Elämä hukassa

Kuka mä olen?

Miksi olen tällanen? Oonko mä oikeasti ollut koko elämäni ajan niin hyväuskoinen ja kiltti että mua on helppo käyttää hyödyksi kerta toisensa jälkeen.
En haluais uskoa sitä, mutta tuntuu välillä että niin asia on ollut.
Mulla on huono itsetunto ja sen takia on usein mokaillu asioitani.
Oon tuhonnu koko elämäni jo kertaalleen. Tärkein ihminen mun elämässä revittiin multa pois.
Samalla repesi mun sielu ja sydän.
Mä inhoan itteeni.
Muhun sattuu ja kokoan pahaa oloa sisälleni sen takia että en halua vahingoittaa muita.
Mä rakastan mun ystäviä ja läheisiä.
Mut usein tuntuu että mua ei ymmärretä.
Mun yli on helppo kävellä, koska oon niin kiltti kaikille.
Jos joskus haluan jotain, niin sit mua pidetään itsekkäänä ja sanotaan että pitäis ajatella muita ja niiden tilanteita, eikä omia mieltymyksiä.
Mä oon niin yksin.

Ja sitä pahentaa se etten voi puhua asioista koska tiedän loukkaavani loppujen lopuksi itseäni jos niistä puhun.
Mä oon usein surullinen ja itken paljon.
Jos pahoitan mieleni, niin ihmiset sanoo että olen vihainen.
Mä en oo kovin usein ollu vihainen.
Mut suru on mun arkipäivää.

Mun sisällä on jotain mitä ei voi purkaa.
Se on se menneisyyden suru ja tuska mitä kannan.
Kannan usein myös muiden asioita, salaisuuksia ja murheita sisimmässäni.
Mä haluaisin että joku auttais mua.
Mä oon väsyny siihen että en saa sanoa mielipiteitäni, ilman että muut loukkaantuu niistä.
Mä osaan rakastaa,mutta mun rakkautta ei huolita.
Ihan kun se olis arvottomampaa kun muiden rakkaus.
Ehkä se onkin.
Ehkä mun hyvät teot unohdetaan ja ne jää aina mun virheiden ja epäonnistumisien varjoon.
Mut on helppo unohtaa ja kaivaa esiin sitten kun musta on jotain hyötyä muille.

Mä luulen että huominen ei oo yhtään sen valoisampi kun tämäkään päivä.
Lisää surua, tuskaa ja virheitä.

Tätä tää elämä varmaan sitten on...