Olemme 7 vuotta yhdessä ollut aviopari. Minä (nainen) olen ollut aina meistä se optimisti, mies taas pessimisti. Olen ollut se joka kannustaa ja piristää, jaksaa haaveilla ja ajatella että haaveet vielä toteutuvat. Viime aikoina on tuntunut, että en enää jaksa olla se piristäjä. Tuntuu, että mies huomaa kaikessa, minussakin, vain ne huonot puolet ja muistaa myös mainita niistä. Olen sanonut siitä hänelle, mutta hänen kommenttinsa on "anteeksi ku olen tällanen paska." Yrittää ehkä vähän mutta asiat palaavat taas samoille raiteilleen. Olen huomannut että olen itsekin alkanut ajattelemaan monista asioista pessimistisesti, en usko itseeni jne. Välillä tuntuu että sitä iloista ja hymyilevää minua ei ole enää olemassakaan. Ja oikeasti meillä on asiat hyvin, olemme terveitä, ei rahahuolia, ihanat lapset jne.. Minä osaan arvostaa niitä asioita, mieheni ehkä ei. En halua itsestäni samanlaista kuin mieheni on. Rakastan häntä kuitenkin kaikesta huolimatta enkä tahdo erota. Mitä voin tehdä???
Miehen pessimismi
tekee minut hulluksi!
102309
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
olkaat siis valmiita elämään omavaraisesti esim pientilan avulla.
sinä haluat nähdä kaiken ruusunpunaisten lasien
läpi. totuus on että mailma on kylmä ja ikävä.
sitten me lopulta kuollaan. ainoa mitä kannattaa
tehdä ovat asiat joista saa välitötä mielihyvää,
kuten seksi, suklaa, videopelit, päihteet, sipsit ja jne.
positiivisuus on vain itsepetosta.
siitä ei kyllä ole kysymys. ei ole typerä haaveilija, jos haluaa nähdä myös elämän positiivisen puolen. sekö on järkevää ajatella että mikään ei kannata ja missään ei ole järkeä. saatikka sitten ajatella kumppaniaan. ehkä mun tosiaan pitää kovettaa sydän ja olla sika että pärjään.
...pessimismiä, ei realismia. Maailmassa voi keskittyä joko hyvään tai pahaan. Kumpaakin on loputtomasti jos niin päättää nähdä. Itse olen realistinen optimisti, eli en usko asioiden hoituvan itsestään parhain päin mutta omalla työllään voi jokainen vaikuttaa tulevaisuuteensa.
lapsena voi myös olla aidosti onnellinen.
aikuisena pienet onnenhetket sijoittuvat siihen
kun kännissä onnistuu unohtamaan kaiken paskan.
mikään ei todellakaan kannata ja kaiken lisäsi
kaikki on turhaa. ainoa järkevä toiminta
tähtää siihen että kuolee ennenkuin joutuu uudelleen vaippoihin.
saahan sitä haaveilla aikuisenakin, kunhan ei usko että ne haaveet toteutuvat. mitä aikaisemmin
täältä pääsee pois, sen parempi. elämä ei ole
muuta kuin sarja vastoinkäymisiä jotka saavat
kuoleman tuntumaan houkuttelevalta.
jos olisin vähänkään rohkeampi niin lopettaisin
itse tämän kitumisen.
Kyllä mä en jaksais täällä pallolla päivääkään, jos kaikki asiat olis aina tylsiä. Löydän asioista montakin kertaa ne paremmat puolet ja käännän tappion voitoksi. Kerran eräs nuori tarjoilija alkoi äpittää mulle, että minussa ei ole optimistista ihmistä pätkääkään, kerkesi tutustua minuun parin tunnin ajan. Ei se optimistisuus kai näin vanhemmalla iällä joka hetki näy ja kenenkään pään sisälle kun ei täysin voi edes mennä. Haaveilun olen jättänyt, se vähän harmittaa. Nuorempana haaveilin talosta, jota remontoisin, hyvä palkkaisesta työstä, juhlimisesta ja juhlien järjestämisestä, seikkailusta jne. Tästä aiheesta olisi hauskaa tosin keskustella enemmänkin. Aloittajan kumppanilta puuttuu tod.näk. kunnianhimo ja kirjoittaja näkee kumppanissaan kuitenkin vielä mahdollisuuksia. Kunnianhimolla en tarkoita nyt vallanhimoa, vaan henkilökohtaista oman itsensä ylittämistä.
hienoa että joka jaksaa antaa asiallisiakin vastauksia. edes joku siis ymmärtää mitä tarkoitan :) se pessimistisyys on oikeasti tarttuvaa jos ei pidä puoliaan. jos yrittää vaikka keksiä jotain mukavaa viikonlopuksi, ja toinen sanoo ettei kannata, ei huvita, ei jaksa mikään kiinnostaa. helposti siinä oma fiiliskin latistuu, mut silloin tämä nainen keksii jotain kivaa itselleen =D en vaan käsitä miksi pitää olla noin ankee ihminen välillä. elämästä saa tehdä just niin kivan tai synkän ku haluaa. ja se on kiinni jokaisesti itsestään miltä kantilta haluaa elämää viettää. pessimistit niskasta itseä kiinni tai jos ei kiinnosta, olkaa sitten valittamatta elämän ankeutta.
se on enimmäkseen harmaan eri sävyjä.
Samoja ongelmia. Tosin ollaan oltu yhdessä ihan muutama kuukausi, mutta mulla alkaa keinot jo nyt loppua. Välillä menen valitukseen mukaan ja sanon, että eihän tässä elämässä mitään hyvää olekaan, pelkkää kärsimystä ja onneksi kuollaan kaikki jossain vaiheessa, mikään ei tunnu miltään kuitenkaan ja kaikki on paskaa. Joskus saattaa tulla tuon jälkeen jotain vastaanväittämistä, varmaankin vain väittämisen halusta.
Mäkin kuulen tota "anteeks ku oon tällänen paska". Välillä tekis mieli sanoa että no niin oletkin. Kuitenkin luulen että meidän tapauksessa on kyseessä ainakin osaltaan masennus (varmasti myös luonne), eikä siihen auta toisen haukkuminen. Tosin ei siihen auta mikään jos toinen ei apua halua. Eikä meillä ole asiat muutenkaan niin hyvin kuin teillä, terveys- ja rahahuolia on vaikka muille jakaa, molemmilla. Mä yritän silti niistä huolimatta olla jakamatta satunnaista pahaa oloani muihin, varsinkaan rakkaisiin ihmisiin. Tästäkin olen puhunut, mutta ajattelumallit on niin erilaiset ettei taideta ymmärtää toisiamme yhtään.
Tulipa tilitys... Kuulostaa aika kauhealle. Apuja en osaa antaa, mutta kohtalotoverisi tietyllä tapaa olen.
ei ole helppoa sinullakaan, varmaan vielä vaikeampaa kuin mulla. oletko huomannu, että sen jälkeen kun on yhtyny kumppanin valitukseen, tulee hetkeksi itselleki oikeasti tosi masentunu olo, ihan kuin elämä ois oikeasti sitä mustaa vaan. mun pitää oikein puistella itseni hereille siitä fiiliksestä, tulee oikein pelko että tällaiseksi en halua! välillä oon ajatellut kokeilla sitäkin, että alan yhtä pessimistiseksi mutta ei sitä kauan jaksa. silloin onneksi mieskin huomaa että hei missä nyt mennään =) mutta, onneksi se päivä paistaa välillä risukasaankin... =D