Kertokaa mitä tekisin olemme olleet yhdessä 11-vuotta ja naimisissa 7-vuotta.Tykkään miehestäni ja hän on kiltti ja luotettava ja kaikin puolin uskollinen.Mutta se jokin on kuollut en halua häntä enää...olemme kuin sisko ja veli eli hyvät ystävät...kaipaan muutakin
Ero vai "sisko veli suhde"
Ero vai "sisko veli su...
204368
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
hei
minulla samanlainen tilanne kuin sinulla:) olen vajaa 40 nainen, kai se sisko-velisuhde voittaa väkivaltaisen suhteen? muuten kyllä on harkittavaa kannattaako jatkaaa? toivon onnea sinulle, jos haluat kirjoitella niin sähköpostini on [email protected]
Kyllä kannatan ja on omakohtaistakin kokemusta, että oma elämä, uusi kumppani ja toimiva seksi, siinä on elämää kuljettava perusta.
Kyllä sen exän kanssa voi väleissä olla sen jälkeenkin ja molemmat tajuavat että ero oli paras ratkaisu pitkällä juoksulla vaikka vähän sattuikin.
eli vajaa 40/n =samma här
Entä jos toinen haluaa silti jatkaa itsepintaisesti ja puhuu elämän merkitsemättömyydestä, jos avioero toteutuu ja kuoleman toiveista? Ei sellaista syyllisyyttä voi ottaa kantaakseen, jos jotakin tapahtuukin.
Jos toinen alkaa uhkailemaan itsemurhalla, silloin kannattaa ainakin pinkoa pakoon ja lujaa!
mulla on sama tilanne. Tuntuu, että kaveripohjalla parisuhde on ollut jo vuosikaudet. Lähtisin, jos ei olisi lapsia. Onko teillä lapsia? Nyt olen ottanut asian puheeksi ja mies on kuin salama olisi iskenyt kirkkaalta taivaalta, eikä ymmärrä mitä oikein haluan, kun kaikki on päällisin puolin hyvin. Unohdanko omat tarpeeni ja jatkan tyhjässä suhteessa, että perhesopu säilyisi eikä tarvitsisi pohtia, saavatko lapset traumoja, jos eroamme? Säilyyköhän kaveruus eron jälkeen, että pystyisimme yhdessä kantamaan vastuun lapsista? Onko kenelläkään kokemuksia?
Kyllä ystävyys voi säilyä eronkin jälkeen.Sen eteen on tehtävä työtä,molemmat. Eikä sitten mustamaalata toista vanhempaa lapsille, onko selvä? Itse erosin 3 vuotta sitten ja hyvin on mennyt. Lapset jäi isälle, päätös josta olenkin saanut (yllätys yllätys) kuulla omilta vanhemmilta kerta toisensa jälkeen. Erosta jäävät henkiin kyllä kaikki osapuolet. Edellyttäen, että on oma elämä edes kutakuinkin hanskassa ts. ei mitään maanis-depressiivisiä kausia jne.Kyllä ne itsemurha-ajatukset joskus käyvät ihan meidän "terveidenkin" mielessä, joskus. Apua saa/pitääkin hakea ulkopuolelta kodin, jos on tarvetta siihen.Kokemuksesta tiedän, että se ensimmäinen kerta ammattiauttajan luona oli kauhea. Istua nyt mielenterveystoimistossa ja katsoa kuinka muut kulkivat katse lasittuneena jalkojaan raahaten. Siinä minäkin laskin sataan ja hitaasti! Vähältä piti etten lähtenyt pois.MUTTA se KANNATTI.Kävin läpi eroa,lapsuuttani,vanhempiani,itseäni.Tämä pitää tehdä kyllä ennenkuin on ne eropaperit lähteneet, sillä koskaanhan ei voi tietää josko vaikka jotakin olisi vielä korjattavissa. Aikälisän ottaminen on hieno keino myös. Asutaan hetki eri osoitteessa ja pohdiskellaan itse ja yhdessä asioita. Mutta jos paljastuu ettei ole tosiaankaan syytä jatkaa, silloin voi ero olla helpotus. Varautukaa siihen, että ne jotka eroanne vastustavat, antavat tulla ympäri korvia. Mutta siinäkin he usein ajattelevat itseään,etteivät kestä ajatusta että elämässä muuttuu kerralla niin paljon ja niin rajusti. Minä huomasin tämän itse. Ottakaa oma elämänne käsiinne, olette sen ansainneet. Lukemiseksi esim. Tommy Hellstenin kirjoja läheisriippuvuudesta, jne.
Kyllä on tutun tuntuista, itse olen elänyt tunteettomassa liitossa 28 vuotta ,nyt ovat lapset aikuisia ja omissa elämissään ja olen mummokin jo tässäpäs pulma mihin nyt vetoaa liiton jatkamisen puolesta kun ei ole voimia rakentaa omaa elämää ja ainoa ajatus että saisi vihdoinkin ajatella vain itseään. Kirjoitelkaa jos on muitakin ikuisia äitejä jotka unohtavat oman hyvän olon..
Kuulostaa hyvin - liiankin - tutulta. Meillä oli suhteessa aikoinaan hyvin hankala tilanne, ei seksiä, ei haluja, ei tunteita, ei riitoja, ei onneksi väkivaltaa tai muita ikäviä juttuja, ei mitään. Tein ratkaisun, lähdin pois. Sitten muutaman kuukauden jälkeen aloimme taas tunnustella, olisiko mahdollisuuksia. Vähitellen jotenkin taivuin, ehkä lasten takia, ja palasin. Mutta tunteita ei sitten enää löytynytkään, vaikka niitä aivan oikeasti toivoin ja jo kuvittelin, että kaikki on hyvin. Nyt ollaan oltu aika lailla kaveri-suhteessa, ainakin minun puoleltani. Vaimolla on varmaan enemmän tunteita, mutta itse en niitä löydä. Ja kaiken kukkuraksi aivan yllättäen, mitään etsimättä, kohtasin naisen, johon rakastuin ja joka tuntuu 100-prosenttisesti "siltä oikealta". Nyt onkin sitten hankala tilanne: vaimo haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta, minä mietin elämää aivan toisen naisen kanssa. Eli opetus: jos tunteet ovat hävinneet ja tilalla on kaveri- tai sisko-veli-suhde, en usko, että se on kovinkaan kestävä tilanne. Se voi olla ihan ok, mutta luulenpa, että se vähitellen tappaa koko tunne-elämän, joten parempi olisi hakea tilanteeseen ammattiapua tai lähteä suhteesta. Siinäkin tapauksessa ulkopuolisesta avusta on varmasti apua molemmille.
Voimia ja jaksamista, aika on kuitenkin sikäli armollinen, että vaikeistakin vaiheista selviää ja haavat paranevat.
..kuin omasta suustani.. et ole yksin tuon tilanteen kanssa. Minulla on kulkenut jutut aika lailla samaa rataa!! Perjantaina aloitan puheet erosta.. Onnea ja jaksamista sulle!
Voimia vaan, kun aloitat eropuheet. Itse en vielä tunne olevani valmis, mutta en kyllä tiedä, kuinka kauan jaksan elää tähän malliin, "kaksoiselämää", en varmasti kovin kauan. Toivottavasti sinulla kaikki järjestyy mahdollisimman vähin vaurioin, kirjoittelehan, miten homma etenee. Sitä vain mietin, onko parempi kerralla läväyttää koko homma esiin, eli että olen löytänyt toisen naisen, vai onko parempi yrittää jotenkin "lievemmin" perustein alkaa eroamaan. Sydän sanoo, että koko totuus olisi parempi kertoa heti ja mahdollisimman rehellisesti, mutta toisaalta en tiedä, onko se liian raju veto. Vaimo voi saada sellaisen slaagin, että haluaa sitten yrittää kostaa mahdollisimman ikävästi, eli estää tapaamisia yms. Mutta mistä sen koskaan tietää, miten nämä menee..Jaksamista sinullekin!
Luin kirjoituksesi ja itken. olen samassa tilanteessa oleva Nainen ja varmasti hyvin huono ihminen mutta minkäs elämälle teet se ottaa ja antaa. Mikään ei ole yhtä vaikeaa kuin erota miehestä joka suunnittelee yhteistä elämää ja tyytyy kaveruus suhteeseen.
Kiitos viestistä, toivottavasti asiat järjestyvät elämässäsi.
Periaatteessa tilanne on yksinkertainen: jos tunteita ei enää ole, miksi pitäisi jatkaa. Varsinkin, jos sydän sykkii aivan toiselle ihmiselle. Mutta käytännössä tilanne on hyvin hankala, olisi jossain mielessä helpompi irtautua, jos olisi kovat riidat ja vihan tunteita puolin ja toisin. Ja kun ei kuitenkaan halua satuttaa toista yhtään enempää kuin joutuu muutenkin tekemään. Mutta tunteita ei voi valita, en valinnut sitä, että rakkaus ja yhteenkuuluvuus hävisi, toivoin toisin, mutta toiveista huolimatta niitä ei enää löytynyt. Enkä valinnut sitäkään, että kohtasin naisen, jonka kanssa tunnen enemmän ja syvemmin kuin ikinä kenenkään kanssa olen tuntenut. Ja kun kuviossa on vielä lapsia, tuntuu, että satuttaa ihmisiä kuuntelemalla ja elämällä sydämellään. Pitäisikö sitten kuolettaa oma sydämensä, että muilla olisi hyvä olla?
Voimia sinulle ja kaikille muillekin, jotka ovat eron kynnyksellä.
Oon tässä lukenut teidän tarinoita. On tehnyt mieli vastata mut on ollut vähän tyhjä olo. Nyt on pakko jollekin puhua!
Meillä on kaksi lasta, takana kohta 15 vuotta josta 10 naimisissa. Viime vuosina on ollut välillä aikamoista vuoristorataa, ei väkivaltaa, ryyppäämistä eikä syrjähyppyjä kuitenkaan.
Rakastan vaimoani todella paljon. Hän ei ole voinut sanoa samaa minulle yli vuoteen, kun ei ole siitä varma, eikä halua sanoa vain sanomisen takia - hyvä niin. Hänellä on kuulemma tunteita minua kohtaan, mutta ei oikein tiedä... Viime keväänä hän aivan yllättäen ehdotti, että hankkisin "vähäksi aikaa" oman asunnon. Lupasi auttaa siinä. Olin aivan pöllähtänyt. No, jäitä hattuun ja sain hänet viimein keskustelemaan. Hän ei asioista juuri puhu vaikka kuinka haluaisin. Hän perui asian ja käänsi kelkan: toivoi etten lähtisi.
Olen ollut lasten kanssa omasta tahdostani kotona muutaman vuoden, siitä osan aikaa osapäivätöissä. Sanoin itseni irti pari vuotta sitten, että voisin olla lasten kanssa kunnolla, ja että vaimon ei tarvitsisi hoitaa jokapäiväisiä talousasioita. Vaimo on siis se, joka elättää perheen. Tilanne tuli eteen neljä vuotta sitten ja se selvitettiin - luulin.
Syksyllä tilanteet taas muuttuivat: vaimo ja lapset ovat ulkomailla, minä sain jatko-opiskelupaikan Suomesta. Otin sen vastaan pitkien pohdintojen jälkeen. Vaimoni kannusti koko ajan ja lupasi kaiken tuen - "kaikki järjestyy, käytä tilaisuus hyväksesi". Vaikea, vaikea ratkaisu, joka edellyttää paljon kompromisseja. Jos "mennään suunnilleen suunnitelmien mukaan",niin tilanne kestää reilut kaksi vuotta.
Ei ole kummallekaan helppoa olla kaukana toisistaan. Minulle on tosi rankkaa olla erossa lapsista ja vaimostani, kun olen tottunut heidän läheisyyteensä. Olen samalla opiskellut täysipäiväisesti sekä remontoinut toisella paikkakunnalla olevaa taloamme - ja ajatellut heitä koko ajan. Tuntuu että kynttilä palaa molemmista päistä; kiihtyvällä liekillä.
On tosi vaikeaa, kun on kaukana rakkaistaan, eikä tiedä tuleeko tästä suhteesta enää mitään. Jos ero tulee, mitä minulle jää? Ei työtä, ei tuloja ,opiskelija, vain velkaa ja puolet epäkuntoisesta talosta, lapset äidillä ulkomailla. Olen ollut heidän lähellään kiinteästi neljä vuotta, ja jos ero tulee, tahtoisin heidät itselleni (itsekäs, tiedän)jos se vain heille sopii. Vaan epäilen että se ei onnistu. Millä sen perustelisin?
En kyllä tahtoisi edes ajatella näitä, mutta kun en tiedä tulevaisuudesta mitään.
Joka päivä ajattelen paljon kaikkea positiivista; en muuten jaksaisi. Mutta ikävä on kova, etäisyys pitkä ja suuri epätietoisuus kaivaa mieltä. Enkä halua myöskään ystävyyssuhdetta, läheisyys ja seksi on minulle aina ollut tärkeä asia. Nyt ne molemmat puuttuvat...
En tiedä mitä ajatella!?
Pahoittelen, sekava purkaus vailla juonta, mutta oli pakko jollekin kertoa.
...kai se noin on 90% suhteista. Jos dikkaa kaverimeinigistä niin jees, jos ei niin sitten vaan menoksi.
Itse just läksin, suhdetta 5,5 vuotta ja alkoi olemaan selvät merkit kaverimeiningistä, eli seksiä kerran viikossa, ei paljon puhuta, ihan onnelista, mutta ei mitään intohimoa.
No me kokeiltiin moneen kertaan uudelleen ja oli kammottavaa huomata aina uudestaan että
-ei rakasta. Sitä vaan halusi että kaikki olisi edes jotenkin ollut ok.
erosimme vuosi sitten..
Oikeastaan nyt ajatus meistä yhdessä, olisi jo naurettava -en halua edes muistaa koko sessiota sen kanssa. Elän elämääni nyt.
Sama tilanne. Takana 20 vuotta avioliittoa, mies haluaisi seksiä, mutta minulle hän on kuin kaveri ja fyysisesti jopa vastenmielinen. Takana paljon kaikenlaista vaikeutta ja katkeruutta, jotka omalta osaltaan vaikuttavat tilanteeseen.
Olen sanonut niin rehellisesti kuin suinkin, että tilanne tästä tuskin muuttuu ja että olisin halukas eroamaan ja hän voisi lähteä muualta etsimään sitä, mitä en voi antaa. Mutta kun on lapset,ei ole niin helppo juttu.
Ja mies vain jankkaa, että ehkä kaikki vielä muuttuu paremmaksi, vaikka jo kaksi vuotta olen sanonut, että tämä sisko veli -suhde on se, minkä voin enää tarjota. Rankkaa se on hänelle ollut henkisesti, mutta olen ainakin yrittänyt olla rehellinen.
Elämä on nyt yhä riitaisempaa, kun hän odottaa ihmettä tapahtuvaksi eikä ymmärrä, että ihan oikeasti en enää pysty muuhun, vaan että tässä ollaan vain lasten takia. Ilmeisesti hänelläkin alkaa vähitellen tilanne ahdistaa. Avioeroahan tässä tarvittaisiin, mutta on niin pelottavan iso askel. On kuin olisi ansassa.
Meitä on varmaan paljon jotka,elämme liitossa jossa kaikki on jo väljähtynyttä.Niin se vaan on.Minäkin olen henkisesti ja fyysisesti yksin,minulla ja miehelläni ei ole mitään muuta yhteistä kuin lapsi.Elämme samankaton alla.Omaa elämäämme. Emme käy yhdessä missään,mieheni ei arvosta minua ja ihme jos hänellä on edes jotain tunteita. Olen kyllästynyt. Mutta en aio erota tämä on minun elämäni.Jos mieheni haluaa eron se on jo toinen juttu. Olen tottunut yksinäisyyteeni. Ja minulla on keinoni tehdä asioita joita rakastan ja annan mieheni tehdä omiaan. Mutta on aikoja jolloin asiat on hiukan paremmin,ja jo sen vuoksi kannattaa jatkaa. Voimia vaan ero ajatusten kanssa painiville. Voin kuvitella miten rankkaa se on (eronnut 8v suhteesta).Jos joku haluaisi vaihtaa ajatuksia s-postilla olisi kiva. Omaani en voi nyt tähän laittaa.
Olen 35v nainen avoliitossa. Jos haluat keskustella s-postissa. Olisi mukavaa saada s-posti kirjekavereita ja jakaa asioita elämästä ja [email protected]
omasta elämästäni. Veli-sisko suhdetta jatkunut vuosia - seksiä ei enää (enhän voi veljeni kanssa maata!), pelkkää vastenmielisyyttä ja katkeruutta kaikesta vääryydestä jota olen kokenut. Tilanne aivan seis, mies vaan ei ymmärrä mikä minua vaivaa, minullahan on kaikki niin hyvin ....
Olisin eronnut jo vuosi sitten, mutta toinen ei ymmärrä eikä halua. En minä halua elämääni tuhlata tähän, minä haluan elää ja rakastaa ja olla rakastettu! Kun otan eron puheeksi, hän sanoo, mikä sinua nyt vaivaa ja älä nyt höpötä!
Onko pakko pettää häntä toisen kanssa, että tajuaisi: mennyt mikä mennyt!!