Väsynyt kaikkeen

Kyllä olen määräaikaisessa työsuhteessa, ja tiedän ettei minua voida irtisanoa helposti,perusteiden pitäisi olla todella painavat. Mutta enemmän minua ahdistaakin se, mitä muut ajattelevat sairaslomista..en kovinkaan helposti "nöyrry" sairaslomalle. Ei pitäisi ajatella muita tässä tilanteessa mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Tiedän olevani kovin väsynyt niin henkisesti kuin fyysisesti ja oireeni viittavat joko masennukseen tai työuupumukseen taikka sekä että.Välillä on ihan hyviäkin päiviä mutta enimmäkseen niitä huonoja. Tiedän myös sen, että elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Olen joutunut kokemaan aika monennäköistä vaikka olen vasta 25 vuotias. Osiltaan ne myös vaikuttavat mielialaani. Lopetin lääkityksen lääkärin ohjeen mukaan ja hän sanoi, että voi lopettaa ne kerralla. Mietinkin vain voiko sivuoireet tulla kuukausia jälkikäteen lopettamisesta vai onko sama "tauti" uusiutunut, koska tunnen nyt samalla tavalla kuin ennen sairaslomia ja lääkitystä. En millään haluaisi lääkkeitä enää,koska sivuoireet olivat inhottavat. Kaipaisin nyt vain lepoa,lepoa,lepoa ja perheen kanssa yhdessäoloa. Jaksaisin käydä loppuajan töissä paremmin,koska töissä kuitenkin on pakko käydä saadaksemme rahaa. Mutta en edes loppujen lopuksi tiedä mikä ongelmani on, ehkä se, että menetänkö kasvoni lopullisesti työyhteisössä jos nyt jäisin vähäksi aikaa lepolomalle. Meidän työyhteisössä on nyt viime aikoina ollut paljon sairaslomia (pitkiä), ja tiedän mitä työkaverit niistä ajattelevat.
Ja oikeassa olet, lapseni eikä mieheni eivät ole syypäitä tilanteeseeni, en ole missään vaiheessa niin väittänytkään. He ovat minun tukeni ja turvani, ja juuri se minua harmittaa kun en pysty antamaan tyttärelleni sitä aikaa, minkä hän ansaitsee. Kohtelen heitä niin hyvin kuin pystyn ja osaan, eivätkä ole vielä tähän päivään mennessä valittaneet. He ovat minulle maailman tärkeimmät ihmiset ja näytän sen myös, mutta en omasta mielestäni riittävästi, juuri tämän mielialani ja uupumiseni takia. Enkä ole missään vaiheessa myöskään syyttänyt esimiestäni enkä lääkäreitä(en ymmärrä mistä sait sen käsityksen)?Ja sitä en ymmärtänyt, kun sanoit että, "kun mitään ei ole vielä edes tapahtunut"?Pitäisikö jotain sitten tapahtua? Olen niin omasta puolesta kuin meidän työyhteisöstä moni muukin, on "vihainen" esimiehellemme, koska hän ei osaa joustaa missään asiassa. Tämä siis ei ole pelkästään minun mielipiteeni!En silti syytä häntä mistään, työtäänhän hänkin tekee, mutta johtamistaidot omaava esimies on myös mielestäni joustava. No ehkä pientä piilosyyttelyä tuli tuossa....
Ulkoilen aika paljon tyttäreni kanssa ja alle 3-vuotiaan kanssa on hirveän vaikea "harrastaa" mitään. Meidän tyttö on sellainen, että tahtoisi vain vitkutella ulkona. Pientä uhmaa taitaa olla ilmassa, joten siinä on sitten vähän hankalaa itse saada kunnon liikuntaa. Käyn kuntosalilla jumpissa mutta se, että se on pois tyttöni ajasta, kalvaa mieltäni enkä osaa nauttia siitä hetkestä. Se kalvaa siksi mieltäni, koska joudun olemaan työn takia jo niin paljon poissa kotoa:(...
Omasta mielestä otan vastuun omasta elämästäni myös silloin kun ajattelen omaa jaksamistakin. Muuten elämässämme asiat olisivat mallillaan, kunhan saisin tämänkin asian korjaantumaan. Yksin se ei ole helppoa ja siksi halusinkin avautua tänne. Jokainen ihminen voi joskus väsyä,minusta se ei ole mitenään häpeä, niin kuin sinun kirjoituksestasi sain sen kuvan, että sinulle se olisi.
Mutta kiitos viestistäsi kuitenkin,toivottavasti tämä taas selvensi asioita. Kertokaa vaan lisää kokemuksianne ja neuvojanne otan mielelläni vastaan!!

PS. Tämä päivä oli selkeästi parempi mutta huomisesta ei taas tiedä.

Äiti 2006 kirjoitti:

Kyllä olen määräaikaisessa työsuhteessa, ja tiedän ettei minua voida irtisanoa helposti,perusteiden pitäisi olla todella painavat. Mutta enemmän minua ahdistaakin se, mitä muut ajattelevat sairaslomista..en kovinkaan helposti "nöyrry" sairaslomalle. Ei pitäisi ajatella muita tässä tilanteessa mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Tiedän olevani kovin väsynyt niin henkisesti kuin fyysisesti ja oireeni viittavat joko masennukseen tai työuupumukseen taikka sekä että.Välillä on ihan hyviäkin päiviä mutta enimmäkseen niitä huonoja. Tiedän myös sen, että elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Olen joutunut kokemaan aika monennäköistä vaikka olen vasta 25 vuotias. Osiltaan ne myös vaikuttavat mielialaani. Lopetin lääkityksen lääkärin ohjeen mukaan ja hän sanoi, että voi lopettaa ne kerralla. Mietinkin vain voiko sivuoireet tulla kuukausia jälkikäteen lopettamisesta vai onko sama "tauti" uusiutunut, koska tunnen nyt samalla tavalla kuin ennen sairaslomia ja lääkitystä. En millään haluaisi lääkkeitä enää,koska sivuoireet olivat inhottavat. Kaipaisin nyt vain lepoa,lepoa,lepoa ja perheen kanssa yhdessäoloa. Jaksaisin käydä loppuajan töissä paremmin,koska töissä kuitenkin on pakko käydä saadaksemme rahaa. Mutta en edes loppujen lopuksi tiedä mikä ongelmani on, ehkä se, että menetänkö kasvoni lopullisesti työyhteisössä jos nyt jäisin vähäksi aikaa lepolomalle. Meidän työyhteisössä on nyt viime aikoina ollut paljon sairaslomia (pitkiä), ja tiedän mitä työkaverit niistä ajattelevat.
Ja oikeassa olet, lapseni eikä mieheni eivät ole syypäitä tilanteeseeni, en ole missään vaiheessa niin väittänytkään. He ovat minun tukeni ja turvani, ja juuri se minua harmittaa kun en pysty antamaan tyttärelleni sitä aikaa, minkä hän ansaitsee. Kohtelen heitä niin hyvin kuin pystyn ja osaan, eivätkä ole vielä tähän päivään mennessä valittaneet. He ovat minulle maailman tärkeimmät ihmiset ja näytän sen myös, mutta en omasta mielestäni riittävästi, juuri tämän mielialani ja uupumiseni takia. Enkä ole missään vaiheessa myöskään syyttänyt esimiestäni enkä lääkäreitä(en ymmärrä mistä sait sen käsityksen)?Ja sitä en ymmärtänyt, kun sanoit että, "kun mitään ei ole vielä edes tapahtunut"?Pitäisikö jotain sitten tapahtua? Olen niin omasta puolesta kuin meidän työyhteisöstä moni muukin, on "vihainen" esimiehellemme, koska hän ei osaa joustaa missään asiassa. Tämä siis ei ole pelkästään minun mielipiteeni!En silti syytä häntä mistään, työtäänhän hänkin tekee, mutta johtamistaidot omaava esimies on myös mielestäni joustava. No ehkä pientä piilosyyttelyä tuli tuossa....
Ulkoilen aika paljon tyttäreni kanssa ja alle 3-vuotiaan kanssa on hirveän vaikea "harrastaa" mitään. Meidän tyttö on sellainen, että tahtoisi vain vitkutella ulkona. Pientä uhmaa taitaa olla ilmassa, joten siinä on sitten vähän hankalaa itse saada kunnon liikuntaa. Käyn kuntosalilla jumpissa mutta se, että se on pois tyttöni ajasta, kalvaa mieltäni enkä osaa nauttia siitä hetkestä. Se kalvaa siksi mieltäni, koska joudun olemaan työn takia jo niin paljon poissa kotoa:(...
Omasta mielestä otan vastuun omasta elämästäni myös silloin kun ajattelen omaa jaksamistakin. Muuten elämässämme asiat olisivat mallillaan, kunhan saisin tämänkin asian korjaantumaan. Yksin se ei ole helppoa ja siksi halusinkin avautua tänne. Jokainen ihminen voi joskus väsyä,minusta se ei ole mitenään häpeä, niin kuin sinun kirjoituksestasi sain sen kuvan, että sinulle se olisi.
Mutta kiitos viestistäsi kuitenkin,toivottavasti tämä taas selvensi asioita. Kertokaa vaan lisää kokemuksianne ja neuvojanne otan mielelläni vastaan!!

PS. Tämä päivä oli selkeästi parempi mutta huomisesta ei taas tiedä.

Lue lisää

Anteeksi vain, mutta edelleenkään ei kuulosta kovin
kummalliselta.. En tarkoita tätä vähättelynä, vaan
pikemminkin rohkaisuna - elämä on joskus sellaista
ja sitten taas toisenlaista. Ymmärrän "kynnykset"
sairaslomaan, koska itse koen samoin.Nykyään lomaa
saa kuitenkin helpommin kuin omana aikanani (muuta-
mia vuosia enää eläkeikään) mutta puheita tulee..
Toisaalta teet niin tai näin, niin aina joittenkin
leuat jauhaa! Ehkä Sinun tulisi pohtia väsymyksesi
todellista syytä.Olen sitä mieltä että enemmän kuin työ kuormittavat meitä yksityiselämän ongel-
mat - toisaalta jos vm. on kunnossa niin siitä
saa voimaa myös työhön. Olisiko Sinulla ketään
luotettavaa, viisasta ja elämää kokenutta ihmistä
jonka kanssa voisit tilannettasi pohtia?
Jos olet työstä väsynyt, tarvitset lepoa - et
mielialalääkkeitä. Jos taas ongelmat ovat esim.
ihmissuhteissa, ei pelkkä lepo auta - ainoastaan
asioiden käsittely. Lämpimät terveiset Sinulle!

Äiti 2006 kirjoitti:

Kyllä olen määräaikaisessa työsuhteessa, ja tiedän ettei minua voida irtisanoa helposti,perusteiden pitäisi olla todella painavat. Mutta enemmän minua ahdistaakin se, mitä muut ajattelevat sairaslomista..en kovinkaan helposti "nöyrry" sairaslomalle. Ei pitäisi ajatella muita tässä tilanteessa mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Tiedän olevani kovin väsynyt niin henkisesti kuin fyysisesti ja oireeni viittavat joko masennukseen tai työuupumukseen taikka sekä että.Välillä on ihan hyviäkin päiviä mutta enimmäkseen niitä huonoja. Tiedän myös sen, että elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Olen joutunut kokemaan aika monennäköistä vaikka olen vasta 25 vuotias. Osiltaan ne myös vaikuttavat mielialaani. Lopetin lääkityksen lääkärin ohjeen mukaan ja hän sanoi, että voi lopettaa ne kerralla. Mietinkin vain voiko sivuoireet tulla kuukausia jälkikäteen lopettamisesta vai onko sama "tauti" uusiutunut, koska tunnen nyt samalla tavalla kuin ennen sairaslomia ja lääkitystä. En millään haluaisi lääkkeitä enää,koska sivuoireet olivat inhottavat. Kaipaisin nyt vain lepoa,lepoa,lepoa ja perheen kanssa yhdessäoloa. Jaksaisin käydä loppuajan töissä paremmin,koska töissä kuitenkin on pakko käydä saadaksemme rahaa. Mutta en edes loppujen lopuksi tiedä mikä ongelmani on, ehkä se, että menetänkö kasvoni lopullisesti työyhteisössä jos nyt jäisin vähäksi aikaa lepolomalle. Meidän työyhteisössä on nyt viime aikoina ollut paljon sairaslomia (pitkiä), ja tiedän mitä työkaverit niistä ajattelevat.
Ja oikeassa olet, lapseni eikä mieheni eivät ole syypäitä tilanteeseeni, en ole missään vaiheessa niin väittänytkään. He ovat minun tukeni ja turvani, ja juuri se minua harmittaa kun en pysty antamaan tyttärelleni sitä aikaa, minkä hän ansaitsee. Kohtelen heitä niin hyvin kuin pystyn ja osaan, eivätkä ole vielä tähän päivään mennessä valittaneet. He ovat minulle maailman tärkeimmät ihmiset ja näytän sen myös, mutta en omasta mielestäni riittävästi, juuri tämän mielialani ja uupumiseni takia. Enkä ole missään vaiheessa myöskään syyttänyt esimiestäni enkä lääkäreitä(en ymmärrä mistä sait sen käsityksen)?Ja sitä en ymmärtänyt, kun sanoit että, "kun mitään ei ole vielä edes tapahtunut"?Pitäisikö jotain sitten tapahtua? Olen niin omasta puolesta kuin meidän työyhteisöstä moni muukin, on "vihainen" esimiehellemme, koska hän ei osaa joustaa missään asiassa. Tämä siis ei ole pelkästään minun mielipiteeni!En silti syytä häntä mistään, työtäänhän hänkin tekee, mutta johtamistaidot omaava esimies on myös mielestäni joustava. No ehkä pientä piilosyyttelyä tuli tuossa....
Ulkoilen aika paljon tyttäreni kanssa ja alle 3-vuotiaan kanssa on hirveän vaikea "harrastaa" mitään. Meidän tyttö on sellainen, että tahtoisi vain vitkutella ulkona. Pientä uhmaa taitaa olla ilmassa, joten siinä on sitten vähän hankalaa itse saada kunnon liikuntaa. Käyn kuntosalilla jumpissa mutta se, että se on pois tyttöni ajasta, kalvaa mieltäni enkä osaa nauttia siitä hetkestä. Se kalvaa siksi mieltäni, koska joudun olemaan työn takia jo niin paljon poissa kotoa:(...
Omasta mielestä otan vastuun omasta elämästäni myös silloin kun ajattelen omaa jaksamistakin. Muuten elämässämme asiat olisivat mallillaan, kunhan saisin tämänkin asian korjaantumaan. Yksin se ei ole helppoa ja siksi halusinkin avautua tänne. Jokainen ihminen voi joskus väsyä,minusta se ei ole mitenään häpeä, niin kuin sinun kirjoituksestasi sain sen kuvan, että sinulle se olisi.
Mutta kiitos viestistäsi kuitenkin,toivottavasti tämä taas selvensi asioita. Kertokaa vaan lisää kokemuksianne ja neuvojanne otan mielelläni vastaan!!

PS. Tämä päivä oli selkeästi parempi mutta huomisesta ei taas tiedä.

Lue lisää

alusta:

Haluaisit levätä ja olla perheesi kanssa. Töistä et voi irtisanoutua. Tunnet itsesi sairaaksi, mutta et halua lääkkeitä etkä halua hakea sairauslomaa.

Mikä sinusta olisi toimiva ratkaisu? Kenen pitäisi tehdä mitä?

Oletko varma, että lääkäri edes määräisi sinulle sairauslomaa? Pelko kasvojen menettämisestä toistaiseksi olemattoman sairausloman takia tuntuu turhalta.

Millä tavalla esimiehesi pitäisi joustaa, että leppyisit hänelle?

Elämä on täynnä valintoja. Kaikkea ei voi saada yhtä aikaa. Et esimerkiksi voi olla töissä ja kotona samanaikaisesti. Ylimitoitetut ja ristiriitaiset toiveet väsyttävät, ehkä sairastuttavatkin.

Aseta asiasi tärkeysjärjetykseen ja toimi sen mukaisesti. Itse asettaisin sinuna terveyden hoitamisen melko korkealle tärkeysjärjestyksessä.

Yövuorot takana kirjoitti:

Anteeksi vain, mutta edelleenkään ei kuulosta kovin
kummalliselta.. En tarkoita tätä vähättelynä, vaan
pikemminkin rohkaisuna - elämä on joskus sellaista
ja sitten taas toisenlaista. Ymmärrän "kynnykset"
sairaslomaan, koska itse koen samoin.Nykyään lomaa
saa kuitenkin helpommin kuin omana aikanani (muuta-
mia vuosia enää eläkeikään) mutta puheita tulee..
Toisaalta teet niin tai näin, niin aina joittenkin
leuat jauhaa! Ehkä Sinun tulisi pohtia väsymyksesi
todellista syytä.Olen sitä mieltä että enemmän kuin työ kuormittavat meitä yksityiselämän ongel-
mat - toisaalta jos vm. on kunnossa niin siitä
saa voimaa myös työhön. Olisiko Sinulla ketään
luotettavaa, viisasta ja elämää kokenutta ihmistä
jonka kanssa voisit tilannettasi pohtia?
Jos olet työstä väsynyt, tarvitset lepoa - et
mielialalääkkeitä. Jos taas ongelmat ovat esim.
ihmissuhteissa, ei pelkkä lepo auta - ainoastaan
asioiden käsittely. Lämpimät terveiset Sinulle!

Lue lisää

Kiitos viestistäsi. Huomasin itsekin ettei, tilanteeni tässä selitettynä kuulosta ehkä kovin kummoiselta vaan ihan tavalliselta perheen ja työn yhteensovittamiselta. Mutta onko normaalia jos väsymys haittaa jo työntekoa,saatan itkeä jo edellisenä( etenkin jos on vapaapäivä) päivänä kun pitää mennä töihin. Olen niin rättiväsynyt että aamuisin en jaksaisi millään nousta ylös ja iltapäivällä olen myös niin väsynyt etten jaksa nousta sohvalta. Väsymys vaikuttaa myös fyysisesti huimauksena ja pyörryttämisenä..siis niin voimakkaana että tulee pahoinvointia. Unohtelen myös paljon asioita enkä jaksa panostaa täysillä mihinkään. Käyn siis ikäänkuin puoliteholla. Kotona siivoaminen esim. tuntuu ihan ylivoimaiselle. Ei siis tunnu normaalille väsymiselle. Työyhteisössämme on jatkuva kiire, ja työasiat pyörivät mielessä 24/7 ja se, että vapaat on ripoteltu miten sattuu, ei auta asiaa yhtään. Yksityiselämässäni ei ole kuin ihan tavallisia normaaliin perhe-elämään kuuluvia ongelmia, paitsi se, että mieheni käy kahdessa eri työpaikassa mikä osaltaan kuormittaa elämäämme. Jatkuvasti saa sovitella työpäivien ja vapaapäivien välillä. En usko silti, että yksityiselämämme olisi väsymykseni syy. Olen kokenut myös sen ajan, kun työ antoi minulle voimia ja oli tietynlaista terapiaakin. Mutta nyt tilanne on se, että minun pitäisi jatkuvasti vain suorittaa,suorittaa ja suorittaa!Minulla on yksi hyvä ystävä, joka on puolet minua vanhempi, ja juttelenkin hänen kanssaan päivittäin asioista. Hänen mielipiteensä on , että olen yliväsynyt ja tarvitsisin lepoa. En vain jotenkin, pysty tekemään työkavereilleni sitä, että jäisin pois hetkeksikään. Olen tietoinen siitä, että olen ylitunnollinen varsinkin työelämässä. Mutta kuuluuko työn mennä myös perheen edelle. Ehkä minun arvojärjestys on nyt sekaisin tms.
Mielialalääkkeitä en edes halua enää syödä, se puoli vuotta riitti minulle. Ehkäpä kevään ja kesän lähestyessä tilanne alkaa helpottaa, tiedä häntä. Yritän nyt kuitenkin sinnitellä sinne syksyyn jos sitten saisi vaikka pari viikkoa huilata. Mutta vielä kerran kiitokset neuvoista, tuntuu että oma pää on niin sekaisin kaikesta, ettei tästäkään kirjoituksesta ota mitään selvää.
Toivotan sinulle mukavaa kevään odotusta!!

määräaikaisessa kirjoitti:

alusta:

Haluaisit levätä ja olla perheesi kanssa. Töistä et voi irtisanoutua. Tunnet itsesi sairaaksi, mutta et halua lääkkeitä etkä halua hakea sairauslomaa.

Mikä sinusta olisi toimiva ratkaisu? Kenen pitäisi tehdä mitä?

Oletko varma, että lääkäri edes määräisi sinulle sairauslomaa? Pelko kasvojen menettämisestä toistaiseksi olemattoman sairausloman takia tuntuu turhalta.

Millä tavalla esimiehesi pitäisi joustaa, että leppyisit hänelle?

Elämä on täynnä valintoja. Kaikkea ei voi saada yhtä aikaa. Et esimerkiksi voi olla töissä ja kotona samanaikaisesti. Ylimitoitetut ja ristiriitaiset toiveet väsyttävät, ehkä sairastuttavatkin.

Aseta asiasi tärkeysjärjetykseen ja toimi sen mukaisesti. Itse asettaisin sinuna terveyden hoitamisen melko korkealle tärkeysjärjestyksessä.

Lue lisää

Kiitos myös sinulle viestistäsi.
Tässäpä juuri se pulma,en tiedä mikä olisi toimiva ratkaisu. Ehkä luit jo edelliselle vastaajalle kirjoittamani viestin, jossa kuvailin hieman tarkemmin olotilaani. En myöskään tiedä,kenen pitäisi tehdä ja mitä,tuskin kenenkään?!Itsehän minä itsestäni vastuussa olen, halusinkin neuvoja ja kokemuksia jos joku olisi ollut samankaltaisessa tilanteessa. En ole myöskään varma siitä, kirjoittaisiko lääkäri sairaslomaa mutta olen 95% varma että kirjoittaisi, koska tuntee minun taustat ja mitä olen kuulluut aika heppoisin perusteinkin sitä saa. Minusta se ei, anteeksi nyt vaan, ole missään tapauksessa olematon sairasloma, jos uupumisen takia on sairaslomalla. Mutta ylitunnollisuus on paheeni,myönnän. Haluaisin tehdä asian niin ,ettei siitä aiheutuisi kellekkään vaivaa ja tiedän senkin ettei, sekään ole mitenkään mahdollista. En haluaisi syyttää esimiestämme mutta hänen tulonsa jälkeen on alkanut työyhteisössä tapahtumaan enemmän työssä väsymistä yms. ja kun kysyit millä tavalla hänen pitäisi joustaa, on se että, kunnioittaisi meidän työvuorotoiveita edes vähän mutta kun ei..ne pitää tehdä ihan päinvastoin. Olen senkin tähän ikään ymmärtänyt ettei, kaikkea saa yhtäaikaa. Siinä olet oikeassa että, minulla varmaan on ylimitoitetut ja ristitiitaiset toiveet elämän suhteen. Mutta jotenkin teidän vastukset eivät vastaa siihen minun pääongelmaani tai miten minä tämän olotilani tunnen. En vähättele mitenkään vastauksianne kuitenkaan, kaikki ovat yhtä kallisarvoisia minulle. No, nyt en enää jaksa tällä erää selittää asiaa enempää. Toivottavasti jaksatte vielä tsempata minua eteenpäin:)ja muutkin.
Toivon myös sinulle hyvää kevään odotusta!!

Äiti 2006 kirjoitti:

Kiitos myös sinulle viestistäsi.
Tässäpä juuri se pulma,en tiedä mikä olisi toimiva ratkaisu. Ehkä luit jo edelliselle vastaajalle kirjoittamani viestin, jossa kuvailin hieman tarkemmin olotilaani. En myöskään tiedä,kenen pitäisi tehdä ja mitä,tuskin kenenkään?!Itsehän minä itsestäni vastuussa olen, halusinkin neuvoja ja kokemuksia jos joku olisi ollut samankaltaisessa tilanteessa. En ole myöskään varma siitä, kirjoittaisiko lääkäri sairaslomaa mutta olen 95% varma että kirjoittaisi, koska tuntee minun taustat ja mitä olen kuulluut aika heppoisin perusteinkin sitä saa. Minusta se ei, anteeksi nyt vaan, ole missään tapauksessa olematon sairasloma, jos uupumisen takia on sairaslomalla. Mutta ylitunnollisuus on paheeni,myönnän. Haluaisin tehdä asian niin ,ettei siitä aiheutuisi kellekkään vaivaa ja tiedän senkin ettei, sekään ole mitenkään mahdollista. En haluaisi syyttää esimiestämme mutta hänen tulonsa jälkeen on alkanut työyhteisössä tapahtumaan enemmän työssä väsymistä yms. ja kun kysyit millä tavalla hänen pitäisi joustaa, on se että, kunnioittaisi meidän työvuorotoiveita edes vähän mutta kun ei..ne pitää tehdä ihan päinvastoin. Olen senkin tähän ikään ymmärtänyt ettei, kaikkea saa yhtäaikaa. Siinä olet oikeassa että, minulla varmaan on ylimitoitetut ja ristitiitaiset toiveet elämän suhteen. Mutta jotenkin teidän vastukset eivät vastaa siihen minun pääongelmaani tai miten minä tämän olotilani tunnen. En vähättele mitenkään vastauksianne kuitenkaan, kaikki ovat yhtä kallisarvoisia minulle. No, nyt en enää jaksa tällä erää selittää asiaa enempää. Toivottavasti jaksatte vielä tsempata minua eteenpäin:)ja muutkin.
Toivon myös sinulle hyvää kevään odotusta!!

Lue lisää

ilmeisesti väärin.
Kun mainitsin toistaiseksi olemattoman sairauslomasi, tarkoitin sitä, että sinulla ei sairauslomaa toistaiseksi ole, kun et ole käynyt lääkärissäkään. Et ole edes varma, kirjoittaisiko hän sinulle lomaa, ja kuinka voisitkaan olla varma siitä. Tarkoitin, että sinun on turha kantaa huolta tuon sairausloman takia, jota ei ole olemassakaan.
Mene lääkäriin, anna lääkärin päättää sairauslomastasi, ja jos hän sinulle sairauslomaa määrää, noudata lääkärin määräystä. En ymmärrä, mitä muutakaan voisit tehdä - paitsi tietenkin olla menemättä lääkäriin ja jatkaa entiseen tapaan.
Kai ymmärrät, ettei sinun tunnollisuutesi tai esimiehesi joustamattomuus ole syy määrätä tai olla määräämättä sairauslomaa. Sinun kuntosi on siihen syy. Lääkäri päättää siitä omien tutkimuksensa ja harkintansa mukaan.
Muista myös se, että sairauslomalla ei välttämättä voi viettää kovinkaan täysipainoista perhe-elämää. Se on tarkoitettu lepoon ja toipumiseen.

Äiti 2006 kirjoitti:

Kiitos viestistäsi. Huomasin itsekin ettei, tilanteeni tässä selitettynä kuulosta ehkä kovin kummoiselta vaan ihan tavalliselta perheen ja työn yhteensovittamiselta. Mutta onko normaalia jos väsymys haittaa jo työntekoa,saatan itkeä jo edellisenä( etenkin jos on vapaapäivä) päivänä kun pitää mennä töihin. Olen niin rättiväsynyt että aamuisin en jaksaisi millään nousta ylös ja iltapäivällä olen myös niin väsynyt etten jaksa nousta sohvalta. Väsymys vaikuttaa myös fyysisesti huimauksena ja pyörryttämisenä..siis niin voimakkaana että tulee pahoinvointia. Unohtelen myös paljon asioita enkä jaksa panostaa täysillä mihinkään. Käyn siis ikäänkuin puoliteholla. Kotona siivoaminen esim. tuntuu ihan ylivoimaiselle. Ei siis tunnu normaalille väsymiselle. Työyhteisössämme on jatkuva kiire, ja työasiat pyörivät mielessä 24/7 ja se, että vapaat on ripoteltu miten sattuu, ei auta asiaa yhtään. Yksityiselämässäni ei ole kuin ihan tavallisia normaaliin perhe-elämään kuuluvia ongelmia, paitsi se, että mieheni käy kahdessa eri työpaikassa mikä osaltaan kuormittaa elämäämme. Jatkuvasti saa sovitella työpäivien ja vapaapäivien välillä. En usko silti, että yksityiselämämme olisi väsymykseni syy. Olen kokenut myös sen ajan, kun työ antoi minulle voimia ja oli tietynlaista terapiaakin. Mutta nyt tilanne on se, että minun pitäisi jatkuvasti vain suorittaa,suorittaa ja suorittaa!Minulla on yksi hyvä ystävä, joka on puolet minua vanhempi, ja juttelenkin hänen kanssaan päivittäin asioista. Hänen mielipiteensä on , että olen yliväsynyt ja tarvitsisin lepoa. En vain jotenkin, pysty tekemään työkavereilleni sitä, että jäisin pois hetkeksikään. Olen tietoinen siitä, että olen ylitunnollinen varsinkin työelämässä. Mutta kuuluuko työn mennä myös perheen edelle. Ehkä minun arvojärjestys on nyt sekaisin tms.
Mielialalääkkeitä en edes halua enää syödä, se puoli vuotta riitti minulle. Ehkäpä kevään ja kesän lähestyessä tilanne alkaa helpottaa, tiedä häntä. Yritän nyt kuitenkin sinnitellä sinne syksyyn jos sitten saisi vaikka pari viikkoa huilata. Mutta vielä kerran kiitokset neuvoista, tuntuu että oma pää on niin sekaisin kaikesta, ettei tästäkään kirjoituksesta ota mitään selvää.
Toivotan sinulle mukavaa kevään odotusta!!

Lue lisää

Luulen ymmärtäväni tuntemuksiasi aika hyvin. Minulle itselleni viime vuosi oli erityisen rankkaa aikaa, kun työntäyteisen opiskeluvuoden jälkeen menin suoraan keväällä töihin. Lapseni oli tuolloin alle 2-vuotias. Työni ei ollut fyysisesti raskasta, mutta tunsin kai jatkuvaa pärjäämättömyyttä siinä. Työpäivien jälkeen olin väsynyt ja tuntui, etten jaksanut olla sellainen äiti, kuin olisin halunnut. Oloni oli jatkuvasti syyllinen. Perhetilanteeni ja työasiat painoivat mieltäni enkä saanut nukuttua öisin, mikä sitten lisäsi väsymystä entisestään. Minullakin oli kuvaamiasi fyysisiä tuntemuksia, kuten pahoinvointia ja huimausta, välillä rytmihäiriöitäkin. Itkin paljon öisin valvoessani ja päivisinkin olin hyvin itkuherkkä.

Lapsen kanssa yritin puuhailla iltaisin ja viikonloppuisin parhaani mukaan, mutta miehelleni en jaksanut olla kovinkaan kummoinen puoliso. Epäilin jatkuvasti suhteemme toimivuutta ja harkitsin monesti eroa. Yritin kai löytää omaan olooni syyllistä ja luulin sen löytyvän suhteestamme. Sanomattakin on selvää, että tilanne oli myös miehelle kamala. Näin jälkikäteen omat ajatukseni tuntuvat todella järjettömiltä, sillä rakastan miestäni todella paljon ja hän onkin ollut minulle korvaamaton tuki.

En osaa sinua neuvoa, koska kaikki tilanteet ovat erilaisia. Itselleni löysin avun siitä, että tajusin pahan oloni johtuvan omista valinnoistani. En yksinkertaisesti koe omaa opiskelualaani enkä siten myöskään sen alan töitä mielekkäiksi. Olen kai tiennyt sen jo pitkään, mutta jotenkin oli iso helpotus myöntää se itselle.

Nyt opintoni ovat aivan loppusuoralla ja perhe-elämänikin voi hyvin. Vaikka opiskelu syö henkistä jaksamistani, olen kuitenkin iltaisin huomattavasti pirteämpi ja hyväntuulisempi, kuin vaikkapa viime kesänä. Tulevaisuudessa on vielä monta kiemuraa edessä, kun on löydättävä se oma ala, mutta ajatus tulevaisuudesta ei kuitenkaan tunnu niin pelottavalta ja ahdistavalta kuin ennen.

Mainitsit aloittavasi opiskelun tuo määräaikaisen työsuhteesi jälkeen. Onko opiskeluala varmasti sitä, mitä todella haluat ja mihin olet vahvasti motivoitunut? Jos on, niin uskon jaksamisesi perheenkin suhteen lisääntyvän. Ehkä voisit yrittää nähdä nykyisen työsuhteesi vain välivaiheena, koska sillähän on jo selkeä loppu tiedossa. Jos kuitenkin tuntuu siltä, että todella tarvitset lepoa työstäsi jo aiemmin, älä häpeä hakea sairauslomaa. Loppujen lopuksi lapsesi kuitenkin tarvitsee paljon enemmän jaksavaa äitiä, kuin mitä työnantajasi tarvitsee sinua.

Toivon sinulle paljon voimia :)

toinen äiti kirjoitti:

Luulen ymmärtäväni tuntemuksiasi aika hyvin. Minulle itselleni viime vuosi oli erityisen rankkaa aikaa, kun työntäyteisen opiskeluvuoden jälkeen menin suoraan keväällä töihin. Lapseni oli tuolloin alle 2-vuotias. Työni ei ollut fyysisesti raskasta, mutta tunsin kai jatkuvaa pärjäämättömyyttä siinä. Työpäivien jälkeen olin väsynyt ja tuntui, etten jaksanut olla sellainen äiti, kuin olisin halunnut. Oloni oli jatkuvasti syyllinen. Perhetilanteeni ja työasiat painoivat mieltäni enkä saanut nukuttua öisin, mikä sitten lisäsi väsymystä entisestään. Minullakin oli kuvaamiasi fyysisiä tuntemuksia, kuten pahoinvointia ja huimausta, välillä rytmihäiriöitäkin. Itkin paljon öisin valvoessani ja päivisinkin olin hyvin itkuherkkä.

Lapsen kanssa yritin puuhailla iltaisin ja viikonloppuisin parhaani mukaan, mutta miehelleni en jaksanut olla kovinkaan kummoinen puoliso. Epäilin jatkuvasti suhteemme toimivuutta ja harkitsin monesti eroa. Yritin kai löytää omaan olooni syyllistä ja luulin sen löytyvän suhteestamme. Sanomattakin on selvää, että tilanne oli myös miehelle kamala. Näin jälkikäteen omat ajatukseni tuntuvat todella järjettömiltä, sillä rakastan miestäni todella paljon ja hän onkin ollut minulle korvaamaton tuki.

En osaa sinua neuvoa, koska kaikki tilanteet ovat erilaisia. Itselleni löysin avun siitä, että tajusin pahan oloni johtuvan omista valinnoistani. En yksinkertaisesti koe omaa opiskelualaani enkä siten myöskään sen alan töitä mielekkäiksi. Olen kai tiennyt sen jo pitkään, mutta jotenkin oli iso helpotus myöntää se itselle.

Nyt opintoni ovat aivan loppusuoralla ja perhe-elämänikin voi hyvin. Vaikka opiskelu syö henkistä jaksamistani, olen kuitenkin iltaisin huomattavasti pirteämpi ja hyväntuulisempi, kuin vaikkapa viime kesänä. Tulevaisuudessa on vielä monta kiemuraa edessä, kun on löydättävä se oma ala, mutta ajatus tulevaisuudesta ei kuitenkaan tunnu niin pelottavalta ja ahdistavalta kuin ennen.

Mainitsit aloittavasi opiskelun tuo määräaikaisen työsuhteesi jälkeen. Onko opiskeluala varmasti sitä, mitä todella haluat ja mihin olet vahvasti motivoitunut? Jos on, niin uskon jaksamisesi perheenkin suhteen lisääntyvän. Ehkä voisit yrittää nähdä nykyisen työsuhteesi vain välivaiheena, koska sillähän on jo selkeä loppu tiedossa. Jos kuitenkin tuntuu siltä, että todella tarvitset lepoa työstäsi jo aiemmin, älä häpeä hakea sairauslomaa. Loppujen lopuksi lapsesi kuitenkin tarvitsee paljon enemmän jaksavaa äitiä, kuin mitä työnantajasi tarvitsee sinua.

Toivon sinulle paljon voimia :)

Lue lisää

Kiitos sinulle, et tiedä mitä viestisi merkitsi minulle. Tuntui kuin kirjoittamasi olisi omasta elämästäni, sillä erolla, että tiedän olevani menossa oikeaan suuntaan alallani. Tällä hetkellä olen lähihoitaja mutta aloitan terveydenhoitajan opinnot, jonka tiedän olevan minulle se "unelma-ammatti", josta ajattelin kuitenkin vielä jatkaa mahdollisesti terveydenhoitoalan opettajaksi tms. Mutta sinne on vielä aikaa ja yritän elää tässä ja nyt. Itse opiskelin myös, jonka jälkeen suoraan töihin ja sillä tiellä olen edelleen.
Minulla on myös ollut rytmihäiriöitä, nyt vähemmän kuin viime kesänä mutta kuitenkin.Minä koen syyllisyyttä omista valinnoistani, koska myös lähimmäiseni "painostavat" työssäkäyntiin. Ymmärrän toki sen olevan yksi tärkeimmistä asioista elämässä mutta itse silti koen perheen menevän etusijalle. Tällä hetkellä olen jotenkin sekaisin kaikista ajatuksistani. Motivaationi opiskella on hyvin suuri, koska ala kiinnostaa minua suuresti. Työssäkäyminen tällä hetkellä on taas pakkopullaa jaksamisen takia.
Juuri tänään,vapaapäivänäni, huusin tytölleni kun hän vain riskasi kaikesta. Tuntui jo, että vihaan häntä(kauhealta tuntuu sanoa näin):(...lapseni vika ei mikään todellakaan ole!Koen ihan hirvittävää syyllisyyttä tällaisista kohtauksistani, joille en mahda mitään. En koskaan satuta lastani fyysisesti eikä niin pieni vielä ymmärrä, että äiti on väsynyt. Olen huomannut, että vapaapäivinäni en saa mitään aikaiseksi, kaikki väsymys purkautuu turhautumisena, kiukkuna ja fyysisesti/henkisesti pahana olona ja puran se sitten rakkaimpiini. En tiedä, onko minulla kohta muuta mahdollisuutta kuin hakea sairaslomaa, koska olen niin räjähdys/itkuherkkä. Miksi ihmeessä minun pitää yrittää jaksaa kaikessa täysillä?Olen huomannut,etten osaa hellittää mistään vaan kaikki pitäisi suorittaa täydellisesti. Pitäisi kai osata olla armollisempi itselleen.
Tällä hetkellä tuntuu, että sinne kesän loppuun on ikuisuus, kun työsuhde päättyy. Tulevaisuus myös vähän pelottaa, kun ei tiedä mitä sitten on edessä. Toivon että, parempi ajanjakso olisi tiedossa.
Kiitos sinulle rohkaisevista sanoista:)jaksamista myös teidän perhe-elämään. Kai tästä päivä kerrallaan eteenpäin mennään.

Äiti 2006 kirjoitti:

Kiitos sinulle, et tiedä mitä viestisi merkitsi minulle. Tuntui kuin kirjoittamasi olisi omasta elämästäni, sillä erolla, että tiedän olevani menossa oikeaan suuntaan alallani. Tällä hetkellä olen lähihoitaja mutta aloitan terveydenhoitajan opinnot, jonka tiedän olevan minulle se "unelma-ammatti", josta ajattelin kuitenkin vielä jatkaa mahdollisesti terveydenhoitoalan opettajaksi tms. Mutta sinne on vielä aikaa ja yritän elää tässä ja nyt. Itse opiskelin myös, jonka jälkeen suoraan töihin ja sillä tiellä olen edelleen.
Minulla on myös ollut rytmihäiriöitä, nyt vähemmän kuin viime kesänä mutta kuitenkin.Minä koen syyllisyyttä omista valinnoistani, koska myös lähimmäiseni "painostavat" työssäkäyntiin. Ymmärrän toki sen olevan yksi tärkeimmistä asioista elämässä mutta itse silti koen perheen menevän etusijalle. Tällä hetkellä olen jotenkin sekaisin kaikista ajatuksistani. Motivaationi opiskella on hyvin suuri, koska ala kiinnostaa minua suuresti. Työssäkäyminen tällä hetkellä on taas pakkopullaa jaksamisen takia.
Juuri tänään,vapaapäivänäni, huusin tytölleni kun hän vain riskasi kaikesta. Tuntui jo, että vihaan häntä(kauhealta tuntuu sanoa näin):(...lapseni vika ei mikään todellakaan ole!Koen ihan hirvittävää syyllisyyttä tällaisista kohtauksistani, joille en mahda mitään. En koskaan satuta lastani fyysisesti eikä niin pieni vielä ymmärrä, että äiti on väsynyt. Olen huomannut, että vapaapäivinäni en saa mitään aikaiseksi, kaikki väsymys purkautuu turhautumisena, kiukkuna ja fyysisesti/henkisesti pahana olona ja puran se sitten rakkaimpiini. En tiedä, onko minulla kohta muuta mahdollisuutta kuin hakea sairaslomaa, koska olen niin räjähdys/itkuherkkä. Miksi ihmeessä minun pitää yrittää jaksaa kaikessa täysillä?Olen huomannut,etten osaa hellittää mistään vaan kaikki pitäisi suorittaa täydellisesti. Pitäisi kai osata olla armollisempi itselleen.
Tällä hetkellä tuntuu, että sinne kesän loppuun on ikuisuus, kun työsuhde päättyy. Tulevaisuus myös vähän pelottaa, kun ei tiedä mitä sitten on edessä. Toivon että, parempi ajanjakso olisi tiedossa.
Kiitos sinulle rohkaisevista sanoista:)jaksamista myös teidän perhe-elämään. Kai tästä päivä kerrallaan eteenpäin mennään.

Lue lisää

Jos oikein ymmärrän, käyt nyt työssä "pakosta", vaikka oikeasti olisit mieluummin senkin ajan lapsesi kanssa? Minusta on tuntunut siltä siitä asti, kun jatkoin opiskeluani äitiysloman jälkeen. Syyllisyys yhdistettynä opiskelu/työpaineisiin on ainakin omalla kohdallani ollut hyvin suuri jaksamista nakertava tekijä.

Monet ajatuksesi tuntuvat hyvin tutuilta, samantapaisten kanssa olen itsekin paininut. Onko sinulla anonyymia sähköpostiosoitetta, jonka uskaltaisit tänne laittaa, jos vaikkapa haluat vaihtaa tuntemuksia kahden kesken?

toinen äiti kirjoitti:

Jos oikein ymmärrän, käyt nyt työssä "pakosta", vaikka oikeasti olisit mieluummin senkin ajan lapsesi kanssa? Minusta on tuntunut siltä siitä asti, kun jatkoin opiskeluani äitiysloman jälkeen. Syyllisyys yhdistettynä opiskelu/työpaineisiin on ainakin omalla kohdallani ollut hyvin suuri jaksamista nakertava tekijä.

Monet ajatuksesi tuntuvat hyvin tutuilta, samantapaisten kanssa olen itsekin paininut. Onko sinulla anonyymia sähköpostiosoitetta, jonka uskaltaisit tänne laittaa, jos vaikkapa haluat vaihtaa tuntemuksia kahden kesken?

Lue lisää

Ymmärsit oikein, että käyn pakosta töissä ja olen itsekin lähtenyt heti äitiysloman jälkeen jatkamaan opiskeluja, ja sen jälkeen heti töihin. Tein juuri uuden sähköpostisoitteen tänne suomi24.fi:hin, kun en halunnut koko nimellä olevia sähköpostiosoitteita käyttää. Mukava olisi vaihtaa ajatuksia kanssasi. Sähköpostiosoitteeni on [email protected].

Äiti 2006 kirjoitti:

Kiitos myös sinulle viestistäsi.
Tässäpä juuri se pulma,en tiedä mikä olisi toimiva ratkaisu. Ehkä luit jo edelliselle vastaajalle kirjoittamani viestin, jossa kuvailin hieman tarkemmin olotilaani. En myöskään tiedä,kenen pitäisi tehdä ja mitä,tuskin kenenkään?!Itsehän minä itsestäni vastuussa olen, halusinkin neuvoja ja kokemuksia jos joku olisi ollut samankaltaisessa tilanteessa. En ole myöskään varma siitä, kirjoittaisiko lääkäri sairaslomaa mutta olen 95% varma että kirjoittaisi, koska tuntee minun taustat ja mitä olen kuulluut aika heppoisin perusteinkin sitä saa. Minusta se ei, anteeksi nyt vaan, ole missään tapauksessa olematon sairasloma, jos uupumisen takia on sairaslomalla. Mutta ylitunnollisuus on paheeni,myönnän. Haluaisin tehdä asian niin ,ettei siitä aiheutuisi kellekkään vaivaa ja tiedän senkin ettei, sekään ole mitenkään mahdollista. En haluaisi syyttää esimiestämme mutta hänen tulonsa jälkeen on alkanut työyhteisössä tapahtumaan enemmän työssä väsymistä yms. ja kun kysyit millä tavalla hänen pitäisi joustaa, on se että, kunnioittaisi meidän työvuorotoiveita edes vähän mutta kun ei..ne pitää tehdä ihan päinvastoin. Olen senkin tähän ikään ymmärtänyt ettei, kaikkea saa yhtäaikaa. Siinä olet oikeassa että, minulla varmaan on ylimitoitetut ja ristitiitaiset toiveet elämän suhteen. Mutta jotenkin teidän vastukset eivät vastaa siihen minun pääongelmaani tai miten minä tämän olotilani tunnen. En vähättele mitenkään vastauksianne kuitenkaan, kaikki ovat yhtä kallisarvoisia minulle. No, nyt en enää jaksa tällä erää selittää asiaa enempää. Toivottavasti jaksatte vielä tsempata minua eteenpäin:)ja muutkin.
Toivon myös sinulle hyvää kevään odotusta!!

Lue lisää

Hei Äiti 2006!

Olen sairastanut monet masennukset, ensin lievänä ja sitten vakavina.

Lievään masennukseen en halunnut mitään hoitoa, en lääkkeitä, en sairaslomaa, en varsinkaan psykoterapiaa koska "täähän on ihan tavallista elämän tuskaa, kaikkien kohtaamaa".

Pidin ahdistustani, itkuisuuttaani ja jatkuvaa väsymystäni normaalina olotilana, joka johtuu työpaineista ja vuorotyöstä ja ainaisesta kiireestä töissä. Kun työ väsytti ja töissä olin aina väsynyt, oli minusta normaalia että kotona olen myös aina totaalisen poikki.

Olin väsynyt 24 tuntia seitsemänä vuorokautena viikossa ja pidin sitä normaalina olotilana! Koska täähän nyt on tätä, tämä elämä! Ja muilla sama juttu! Välillä kärsitään työuupumuksesta!

Kun ensimmäisen kerran menin ahdistukseni ja väsymykseni vuoksi lääkäriin, oli lääkärini diagnoosi, että olen masentunut. Olin pari viikkoa sairauslomalla ja söin masennuslääkettä muutaman kuukauden. Lopetin lääkkeiden syömisen ykskaks, koska "täytyyhän mun nyt elämääni kestää ilman pillereitä".

En kestänyt.

Sairastuin vakavaan masennukseen, yhden toisen ja kolmannen kerran, ja lopulta vakava masennukseni muuttui psykoottiseksi. Siitä tuli minulle monen vuoden tauko elämään.

Toistuvien masennusteni vuoksi menin psykoterapiaan. Kun aloin käydä siellä, kerroin heti kättelyssä psykoterapeutilleni, että minä en ole masentunut, olen muuten vaan aina väsynyt.

Sitten juttelimme ja terapeuttini totesi: ei se ole ihmisen normaali olotila, että on aina väsynyt ja ahdistunut ja itkuinen, ja joutuu pinnistelemään kaikki voimansa, että jaksaa olla valveilla ja töissä ja perheensä kanssa, ja kestää omia rakkaitaan.

Minulle ei ollut kukaan koskaan aiemmin sanonut, ettei JATKUVA ahdistus ja tuska ja väsymys ja itkuisuus ole normaali olotila!

Tukijoukkoni olivat kyllä minua lohduttaneet, mutta muistuttaen: kyllä se kohta menee ohi, elämä on välillä vaan kovin hankalaa, ihan jokaiselle. Hyvää he sillä tarkoittivat, mutta he eivät olleet lääkäreitä, eivätkä tienneet sairaudesta nimeltä masennus höykäsen pöläystä, eivätkä etenkään sen hoitamisesta. Näin me yhdessä jälkeenpäin tuumimme.

Minun kohdallani hoitamaton masennus johti todella vakavaan masennustilaan. Nyt syön koko loppuelämäni psyykelääkkeitä, ja hitto soikoon! ilomielin! ne pitävät minua terveenä, eikä niistä ole mitään sivuoireitakaan, koska minulle löytyi muutaman vaihdon jälkeen sopivat lääkkeet. Niin löytyy jokaiselle.

Masennukseen sairastuminen ei kerro ihmisluonteen heikkoudesta. Kuka tahansa voi sairastua masennukseen. Kukaan ei voi myöskään valita omia sairauksiaan, siksi meidän kenenkään ei tarvitse tuntea syyllisyyttäkään sairauksistamme.

Äiti 2006, juttele omalle lääkärillesi kaikista tuntemuksistasi ja väsymyksestäsi. Tee se oman lapsesi vuoksi. Jos sinulla on masennus, se voidaan hoitaa ja silloin jaksat olla lapsesi kanssa niin että olet myös läsnä. Saat takaisin ilon ja naurun, ja voimasi myös. Kun on terve, on myös voimia kohdata elämän vaikeuden ja muut kipupisteet.

Yks juttu vielä. Se on kyllä ihan pee-puhetta, ettei sairauslomalla saa nauttia perheen kanssa olemisesta! Että pitää vaan ns. levätä.

Sehän se on parasta lepoa ja hoitoa masentuneelle, kun hänellä on mahdollisuus tehdä perheensä kanssa kaikenlaisia arkisia asioita! Ja yhdessä jaksaa puuhastella, kun on myös aikaa levätä fyysisesti!

Masentuneen ei todellakaan pidä maata sairauslomallaan sängyssä ja syljeskellä kattoon. Mitään tekemättä sitä vasta sairaana pysyykin! Masentuneelle sairausloman tarkoitus on, että hän tekee asioita, jotka nostavat hymyn huulille, ja silmiin myös. Silloin koko perhekin voi hyvin.

Käväisin täällä sattumalta kirjastoreissulla, en ole netti-ihminen, joten en täällä piipahda pitkään aikaan. Tämän vielä sanon:

Voimia ja hyvää jatkoa Sinulle Äiti 2006 ja perheellesi myös!

Hei,
vastasinkin heti silloin viestiisi. Vaikka ehkä muita kirjoittajia ärsyttää tämä mielipiteeni, niin uusin sen. Tiedän tasan tarkkaan mitä tunnet, on turhaa jaella neuvoja: "ulkoile lapsesi kanssa". Kirjoituksestasi huomaan sen, että olet vastuuntuntoinen äiti ja teet jo niin. Kyseessä on se kamala ohimenevä vaihe, kun kokee riittämättömyyttä joka asiassa. Työ vaatii, muu elämä vaatii Ja perheelle haluaisi antaa enemmän. Hieno teatteridraama "sellofaani" kuvasi samaa asiaa. Näitä kutsutaan kauniisti ruuhka vuosiksi...Jos asetelmassa on vielä mies, joka ei ota puolta vastuuta kuviosta, niin syyllisyys ja riittämättömyyspaletti on valmis ja täydellinen. Toivon, että sinulla ok mies.

Itse koen, että sinulle ehkä sama ongelma kuin itselläni oli, eli hoidin kyllä äitiyden, työnteon ja puolisoudenkin suht ok, mutta jäin itse koko kuvaelmassa jotenkin ulkopuoliseksi ja kaikki alkoi tuntua suorittamiselta.

Tulkitsinko sinut väärin?

sannatuula kirjoitti:

Hei,
vastasinkin heti silloin viestiisi. Vaikka ehkä muita kirjoittajia ärsyttää tämä mielipiteeni, niin uusin sen. Tiedän tasan tarkkaan mitä tunnet, on turhaa jaella neuvoja: "ulkoile lapsesi kanssa". Kirjoituksestasi huomaan sen, että olet vastuuntuntoinen äiti ja teet jo niin. Kyseessä on se kamala ohimenevä vaihe, kun kokee riittämättömyyttä joka asiassa. Työ vaatii, muu elämä vaatii Ja perheelle haluaisi antaa enemmän. Hieno teatteridraama "sellofaani" kuvasi samaa asiaa. Näitä kutsutaan kauniisti ruuhka vuosiksi...Jos asetelmassa on vielä mies, joka ei ota puolta vastuuta kuviosta, niin syyllisyys ja riittämättömyyspaletti on valmis ja täydellinen. Toivon, että sinulla ok mies.

Itse koen, että sinulle ehkä sama ongelma kuin itselläni oli, eli hoidin kyllä äitiyden, työnteon ja puolisoudenkin suht ok, mutta jäin itse koko kuvaelmassa jotenkin ulkopuoliseksi ja kaikki alkoi tuntua suorittamiselta.

Tulkitsinko sinut väärin?

Lue lisää

Tunnen hyvin myös tuon syyllisyyden saikun ottamisesta. En koskaan halunnut saikkua, koska tiesin, että sijaisia ei hommata ja jäljelle jääneet hoitaa minunkin työni tai pahimmassa tapauksessa kutsutaan vapailta paikkaamaan. Ei raaskinut otta saikkua koskaan.

Oletko mahodllisesti myös sosiaali-ja terveydenhoitoalalla, kuten minäkin, tämä siellä yleinen oire ja vitsaus? :)

sannatuula kirjoitti:

Tunnen hyvin myös tuon syyllisyyden saikun ottamisesta. En koskaan halunnut saikkua, koska tiesin, että sijaisia ei hommata ja jäljelle jääneet hoitaa minunkin työni tai pahimmassa tapauksessa kutsutaan vapailta paikkaamaan. Ei raaskinut otta saikkua koskaan.

Oletko mahodllisesti myös sosiaali-ja terveydenhoitoalalla, kuten minäkin, tämä siellä yleinen oire ja vitsaus? :)

Lue lisää

Kyllä tavallaan tulkitsit minua oikein, paitsi mieheni on erittäin vastuuntuntoinen ja tekee paljon perheemme eteen..tarkoitan siis kotitöissä ja lapsen kanssa leikkii todella paljon. Siinä suhteessa olenkin onnenpekka. Nyt olen jutellut työkaverini (joka on hyvä ystäväni myös) kanssa, ja tullut siihen lopputulokseen, että täytyy alkaa ajattelemaan nyt vähän enemmän itseäni ja ottaa todella sitä sairaslomaa heti kun siltä tuntuu. Ei se pari viikkoa maailmaa kaada, vaikka pois töistä olisinkin. Kyllähän se ahdistaa, kun tiedän, että muut joutuvat siellä koville töiden kanssa mutta sitähän minäkin olen koko ajan tehnyt eli tehnyt muiden hommia, kun toiset sairastaa. Ja olen muutenkin liian tunnollinen töissä ja helposti otan "liikaa" töitä itselleni. Olen kyllä sosiaali- ja terveydenhuoltoalalla ja työskentelen lähihoitajana. Tämä todellakin on yleinen vitsaus tällä alalla:). Meillä vielä esimies sotkee tätä kuviota, ihan vain pätemisen halusta eli ei tosiaan anna kuin max. pari vapaapäivää. Ja siinä ajassa ei juuri ehdi esim. lähteä mummolaan yli 300 kilsan päähän, mikä minulle ja tytölleni olisi erittäin tärkeä asia. Olen yrittänyt neuvotella asiasta pomomme kanssa mutta eipä tuottanut tulosta.
Mutta siis aion hakea puhtaalla omallatunnolla sitä saikkua jos siltä tuntuu, nyt kuitenkin toistaiseksi yritän jaksaa töissä. On ollut tässä viime päivinäkin erittäin huonoja päiviä mutta myös niitä parempia, jolloin ajattelee, että enpä minä sitä saikkua viitsi hakea. Mutta kiitos sinullekin kommenteistä:)ja oikein mukavia aurinkoisia kevätpäiviä...mielialakin aina vähän piristyy kun aurinko pilkahtelee.

Äiti 2006 kirjoitti:

Kyllä tavallaan tulkitsit minua oikein, paitsi mieheni on erittäin vastuuntuntoinen ja tekee paljon perheemme eteen..tarkoitan siis kotitöissä ja lapsen kanssa leikkii todella paljon. Siinä suhteessa olenkin onnenpekka. Nyt olen jutellut työkaverini (joka on hyvä ystäväni myös) kanssa, ja tullut siihen lopputulokseen, että täytyy alkaa ajattelemaan nyt vähän enemmän itseäni ja ottaa todella sitä sairaslomaa heti kun siltä tuntuu. Ei se pari viikkoa maailmaa kaada, vaikka pois töistä olisinkin. Kyllähän se ahdistaa, kun tiedän, että muut joutuvat siellä koville töiden kanssa mutta sitähän minäkin olen koko ajan tehnyt eli tehnyt muiden hommia, kun toiset sairastaa. Ja olen muutenkin liian tunnollinen töissä ja helposti otan "liikaa" töitä itselleni. Olen kyllä sosiaali- ja terveydenhuoltoalalla ja työskentelen lähihoitajana. Tämä todellakin on yleinen vitsaus tällä alalla:). Meillä vielä esimies sotkee tätä kuviota, ihan vain pätemisen halusta eli ei tosiaan anna kuin max. pari vapaapäivää. Ja siinä ajassa ei juuri ehdi esim. lähteä mummolaan yli 300 kilsan päähän, mikä minulle ja tytölleni olisi erittäin tärkeä asia. Olen yrittänyt neuvotella asiasta pomomme kanssa mutta eipä tuottanut tulosta.
Mutta siis aion hakea puhtaalla omallatunnolla sitä saikkua jos siltä tuntuu, nyt kuitenkin toistaiseksi yritän jaksaa töissä. On ollut tässä viime päivinäkin erittäin huonoja päiviä mutta myös niitä parempia, jolloin ajattelee, että enpä minä sitä saikkua viitsi hakea. Mutta kiitos sinullekin kommenteistä:)ja oikein mukavia aurinkoisia kevätpäiviä...mielialakin aina vähän piristyy kun aurinko pilkahtelee.

Lue lisää

...että näissä keskusteluissakin huomaat aina kiittää ja laittaa hymiöt, vaikka joku kirjottaisi rumastikin. :)

Nyt olen ihan varma, että aika lailla samassa veneessä soudetaan ja tunnistan myös tuon kiltistelyn, se koulitaan jo duunissa meihin...