Pitääkö luovuttaa?

Olemme avomieheni kanssa niin erilaisia. Minä haluan puhua asioistani, hän ei. Minä haluan antaa ja saada sympatiaa, hän ei. Vaikka olisi asioita jotka huolettaa tai vituttaa niin hän ei sano mitään, pitää kaiken sisällään ja minä taas puhun.
Muut asiat käyvät yhteen: haluamme samanlaisia asioita elämältä, pidämme samoista asioista, seksi sujuu, vapaa-ajanvietto tavatkin menevät yhteen hyvin.
Meillä on vaan noin 2 kertaa viikossa aika isoja riitoja noista asioista missä olemme erilaisia.
Viimeisin on nyt tältä aamulta. Mies valitti, että kiroilen liikaa ja että valitan joka asiasta. Yritin selittää että minulla on töissä vittumaista ja muutkin asiat rempallaan niin olen vähän huonolla päällä. Hän ei ymmärrä tätä vaan hänen mukaansa pitäisi vaan olla hiljaa, eikä valittaa turhasta. Riitahan siitä tosiaan tuli.
Olen raskaana ja raskauteni ei ole niin ihanaa mitä naistenlehdistä voi lukea. Mies ei ymmärrä tätä. Hän ei ymmärrä jos olen väsynyt, en saa unta, mahaan sattuu, mielialata viahtelee ym. Hän sanoo että ei voi tietää noista asioista. Sanoin hänelle että sitä varten olen tulostanut hänelle netistä tietoa, kantanut neuvolasta esitteitä, ostanut vauvalehtia, että hän oppisi ymmärtämään.
Hän ei vaan lue niitä. Ilmeisesti häntä ei kiinnosta.
Alkaa vähitellen tuntumaan siltä, että tästä ei tule mitään. Haluaisin että mieheni olisi sympaattisempi, enemmän mukana tässä raskaudessa ja että hän kiinnostuisi minunkin asioistani, mutta jostain syystä näin ei ole.
En jaksa olla positiivinen (olen oikeasti hyvin positiivinen ihminen) jos koko ajan tuntuu siltä että kaiken muun paskan (työ, velat, ym.) lisäksi parisuhdekin on mitä on. En halua esittää jotain mitä en ole.
Välillä tuntuu että olisi helpompi yksin. En vain halua olla yksinhuoltaja, enkä antaa lasta adoptoitavaksi. Välillä mietinkin onko tämä ainoa syy miksi "roikun" tässä suhteessa ja yritän saada sen toimimaan. Pelkään että olen ainoa joka yrittää saada tämän toimimaan ja mies menee vaan eteenpäin eikä välitä mistään.
En tiedä mitä tekisin. Itken melkein joka toinen päivä murheitani yksin, koska en kehtaa itkeä mieheni nähden. Hän inhoaa sitä, koska hänen mielestä itken ihan turhaan.

On sitä minussakin vikani, älkää luulko, että mieheni on vain se jossa on syytä. Minä tosiaan olen ainakin tällä hetkellä aika negatiivinen. Murehdin asioista välillä ihan liikaakin, Olen liian herkkä, ja en tajua aina kaikkia vikojani. Kuten en nytkään kun yritän niitä listata.

Haluaisin vain miehen joka edes välillä näyttäisi sympaattisuutta ja että edes joskus hän tajuaisi mitä tarkoitan ja myöntyisi pyyntööni. Yrittäisi opetella tuntemaan minut ja olisi kiinnostunut minun asioistani. Pyydänkö liikoja? Pitäisikö vain erota?