Olen yksin, miten selviän?

Mikähän sinunkin ja vanhempiesi välillä kiikastaa, kun kerran olet ihan ok, eivätkä päihteitäkään kuulu kuvioon. Yritä vain pitää yhteyksiä vanhempiisi, ovathan he sinut tähän maailmaan synnyttäneet. Kaikki eivät vain osaa olla hyviä niinkuin sinä ajattelet. Anna heille anteeksi niin et myrkytä omaa sielunmaisemaasi ja ptkän päälle tulet huomaamaan että teit oikean valinnan. Terveisiä sinulle
ps. voihan sitä sulkea korvansa jos aina kritisoidaan olet kuitenkin nyt itsenäinen nainan ja tulet toimee omillasi, niin ei tarvise kunnella räksytystä turhan tarkkaan.

Älä ole surullinen nainen,olet vain saamaton tai mielikuvitukseton tai ilman ideoita kokonaan.Tämä poppoo jota vedän pystyy tekemään vastaanpanemattomasti minkälaisesta elämästä tahansa ja minkälaisessa seurassa tahansa hauskaa ja mielenkiintoista. Menepä katsomaan http//www.euroauto2000.fi
ja Shaman/osaajat
ja www.kalevikaario.fi
ja ota yhteyttä niin puhutaan sinä minulle ja minä Sinulle tasolla.
Rohkeasti vaan.Emme me pure.KK

itse olen parikymppisenä (olen nyt 40) muuttanut toiselle puolelle suomea ja alkuun oli montakin vuotta, etten käynyt vanhemmillani lainkaan. Muutenkin olimme yhteydessä erittäin harvoin. halusin itsenäistyä ja erillistyä heistä noinkin rajusti, koska koin olevani heidän kanssaan eri planeetalla.

olin myös erittäin kiltti ja tottelevainen tytär. Harrastukseni olivat, mitä vanhempani halusivat ja kaikki valinnat tein vanhempieni toiveesta, että lukisin itseni luokanopettajaksi. Lukion jälkeen koin, että tuo tie ei ollut minun ja muutinkin kotoa 18 vuotiaana heti kun sain asunnon.

Elämä on kolhinut ja vaikka ystäviä on ollut, en ole voinut heidän varaansa elämääni rakentaa (elämäntilanteiden muuttuessa toiset ystävät tulevat tärkeämmiksi kuin toiset). Olin avoliitossa, joka päättyi 5 vuoden jälkeen ja siitäkin selvisin itsenäisesti. Vaikka olin ajatellut, en siis voinut tukeutua täysin silloiseen avomieheeni. Sain lisäksi mm. lapsen yksin ja silloinen ystävistä luomani turvaverkko petti pahemman kerran (eivät auttaneet, kuten luulin). Silti olen selvinnyt.

Vaikka yhetydenpito vanhempiini (lähinnä äitiini) välillä olikin aktiivisempaa, en varsinaista tukea ole koskaan saanut, ennemminkin moitteita KAIKISTA valinnoistani. Olen uskaltautunut näiden etäisten vuosien jälkeen sanomaan heille vastaan ja toimimaan oman mieleni mukaan ja enää he eivät uskalla arvostella tekemisiäni.

Olemme nyt asiallisissa ja ihan positiivisissa väleissä, mutta emme käy perheeni kanssa vanhemmillani kuin kerran vuodessa. Soittelemme äitini kanssa keskimäärin kerran kuussa. Koskaan en kysy heiltä neuvoa, vaan lähinnä elämäntapahtumien jälkeen totean tapahtuneet. Menin esim. naimisiin ilman hääjuhlaa ja ilmoitin asiasta heille puhelimitse/kortilla.

En siis hae tukea vanhemmiltani lainkaan. Tukea olen saanut kulloisessakin elämäntilanteessa ystäviltäni. ystävät eivät välttämättä ole olleet samoja aina, vaan opiskeluaikana opiskelukavereita, työssä työkavereita yms. Minulla on pari ystävää, joiden kanssa olen ollut enemmän ja vähemmän tekemisissä nuoruudesta saakka. mutta heillekään en ole aina viitsinyt ongelmia sälyttää.

mutta olisi hyvä, jos saisit ystäviä, joiden kanssa asioista keskustella. On hyvä purkaa sydäntä, vaikka suoranaista tukea tai valmiita vastauksia ei heiltä voi vaatiakaan. ystäviä voi saada harrastuksista, töistä, opinnoista tai vaikka verkosta.

Miksi et ole optimistinen miehesi suhteen, vaan ennakoit eroa? Vaikka olet surullinen vanhempiesi suhteen, älä muutu liian varautuneeksi muita ihmisiä kohtaan. Kyllä elämä kantaa ja kyllä sinä pärjäät! Se, minkä olen oppinut hyväksi keinoksi selviytyä on huolehtia ihan käytännön asioista. Erityisesti talousasiat pitää pitää sellaisessa tasapainossa, että vaikka jäisitkin yht´äkkiä yksin, pärjäät taloudellisesti.

Itse katkaisin välini 19 -vuotiaana vanhempiini koska suhde oli sairas. tein sen oman mielenterveyteni vuoksi. En koskaan saanut tukea, arvostelua ja henkistä hyväksikäyttöä vain.
Kun välit on katkaistu sitä alkaa selviämään ja hakemaan uutta.
Itse hain, etsin ja sain apua.
Esim. vertaistukis ryhmistä, terapiasta.
Tie on ollut kivinen, mutta mielenterveyteni säästin. Olin n. 10 vuotta niin, että en ollut tekemisissä vanhempieni kanssa. Sinä aikana vahvistuin ja löysin itseni.
Kun olin riittävän vahva solmin suhteet uudelleen. Vanhempani olivat nöyrtyneet ja tietävät, että jos solvaus jatkuu eivät näe minua enää. Nyt siis kun en ole henkisesti kiinni heissä voin ottaa vastaan sen pienen hyvän mitä sieltä saa, mutten odota enää heiltä sitä mihin eivät kykene.
Tietyllä lailla surullinen olen, mutta kannatti irrottautua.
Lähde etsimään kiireesti muita paikkoja joista voi saada tukea.
Voimia.

Hei,

Tiedän tasan tarkkaan, miltä sinusta voi tuntua. Minullekin mieheni on ainoa läheinen, ja miehistähän ei ikinä tiedä, vaikka nyt kaikki olisi hyvin. Jos ei muuta tule, niin ainahan toinen voi kuolla.

Oma äitini laittoi minuun välit poikki reilu vuosi sitten ennen joulua. Veti vielä siskonikin siihen mukaan, ja käytti häntä sanansaattajana. Olen todella pahoillani, että siskoni lähti tuohon paskaan mukaan, mutta ei voi mitään.

Syy välien katkeamiseen oli raha. Äitini ja siskoni olivat aina vailla jotakin. Rahaa, kyytiä tai jotakin muuta palvelusta. Jos halusin äitini vierailulle luokseni, jouduin maksamaan siitä bensarahan muodossa. Jos hän soitti tulevansa käymään, hän viimeistään pois lähtiessään pyysi rahaa. En muista, milloin hän viimeksi ennen väliemme katkeamista olisi tullut käymään ilmaiseksi ja haluamatta minulta jotakin.

Voin todella pahoin äitini vierailujen jälkeen. Minulla oli halpa ja hyväksikäytetty olo, kun en kelvannut muuten vain. Silloinkin, kun maksoin äidilleni "bensarahat" tai lainasin rahaa, sain kuulla varsinkin sisareltani piilovittuilua asiasta jos toisesta.

Lopulta en enää suostunut äitini ja siskoni vaatimuksiin. Rupesin aina sanomaan, että minulla ei ole rahaa. Kun en antanut rahaa, aikansa he uhkailivat ja yrittivät saada omatuntoni kolkuttamaan, mutta kun en yhäkään antanut periksi, tuli ilmoitus, että hyvää joulua, ja sen jälkeen ei yhteyksissä ole oltukaan.

Normaali kuvio olisi mennyt niin, että minä olisin pyytänyt anteeksi, ja sitten olisin taas saanut olla kynnysmattona. Mutta ei enää. Ehkä olen onnellisempi näin. "Ehkä" siksi, että aivan kuten sinäkin, myös minä suren perheeni menetystä. Ja jos mieheni kuolee tai muuten häviää kuvioista, minulla ei ole ketään todella läheistä aikuista ihmistä elämässäni.

Jos haluat kirjoitella enemmän, se onnistuu kyllä.

Minun neuvoni on, että unohda oma ylpeytesi ja pidä välit kunnossa vanhempiisi. Minun äitini on kuollut (olen 25) ja antaisin mitä vain, että hän vielä eläisi. Odotan ensimmäistä lastani ja huomaan kaipaavani äitiäni tässä tilanteessa enemmän kuin koskaan. Lisäksi asumme mieheni kanssa paikkakunnalla, jossa ei asu ainoatakaan sukulaistamme. Anoppini on todella etäinen, enkä saa sitäkään kautta minkäänlaista henkistä tukea tässä tilanteessa. Koen myös olevani todella yksin ja näin on pärjättävä. Siksi te, joiden äidit ja isät on vielä elossa: arvostakaa heitä huolimatta siitä, mitä virheitä he tekevät. Pääasia, että ovat elossa. Uskon myös, että jokainen äiti ja isä rakastaa lastaan huolimatta siitä, kuinka hyviä tai huonoja vanhempia he ovat.

Et ole koskaan yksin, voithan aina luottaa itseesi. Voithan?
Miksi muuten itsestäsi tuntuu ettet voi luottaa siihen, että miehesi pysysisi loppuun asti rinnallasi?

Tuntuu todella, että vanhemmat ovat tehneet hyvää työtä mollaamisessasi, jos itsekin jo epäilet suhdettasi ja itseäsi.

Olet JO! 2-kymppinen ja vapaa päättämään omasta elämästäsi. Pidä sitä voittona, älä tappiona. Nyt saat vihdoin alkaa kantamaan vastuun omista teoistasi ja valinnoistasi. Toki se saattaa tuntua aluksi kauhean vaikealta, mutta kun tajuat mistä olet vapautunut, alat vasta elämään.

Lähdin itse myös muinoin maailmaan hiukan alle 2-kymppisenä. Ilman kavereita tai vanhempia tukenani. Pelottihan se, tottakai, mutta oli myös samalla paras elämänkoulu mitä olen joutunut käymään. Itsenäistyin vuodessa ja sain uusia ystäviä, joihin tukeutua.

Muista vain luottaa itseesi ja olla avoimin mielin kohtaamassa uutta. Älä usko vanhempiesi asettamiin pelkotiloihin, vaan tutki itse.

Kun itsenäistyt ja otat eroa vanhempiisi, pystytte varmasti myös joskus kohtamaan tasavertaisimpana saman pöydän ääressä. Tai näin ainakin itselleni kävi.

Lykkyä uuden elämän alkuun ja aurinkoista kevättä sinulle!