onko näin

Tiedän vain itsestäni, ja siitäkin vähän.

Siis vastaus kysymykseesi kuuluu: en tiedä!

maailmaan on se, ettei silloin saanut eroa yhtä mutkattomasti kuin nyt. Oli pakko pysyä naimisissa, kun kerran oli menty. Ei siinä sen kummempaa muutosta ole tapahtunut, kriisinsä oli silloinkin, mutta ei niistä ääneen huudeltu, vaan kärsittiin. Vieraissa käytiin, muttei niistä tehty mitään numeroa. Ei siinä voinut miettiä, jaksaako tai viitsiikö taistella - oli pakko. Niin yksinkertaista se.

Miksikö hän luovutti? Ei halunnut jatkaa, niin yksinkertaista sekin...

olikohan se nimimerkki olga, joka kiteytti asian, eli useimmat parit eivät erota rakastumista ja rakkautta. Rakastuminen on intohimoa ja valtavan hieno tunne, mutta mikä sen jälkeen on olemassa on yhteinen päätös, monilla se menee eteenpäin puhumatta ja menee metsään, pitää yhdessä tajuta puhua yhteisestä välittämisestä, muuten ei ole rakkautta. Rakkaus on yhteinen päätös, jos vain yksi rakastaa, rakkautta ei ole.

No nyt tiedän sen, olisi pitänyt älytä se aiemmin.

Mikään ei ole enää ikuista, tämä selvisi minullekin karulla tavalla. Mieheni piti olla minulle se viimeinen rakkaus, mutta minä en sitä ollut miehelleni!

Jos jommalla kummalla ei ole halua yhteenoloon, niin se ei voi toimia. Jos tunteet ovat kuolleet (vaikka en siihen täydellisesti usko) ei ole paljon tehtävissä. Siis jos on 15 vuotta yhdessä oltu, kumpikaan ei voi väittää, ettei edes jonkinlaisia tunteita ole enää olemassa. Olisiko syynä se ettei ole tullut oikeita kompromisseja riitelyssä, vaan toisen on täytynyt alistua ja kieltää omat tunteensa, tai jotain vastaavaa. Pystyttekö puhumaan vaikeistakin asioista?

Miksi hän luovutti ? - Ehkä rakastui toiseen. "kunnes kuolema meidät erottaa", nykyisin tarkoittaa: jos tuntuu, että suhde on kuollut

Olisko tää jotain: "tunteet olivat hänen
puoleltaan kuolleet.meillä oli riitaisaa.."

Avioliton puolesta jaksaa taistella niin kauan kuin sitä aviolittoa haluaa jatkaa. Mutta kun tulee vastaan tilanne että maku hommasta on mennyt, niin se on mennyt. Miksi pitäisi jatkaa roikkumista jossain mitä ei halua? Se olisi sairasta, kun vaihtoehtojakin on: ero.

Jos sinä et voi sisäistää eronne syitä, tarvitset ehkä ammattiauttajaa. Sun pitäisi ymmärtää ihan ykisnkertainen asia: miehesi(ex?) ei halua elää kanssasi, sinä jatkat elämääsi ilman sitä miestä.

Ja: tuossa ilman sitä miestä jatkamisessa on se pointti, ettei se mies enää siinä riitele eikä pahoita mieltäsi, ja toisaalta tiedät ettet sinäkään pahoita hänen mieltään. Voit elää, kohdata erilaisia ihmisiä, tai elää vaikka yksin jos se on mielekkäämpää. Mutta jos haluaisit sen miehen rinnallesi vain omista itsekkäistä syistä, se ei ole tervettä.

Mun entinen mies on takertunut muhun ja hokee vieläkin, kuuden erovuoden jälkeen, että enkö jaksaisi vielä yrittää, ja että hän edelleen rakastaa, ja että minä luovutin... Eikä ymmärrä, että juuri tuollasita ihmistä aloin inhoamaan: takertujaa. Milloin siitä tuli takertuja??, kun ei alkuvuosina sellainen ollut... Nykyään se ei edes välitä uudesta miehestäni, jankuttaa vaan etten minä oikeasti sitä miestä rakasta, vaan otin vain näyttääkseni hänelle...RASITTAVA!!!

Jos kerran tunteet olivat miehesi puolelta kuolleet, niin siksi hän varmaan luovutti, eikö? En ole kuullut kenenkään sanovan avioon mentäessä esim. "tämä on nyt sitten kolmanneksi viimeinen rakkaus". Kyllä se on aina se viimeinen, joka joskus on ensimmäinenkin.

tai siltä ent. mieheltäsi jos meinaat saada oikean vastauksen. Siihen että kaikki ihmiset luovuttaisivat liian helposti, väitän vastaan koska itse olen jo yli 20v. taistellut sellaisessa liitossa johon kukaan nainen ei olisi enää jäänyt. Kova voima oli papin aamenella.

Kerroit, että teillä oli riitaa ja niistä selvittiin puhumalla. Selvittiinkö niistä sittenkään selkäsuorana ja kirkkain silmin, kun hän kuitenkin lopulta otti ja lähti. Varmasti sinne sielun syövereisiin on jäänyt vuosien varrella arpeutuneita haavoja ja tukahdutettuja tunteita. Ehkä se kuuluisa viimeinen korsi katkaisi kamelin selän ja vielä tilanteessa missä näennäisesti ei mitään "uloista" syytä ollut..?

Jos itse koet, että keskustetut olivat sinulle riittävät, niin tuliko koskaan mieleen, että se toinen osapuoli voisi tuntea toisin?

Itse elän suhteeni lopun viimeisiä hetkiä. Suhteeni, missä toisella on voimakas tahto kietoa asian haluamallaan tavalla. Asiat ovat hänen puolelta aina revitty kaunistelematta auki ja sormella osoitettu virheet. Hienotunteisuus ei ole ollut meille (lue: hänelle) tehnyt pesää. Arvaa tunnenko itseni usein huonoksi ja arvottomaksi? Mitä tahansa teen, niin se ei ole hyvä tai ainakin jotain olisi voinut tehdä paremmin. Vaikka tiedänkin arvoni ihmisenä, niin jatkuva kritiikki satuttaa ennemmin tai myöhemmin syvälle. Kun suhteeseen liittyy vielä kyvyttömyyttä osoittaa positiivisia tunteita ja hellyyttä on noidankehä valmis.

Nyt kun olen nostanut kissan pöydälle ollaan niin yllättyneitä, että miten nyt näin??? Olemmehan tästä keskustelleet monesti!!?? Keskusteltu??? ...hmm... tuo onkin liian hieno sana tilanteeseen, missä toista sitoutetaan omiin näkemyksiin ja tavoitteisiin.

Parisuhde on kahden ihmisen sosiotekninen peli / leikki, missä tasapuoleisuuden nimissä molemmilla osapuolilla tulisi olla samat säännöt. Kun näin ei kuitenkaan ole, niin syntyy väkisin pettymyksiä (isoja ja pieniä). Liian moni pettymys ja suhteen kyvyttömyys päästä niistä yli voi pitkällä juoksulla johtaa ahdistuksen ja ärtymyksen kautta koko suhteen päättymiseen.