Hei
Olen parikymppinen nainen ja seurustelen samanikäisen pojan kanssa. Olemme olleet yhdessä 6 vuotta ja olemme erittäin onnellisesti yhdessä.
Tällä hetkellä olen opiskelija vaihdossa ulkomailla ja tarkoitus on viettää täällä seuraava vuosi. Ongelmani ei ole se että olisi ikävä vaan päinvaistoin että kun ei meillä kummallakaan niin erityisen mainittavasti edes ikävä toista. Kirjoittelemme päivittäin skypen välityksellä kuulumisia eikä siinä ehdi missään välissä ikävä tulla.
Nyt mietinkin että onko meissä jokin vikana kun kaikki täällä voivottelevat suurta ikäväänsä heti kun kulta lähtee viikoksikin johonkin.
Syyksi tähän keksin vain sen että molemmillä on tällä hetkellä niin paljon uutta ja ihmeellistä koettavaa, minulla täällä ulkomailla ja poikaystäväni juuri aloitti opiskelut suomessa niin opiskelija riennoissa hänellä riittää tekemistä. Rakastan häntä todella paljon ja odotan toki sitä että pääsen takaisin suomeen mutta ei minulla mikään kiire ole. Kun jotenkin sitä vaan ajattelee että jos meidän on tosiaan tarkoitettu yhteen niin kyllähän me ehditään olemaan yhdessä koko loppu elämä.
Nyt kaipaisinkin kohtalotovereita jotka tuntisivat samoin etten tuntisi syyllisyyttä siitä etten ikävää tunne. :/
Olen parikymppinen nainen ja seurustelen samanikäisen pojan kanssa. Olemme olleet yhdessä 6 vuotta ja olemme erittäin onnellisesti yhdessä.
Tällä hetkellä olen opiskelija vaihdossa ulkomailla ja tarkoitus on viettää täällä seuraava vuosi. Ongelmani ei ole se että olisi ikävä vaan päinvaistoin että kun ei meillä kummallakaan niin erityisen mainittavasti edes ikävä toista. Kirjoittelemme päivittäin skypen välityksellä kuulumisia eikä siinä ehdi missään välissä ikävä tulla.
Nyt mietinkin että onko meissä jokin vikana kun kaikki täällä voivottelevat suurta ikäväänsä heti kun kulta lähtee viikoksikin johonkin.
Syyksi tähän keksin vain sen että molemmillä on tällä hetkellä niin paljon uutta ja ihmeellistä koettavaa, minulla täällä ulkomailla ja poikaystäväni juuri aloitti opiskelut suomessa niin opiskelija riennoissa hänellä riittää tekemistä. Rakastan häntä todella paljon ja odotan toki sitä että pääsen takaisin suomeen mutta ei minulla mikään kiire ole. Kun jotenkin sitä vaan ajattelee että jos meidän on tosiaan tarkoitettu yhteen niin kyllähän me ehditään olemaan yhdessä koko loppu elämä.
Nyt kaipaisinkin kohtalotovereita jotka tuntisivat samoin etten tuntisi syyllisyyttä siitä etten ikävää tunne. :/
Vastaukset 2
Vanhimmat
No, minä nyt voisin olla vaikka isäsi ikäni puolesta, joten ihan ikäisesi mielipide tämä ei ole.
Itselläni on monen vuoden kokemus kaukosuhteesta, tosin täällä Suomessa. Tekin olette olleet jo noin kauan yhdessä, joten suhteen alussa olisitte varmasti kokeneet kovaakin ikävää, jos noin etäälle olisitte joutuneet.
Se, että kovaa ikävää ei tunne, johtuu tuosta päivittäisestä yhteydenpidosta. Samoin mekin pidämme yhteyttä puhelimitse päivittäin. Mietinkin joskus, että jos puhelinta ei olisi keksitty ja nähtäisiin harvoin, niin homma olisi paljon vaikeampaa.
Ei kannata tuntea syyllisyyttä.
tunne...
Eli mie oon vähän nuorempi ja suomessa kuitenkin molemmat asustellaan mutta silti on pitkä välimatka. Oltu yhdessä 2v ja tiedän tasan tarkkaan ainakin tällä hetkellä että tullaan oleen yhdessä niin kauan ku mahdollista..
Vaikka välissä on tarkalleen 304 ja puoli km niin mie en silti tunne sen suurempaa ikävää. (mitä nyt välillä vähän harmittaa kun haluais toisen viereen nukkumaan tai on kunnon halauksen tarpeessa..)
Mie ajattelen sen nii että oon oppinu jotenki sulkemaan ikävän aina päivällä pois kun on muuta tekemistä, sitten ollaankin koneella illat, tai puhumme puhelimessa.
Kaikki kaveritkin on ihmetelly että miten mie kestän kaukosuhteessa ilman pelkoa siitä että hän pettäis ja sitä ainaista ikävän valitusta.
hassua se on mutta kait ihan normaalia...