä. En tiedä, miten työyhteisö suhtautuisi, mikäli tietäisi. Eikä sillä niin väliä, me eletään vaan kerran. Siitä syystä mä kannatan tunteista kertomista, ainakin jossain vaiheessa. Olis tosi surullista, että menettäisi tärkeän ihmisen vain siksi että pelkää.

kysymyksessä tavallista lujempaa pitämistä tms? Itsellä sama juttu, ei enää niin voimakasta koska "järkeilin" asioita.Pitäminenkin saattaa alkaa tuntumaan jopa rakastamiselta - ajan kanssa, ja...etenkin kun huomaa mitkä "sähköiset" tunnelmat kahden välillä onkaan...No, niin tai näin.Eletään vain kerran eli kannatan sit jossain vaiheessa avoimmuutta ja asiasta kertomista - kuka tietää...Itse selitän asian myös "karmalla".Antaa tunteiden leiskuta jos on leiskuakseen, kerrotaan jos siltä tuntuu ja niin; nautitaan elämästä ja etenkin näistä tunne-kuohuistakin, - vaikka se sydämeen sattuukin!

eli tilanteeni oli sama! Kävi niin että tuo tunteideni kohde lähti pois, toiseen työpaikkaan. Silloin vasta ymmärsin mitä olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin...kertoa hänelle! Kävi vielä puolisen vuotta sen jälkeen niin että kuulin hänen sairastuneen, vakavasti. Pian tulikin sitten tieto hänen kuolemastaan. Arvatkaa mikä helvetti minulla; siitä kun en ensin ollut tunteistani/välittämisestäni hänelle kertonut, yksinäisyydestä jopa joukossa muita työkavereita kun hän lähti pois...ja nyt , nyt kun häntä ei enää ole minä ikävöin häntä niin että mahdankohan tästä ikinä selvitä.Tästä viisastuneena; kertokaa tunteistanne, mitä sitten vaikka pakit tulisikin, näin on pahempaa...