Tämäkin päivä siis tuli vihdoin. On kai sitä jo tiennyt odottaakin, mutta jotenkin on halolla päähän lyöty olo. Eilen taas riideltiin ja löysin sukkalaatikosta kirjeen, kuulema hän ei enää pidä kanssani olemisesta. Kaikki oli päällisin puoli kunnossa, 5 vuotta yhteiselämää takana kolmessa eri maassa, opinnot miehellä lopuillaan, itselläni vasta alussa ja asutaan hänen kotimaassaan. Nyt istun yksi yhteisessä vuokrakodissa josta olisi suunnattoman helppo vain kävellä ulos ja jättää kaikki. Varata lento saman tien. Palata Suomeen ja nuolla haavoja omien ystävien parissa. Mutta täällä alkoi juuri elämä näyttää aurinkoisemmalta, alkoi olla omia kavereita, uusi opiskelupaikka maksettu ja töissäkin ylennys, vaikkakin ihan vaatimaton. Mutta vain hänen takiaan tulin, en tiedä voinko jäädä itseni vuoksi. Täällä on kuitenkin vielä suurimmaksi osaksi yksinäistä ilman häntä. VAikka nyt mietin, että suhde ei enää antanut meille muuta kuin seuraa, turvallisuutta ja myös pahaa mieltä. Pitää rakastaa miestään ja itseään enkä kumpaankaan ole enää kovin kiintynyt. Kuulostaa aika pahalta, parempi jättää tähän. Mutta silti tuntuu kuin koko suhteen aika, kaikki kokemukset ja unelmat on nyt heitetty hukkaan. Mistä päästä alkaa keriä omaa elämää taas kasaan, mistä ihmeestä löydän uudet unelmat?
Surupuku
Pukupussi
1428
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen jo melko iäkäs nainen, äiti ja mummo.
Koin suuren rakkauden parikymppisenä muualla.
Sitä elämää rakensin,koin ja rakastin täysillä.
Tuli viimein seinä vastaan (ties kuinka monennen kerran), jolloin ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin repäistä suurella tuskalla itseni irti omille, "oikeille" juurille.
Uusi kulttuurishokki toisinpäin oli valtaisa.
Vähin erin myös antoisa.
Ilman surua ja itkua en toki selvinnyt, mutta oli se sen väärtti.