Pari vuotta oltu yksissä. En koskaan kokenut kunnollista alkuhuumaa, vaan olen jotenkin kasvanut rakastamaan häntä. Välillä hymyilen, kun muistan jotain mieheni heittämää vitsiä, tai sitä miten hän kiusoitteli minua edellisenä iltana. Välillä potuttaa hänen tietyt tapansa. Se kai on normaalia parisuhteen arkea.
Mutta jos kokonaisuudessaan vertaan tätä ja entistä elämääni, en huomaa isoja muutoksia. Tyytyväisyys"asteeni" ei ole juurikaan muuttunut, paitsi että nyt ei tarvi murehtia yksinäisyyttä. Joskus kun näen kivannäköisen tai -oloisen miehen, tunnen etäistä kaipuuta sinkuksi. Kuitenkaan en sitä elämää enää valitsisi, elinhän niin melkein 15 vuotta.
Mieheni on maailman paras mies, hänen kanssaan on niin helppo olla. Kaljoittelee ehkä pikkuisen liikaa, mutta se on pieni pulma, kun lukee joidenkin muiden tekstejä täällä.
Olen jo 30 v. ja suurin vilinä parisuhdemarkkinoilla on kohdallani ohitse (jos ei oteta lukuun niitä eronneita toisella kierroksella olevia isiä). Välillä silti mietin, että olisiko tuolla jossain minulle vielä jotain parempaa? Etten nyt vain tyytyisi toiseksi parhaaseen, kun minun maailmani vuoret siirtyneet paikoiltaan nykyisen suhteeni alussa? En ole koskaan kokenut rajua rakastumista, ja jotenkin se harmittaa. Vahvoja ihastumisia toki, mutta yksipuolisia.
Onko täällä muita samanlaisia?
Mutta jos kokonaisuudessaan vertaan tätä ja entistä elämääni, en huomaa isoja muutoksia. Tyytyväisyys"asteeni" ei ole juurikaan muuttunut, paitsi että nyt ei tarvi murehtia yksinäisyyttä. Joskus kun näen kivannäköisen tai -oloisen miehen, tunnen etäistä kaipuuta sinkuksi. Kuitenkaan en sitä elämää enää valitsisi, elinhän niin melkein 15 vuotta.
Mieheni on maailman paras mies, hänen kanssaan on niin helppo olla. Kaljoittelee ehkä pikkuisen liikaa, mutta se on pieni pulma, kun lukee joidenkin muiden tekstejä täällä.
Olen jo 30 v. ja suurin vilinä parisuhdemarkkinoilla on kohdallani ohitse (jos ei oteta lukuun niitä eronneita toisella kierroksella olevia isiä). Välillä silti mietin, että olisiko tuolla jossain minulle vielä jotain parempaa? Etten nyt vain tyytyisi toiseksi parhaaseen, kun minun maailmani vuoret siirtyneet paikoiltaan nykyisen suhteeni alussa? En ole koskaan kokenut rajua rakastumista, ja jotenkin se harmittaa. Vahvoja ihastumisia toki, mutta yksipuolisia.
Onko täällä muita samanlaisia?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tarkennettakoon vielä, että olin tyytyväinen elämääni ennen miestänikin. Ja olen siis yhtä tyytyväinen nyt. Mietin vain, että pitäisikö sitä olla jotenkin vielä tyytyväisempi..?
Normaalisti suhde syntyy halusta olla yhdessä juuri hänen kanssaan....
jonkun toisen kanssa.
No, jos tulee houkutus, pohdin asiaa mielessäni hetken ja tulen aina siihen tulokseen, että haluan pysyä mieheni kanssa.
Mietin vain, että onko se itseisarvo olla suhteessa onnellisempi kuin yksin. Minä olin onnellinen myös yksin.
vielä, että MIKSI haluat olla miehesi kanssa. Vastaus voi antaa jotain ratkaisua tähän pulmaan.
Ymmärtänet sen, että kun se jalat alta vievä tyyppi ei kävellyt vastaan kun olit parhaassa naimaiässä, ei se myöhemminkään sitä tee.
Jos sinua naurattaa joku miehesi edellisenä iltana tekemä kiusoittelu, minusta se on hyvä merkki.
Taidat haaveilla ja toivoa jotain sellaista mitä ei ole olemassakaan. Eihän parisuhdetta mitata sen mukaan oliko sitä ennen tyytymättöpmämpi, tottakai voi olla yhtä tyytyväinen yksin elämiseen. Se on vain erilaista, ja silloin punnitaan, kumpaa elämäntapaa haluaa.
Sinulla on kuvitelma suuresta onnen huumasta, jota toki monet kokevat aluksi. Pian se muuttuu juuri sellaiseksi arjen kiintymykseksi ja vakaaksi, syvemmäksi rakkaudeksi, jota kuvasit. Jos haluaa jatkuvaa huumaa, on paria vaihdettava puolen vuoden välein.
Älä siis pohdi huuman määrää, vaan mieti, onko teillä yhdessä mukavaa, herättääkö hän sinussa hellyyden ja ihailun tunteita, kaipaatko hänen seuraansa tai toimiiko hän kumppanina niin että arki sujuu. Onnen huumaa voi myös herätellä järjestämällä yhteisiä kivoja tai jännittäviä kokemksia, jotka lähentävät. Huvitelkaa, matkustelkaa, retkeilkää, toteuttakaa yhdessä joku iso hanke...
Minusta tuntuu että sinulla on ihana mies, älä ihmeessä pilaa elämääsi etsimällä seikkailuja jonkun muun kuin hänen kanssaan. Voit myös herätellä omia tunteitasi ajattelemalla hänen hyviä puoliaan ja kivoja hetkiänne, kirjoita vaikka listaa. Ja ärsyyntymisen ja kyllästymisen tunteethan kuuluu luonnollisesti parisuhteeseen myös, juuri ylä- ja alamäet tuovat siihen säpinää ja mielenkiintoa.
Lues vähän täältä toisten pulmista, onneksi olkoon, olet onnekas!
muutama viikko tai kuukausi, sitten tiedät.
Itselläni ihan samanlaisia tuntemuksia, aika ajoin vieläkin. Varmasti kaikilla on. Sitten kun on muutaman viikon, kuukauden erossa miehestään niin itse ainakin kaipaan häntä järjettömästi. Sitä huumoria, turvaa ja läheisyyttä.
Vapauden tai "paremman miehen" kaipuu ei välttämättä ole ollenkaan miehen kaipuuta vaan jotain muuta, tyydytettävissä ihan muilla asioilla kuin uusilla, erilaisilla miehillä.
Ihmiset elävät nykyän jopa 90 vuotiaiksi ja pysyvät varsin hyväkuntoisina. Sinulla on loistava mahdollisuus esim kahteen 25 vuotta kestävään suhteeseen. Silti ehdit välillä olemaan villinä ja vapaana.
Ihmisen tarpeet muuttuvat vuosien kuluessa. Saman ihmisen kanssa ei ehkä olekaan mukavaa ikuisesti. Älä kuihdu vaan ala nauttia elämästä. Jos se vaatii miehen pistämistä vaihtoon, tee se.
Olen ollut pian 10 vuotta suhteessa mieheni kanssa. En kokenut aluksikaan mitään rakkauden suuria tunteita vaan koin turvallisuutta hänen kanssaan. Takana oli villihkö nuoruus ja monet suhteet, joten silloin hänen tuomansa turva ja ystävyys oli kaikista tärkeintä. Ja sitä se on vieläkin. Kyllä minä miestäni rakastan, mutta se on rakkautta joka on kasvanut arjessa. Ei sitä osaisi kuvitella elämää ilman toista.
Silti, joskus yön pimeinä tunteina, kun toinen kuorsaa vieressä, alkaa miettimään nuoruuttaan ja niitä suuria rakkauksia tai oikeastaan sitä yhtä. Alkaa miettimään, että mitä jos asiat olisikin toisin. Mitä jos olisinkin uskaltanut astua siihen suhteeseen mukaan, mitä kaikki ystävät kammoksuivat ja jota sen takia itsekin aloin välttämään. Muistaa ne kiihkeät suudelmat...
Mutta silti, vaikka mielikuvitus joskus karkaa (ja viime aikoina useammin), en koskaan voisi lähteä tästä suhteesta tai pettää miestäni. Seikkailu kiinnostaa, mutta mulla on liian paljon menetettävää. En halua loukata miestäni, vaikka ehkä hän aluksi olikin vain se johon tyydyin. Nyt hän on kuitenkin koko elämäni.
että nykyään ajatellaan parisuhteesta jotain järjettömän suuria ja odotellaan ihan liikoja. Se, että olet tyytyväinen, ei ole riittävästi, vaan parisuhteessa sun pitäis olla fiiliksellä: elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Ihan järjetöntä. Ja tota jotain "ylempää tasoa" tavoitellessa erot sitte lisääntyy jne. Hyvin menee.. :/
Musta parisuhteen edellytys on juurikin se, että olet tyytyväinen ensiksi itseksesi. Vasta sitten voit olla tyytyväinen myös toisen seurassa.
Minä sanoisin, että olet harvinaisen onnekas saatuasi tuollaisen suhteen. Pidä siitä kiinni! :)
Oon samaa mieltä, ja yksi syy epärealistisiin kuvitelmiin on elokuvat ja naistenlehdet, joissa kuvataan satumaisia suhteita ja tuotetaan sellaista unelmahöttöä että joillakin vinksahtaa todellisuudentaju.
Elämä ei ole ruusuista elokuvaa, eikä unelmaprinssejä ole olemassakaan. Ihmiset ovat vajavaisia, jokaisessa saa olla omat vikansa ja puutteensa ja kun hyväksyt sen, löydät onnen tavallisesta arjesta ja siitä omasta mörököllistäsi