Isäni kuoli vajaa viikko sitten, hän oli keski-ikäinen, ei minkäänlaisia sairauksia. Kuolema tuli aivan yllättäen, ei minkäänlaisia oireita -meni vain elottomaksi. Elvytys ei auttanut, mitään ei ollut enää tehtävissä.
Itse täytän huomenna 19, ja veljeni on vasta 14 vuotias. Miten me selviämme ilman isää? Tuntuu niin väärältä, en tiedä miten jatkaa. Välillä tulee tunne, että isä on jossain, ettei hän olekaan kuollut.
Isälle tehtiin myös ruumiinavaus, nyt tuntuu hirveältä, koska olen ollut seuraamassa ruumiinavausta koulutukseni puolesta. Kauheaa ajatella, että se on tehty omalle isälle!!
Isän vanhemmatkin ovat elossa, se oli mummolleni niin hirveä tieto, kuulla lapsensa kuolleen. Tämä vaikuttaa koko sukuuni, elämääni.
Itken päivät, olen aivan voimaton. Arki on yhtä sekamelskaa. Tuntuu, että kaikki muut jaksavat paremmin. Jopa ruoanlaitto vaatii hirveitä ponnisteluita. Tuntuu, että kuolin isäni mukana.
Itse täytän huomenna 19, ja veljeni on vasta 14 vuotias. Miten me selviämme ilman isää? Tuntuu niin väärältä, en tiedä miten jatkaa. Välillä tulee tunne, että isä on jossain, ettei hän olekaan kuollut.
Isälle tehtiin myös ruumiinavaus, nyt tuntuu hirveältä, koska olen ollut seuraamassa ruumiinavausta koulutukseni puolesta. Kauheaa ajatella, että se on tehty omalle isälle!!
Isän vanhemmatkin ovat elossa, se oli mummolleni niin hirveä tieto, kuulla lapsensa kuolleen. Tämä vaikuttaa koko sukuuni, elämääni.
Itken päivät, olen aivan voimaton. Arki on yhtä sekamelskaa. Tuntuu, että kaikki muut jaksavat paremmin. Jopa ruoanlaitto vaatii hirveitä ponnisteluita. Tuntuu, että kuolin isäni mukana.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuosta on vielä kovin vähän aikaa. Se on ihan
normaalia että kuvittelet hänet vielä "elossa
olevaksi", varsinkin kun lähtö on ollut äkillinen.
Vanha klisee aika parantaa, pitää paikkansa vaikka se nyt ei välttämättä siltä tunnukkaan.
Koita selvitä, sure surusi ja itke itkusi.
Vähitellen alat huomata ne hyvät asiat mitä teillä oli, kun suru alkaa hieman helpottaa.
Iso voimahalaus täältä :o)
Syvä osanottoni sinulle rakkaan isäsi kuoleman johdosta! Myös minä menetin isäni ihan yllättäen ja surin ihan hirvittävästi.Mikään muu ei auta kuin aika.Mikään ei lohduta.Kuoleman edessä emme seiso jonossa vaan rivissä eikä kuolemaan pakoon juokse kukaan.
Suurin kysymykseni itselleni oli se, että missä isäni nyt sitten on, koska hetkeäkään en uskonut, että hän olisi kokonaan kuollut, vaan vain poissa täältä.Uudesta testamentista, Paavalin ensimmäisestä kirjeestä korinttolaisille, koko 15 luku oli paljon apua.
Ei ole vain yhtä taivasta, vaan useita, ei ole vain tätä maallista ruumista vaan myös taivaallisia ja hengellisiä.Ensin täältä on kuoltava, että voisi ylösnousta ja niin isälleni on käynyt. Olen saanut siitä monta merkkiä ja monia uniakin. Ruumiin ja mullan suhde on sama kuin kasvin ja siemenen, ruumis on haudattava maahan, että siitä voisi aikanaan sitten lopullisessa ylösnousemuksessa tulla se ikuisuuskestävä ruumis, minkä Jumala antaa kun haudat aukenevat aikanaan.Silloin se tapahtuu silmänräpäyksessä ja silloin myös maan päällä elävät ihmiset muuttuvat.Uskon, että tämän väliajan isäni on siinä omassa taivaallisessa ruumissaan, ikuisessa onnessa ja pystyy käymään näkymättömänä täällä, näkee ja kuulee minut mutta minä en näe, enkä kuule häntä näillä maallisilla silmillä.
Jumala saattoi ikävöidä isääsi niin paljon, että otti hänet jo luokseen.Isäsi oli niin hyvä ihminen, että sai jo lähteä täältä.Eihän se tietenkään lohduta, tiedän sen.Minulle suuri apu on ollut tämä palsta, yleensä tämä löydetään suuren surun hetkellä ja keskellä ja kaikki ovat kokeneet suuria menetyksiä, joten kaikki tietävät mistä on kyse vaikka suru onkin aina henkilökohtainen.Kaikkein vaikeimpina hetkinäni olen kirjoitellut tänne ja lukenut muiden kirjoituksia ja nyt kahden vuoden päästä näen, että niistä on ollut suuri apu.Minulla on toinenkin, tuoreempi lähiomaisen menetys ja aikansa menee siihenkin suruun.
Uskon kuitenkin, että isäsi on elämässäsi mukana, hengessä ja ehkä näkymättömänä ihan konkreettisestikin ainakin välillä.Ne ovat niitä taivaan valtakunnan saloja.Monilla meistä täällä on ollut kokemuksia, että he siellä ilmoittavat itsestään.Ne ovat Jumalan antamia rohkaisuja ja kutsuja.
Suuri halaus sinulle!
otan osaa!
itse olin 16.v kun isäni kuoli haimasyöpään 43vuotiaana. tuntui pitkän aikaa siltä että isäni olisi vieläkin vain siellä sairaalassa ja elossa, vaikka ei ollutkaan. puhu isäsi kuolemasta jollekkin, jos ei muuta niin psykiatrille, se voi auttaa. itse pidin kaiken surun sisälläni ja koulussa ollessani aloin vain yhtäkkiä itkemään, en voinut lopettaa. opettaja lähetti minut terveydenhoitajalle joka varasi minulle ajan psykiatrilta, se oli helpotus. siellä puhuminen auttoi.
isäni kuolemasta on kulunut jo reilut 5vuotta, edelleenkin ikävöin häntä joka päivä. ei kulu edes yhtä päivää etten ajattelisi isääni. ja melkein joka kerta tulee itku kun ajattelen isää.
älä pidä suruasi sisälläsi niinkuin minä tein, itke kun itkettää. olkaa veljesi kanssa toistenne tukena. jos et jaksa tehdä ruokaa, ostakaa valmisruokia.
vaikka voi vaikuttaa siltä että muut jaksaisivat paremmin, se ei varmaan ole niin, kaikki eivät halua näyttää pahaa oloaan, he itkevät yksin ollessaan. ja osa varmasti yrittää jaksaa/esittää jaksavansa sinun ja veljesi takia, koska menetitte isänne.
jaksamisia teille sinne, ja jos et jaksa tehdä jotain(siivota, laittaa ruokaa...), älä tee, ruuan voi ostaa valmiina.
isäsi elää sydämessäsi, niinkuin minun isäni minun sydämessäni.
(kuten arvasin, itku tuli taas tätä kirjoittaessani...)