Melkein vuosi kulunut lähiomaisen kuolemasta ja oli jo helpompi olotila, kunnes yhtä-äkkiä onkin ruvennut tuntumaan, että vasta nyt rupeankin "heräilemään" jostain sumu-unesta ja tajuamaan että läheiseni on todellakin kuollut..luulin, että asia oli mennyt jo tajuntaan, mut vasta nyt se sinne oikeasti rupeekin menemään ja tuntuu et en voi hyväksyä tapahtunutta millään ja mietin helpottaako tää tunne ikinä? Onko muille käynyt näin, että omaisen kuolema "jysähtää" oikeasti tajuntaan vasta tässä vaiheessa? Miten olette päässeet siitä yli? Toivon todellakin tietoa tästä...
Miten selvitä ?
ahdistunut
101573
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
kävi samoin. Reilu vuosi on kulunut veljeni kuolemasta. Nyt ihan oikeasti alkaa uskomaan, ettei näe rakasta veljeä enää. Kaipaan häntä, hänen vitsejään, hänen sydämellisyyttään.
Ehkä meillä on alkanut joku toinen vaihe surutyössämme.
Voimia sinulle!
Näin se on mennyt minullakin. Poikani kuoli samoin kuin Karinin veli yli vuosi sitten.
Vuosipäivän kohdalla tuntui jopa, että olisi jo mennyt vähän matkaa eteenpäin. Kunnes tajusi, että eihän se niin olekkaan. Vieläkään en oikein uskalla katsella kuvia pojastani, suojelen itseäni kivulta. Jollakin tavalla on ollut tosiaan nyt raskaampaa, vaikka sitä vuosipäivää odotti. Ajatteli, että nyt on vuosi mennyt kaikkine juhlapäivineen, nyt aloitamme uuden vuoden, missä ei kukaan läheinen ole kuollut.
Surussa ei ole mitään sääntöjä tai kaavoja,välillä vain putoaa taas pohjalle, mutta, ehkä vähitellen ei ihan niin pohjalle kuin alussa ja sieltä pääsee nopeammin myös ylöspäin.
Tapasin toissapäivänä ystävän, joka on myös menettänyt yhden lapsistaan, hän sipaisi vain ohimennen käsivarttani ja sanoi "vaelletaan me eteenpäin", näin on tehtävä, elämä meni näin.
Voimia teille
Kannattaa katsoa niitä kuvia ja itkeä sydämensä kyllyydestä. Oman äitini kuolemasta tuli juuri vuosi ja hirveä ahdistus iski päälle, vaikka luulin jo suurin piirtein päässeeni yli siitä. Olen itse vielä aika nuori. Kun on itkenyt tarpeeksi, niin jossain vaiheessa voi jopa hymyillä niille mukaville kuville ja muistella (melkein) ilolla niitä mukavia hetkiä. Kuvat ovat muistoja joiden avulla saat osittain olla lähellä rakastasi taas, ei kannata pelätä niitä ja omia tunteita. Päästä ne ulos. Tämä sama siis myös ketjun aloittajalle. Jaksamisia.
Itsekin menetin nuorehkon läheisen vajaa vuosi sitten mutta itse uskon aikanani hänetkin taas tapaavani, tuonpuoleisessa.
että, sinä Viola, olet vielä täällä. Koen niin samalla tavalla menetyksen, kuin sinä. Kun lukee tekstiäsi, se tuntuu niin tutulta. Ei tarvitse selittää lisää tuntemuksia.
Suru ei ole oikeastaan tullut vielä ollenkaan tai ehkä nyt tunkee mun elämään. Isä kuoli joskus 7 v sitten äitini ja veljeni n. vuosi sitten parin kuukauden välein ja rakas tätini muutama kuukausi sitten . Äsken kuulin tv:stä Veikko Tuomen laulamana laulun Rannalla harmaja mökki, jota isä aina lauloi kun oli ottanut miestä väkevämpää ja se laukaisi kyynel virran silmissäni ja toi isän mieleen ja samalla muut läheiseni. Tuntuu ettei tätä voi kestää millään. Miksi nyt vasta, miksi sitä ei ole voinut surra kaikkea jo silloin kun on ollut aika.
Olen ollut itkuinen jo monta kuukautta ymmärtämättä miksi, luultavasti siksi että suren kaikki surut yhtä aikaa nyt enkä voi puhua siitä miehelleni enkä kellekään.
Kaiken lisäksi mulle itselleni on tullut kauhea kuoleman pelko, ei siksi että itse kuolen mutta että joudun jättämään lapseni tänne eikä heillä ole turvaa mihinkään vaikka onkohan minusta koskaan ollut turvaa heille vaikka niin luulen. Lapseni ovat jo aikuisia , eivät pieniä ja varmaankin he selviävät ilman minua mutta silti, huoli on valtava. kumpa tämä olotila menisi pian ohi että jaksaisi eteenpäin... En ole sairas tietääkseni sillä tavalla mutta ikää alkaa kertyä ja kun katselee kuolin ilmoituksia niin aika paljon oma syntymävuosi siellä esiintyy. Masennustako vai mitä lienee?
Kiitos sinulle. Meillä on ollut yhteinen matka, sinulla ja vanhemmillasi samanlainen varmasti kuin minulla ja miehelläni, sekä poikani sisaruksilla. Olen kirjoittanut aika paljon tuolla sivulla 7, Turvamiehen aloittamassa ketjussa, mikä on auttanut surussa. Käyn täällä usein lukemassa ja aina on saanut joistakin kirjoituksista voimaa omalle tielleen ja ainakin on niin monen tunteisiin voinut samaistua. Toivon sinulle ja vanhemmillesi voimia, vaelletaan eteenpäin.
Voimia myös ketjun aloittajalle ja muille kirjoittajille.
Joo tunteita ei voi kääntää etenpäin. On vain uskallettava kokea suru ja elämä sellaisenaan, Mä menetin vanhempani kuusvuotta sitten ja vieläki kyyneleet tuppaa silmiin ku kuolemasta puhutaan.
Olen oppinut kantapään kautta että ikävä on mutta uskallan kulkea elämää eteen päin, ja tällä välin monta tuttua on mukkunu pois, elossa ollan, eli kavereiden tuki on kuljetaanut eteenpäin. Ystävät on monesti liian lähellä Mut seurakuntan sururyhmä siitä sain ihmisiä kulkemaan kanssani Mutta ei kannata jäädä yksin
etsikää joku kulkemaan yhdessä
ensimmäinen vuosi on jotenkin niin kaaosmaista suremista, ja siihen jotenkin keskittyy eri tavalla, ja sitten kun alkaa toinen vuosi läheisen kuolemasta sen olen kuullut itseni lisäksi muidenkin surevien kertoneen olevan omalla tavallaan vieläkin rankempi koettelemus.
Johtuneeko sitten siitä, että muut jo ovat unohtaneet edesmenneen, mutta itse ei, ja eikä unohdakaan koskaan, mutta sen voin sanoa, että vasta kolmantena vuonna omaisen kuolemasta, alkaa pikkuhiljaa toipumaan, ja ei enää aktiivisesti tule mieleen vainajan persoona ja eläminen aikoinaan jne.
Niin se vaan on, että "kyyneleen tipahtaessa se on likellä poskea märkä, vaan kun se tipahtaa, kyllä se siitä kuivaa pois pikkuhiljakseen" kuin surukin haalenee ajan myötä ja jäljelle jää kauniit muistot, joita enää ei tule ottaneeksi ajatuksiinsa kuin joskus, kun siihen ilmaantuu sopiva hetki elämässään.
Loppuen lopuksi on kuitenkin vain ja ainoastaan tämä oma eläminenkin vietettävä tai ainakin yritettävä viettää mahdollisimman nautittavasti ja hyvin; ja ei voi vain jäädä ripustautuen miettimään jo poisnukkuneita läheisiään ja alati nyyhkimään heidän peräänsä, koska takaisinhan heitä ei kuolemasta tulla saamaan tänne maanpäälliseen elämään heräämään enää koskaan.
Kiitoksia paljon kannustuksistanne, auttavat eteenpäin...