Olen hieman alle 25-vuotias nainen. Koko elämäni olen elänyt peläten isääni ja olen antanut hänen mielipiteidensä hallita.
En ole uskaltanut tuoda pienenä esim. kavereita mökille kun hän huusi ja kiroili minulle ja äidille aina, olen nähnyt fyysistä väkivaltaa hänen taholtaan äitiä kohtaan, kuunnellut lukemattomia öitä lapsuuden kodissani kun he riitelivät ja kiroilivat. Pelkäsin aina että jompikumpi kuolee. Isäni on käyttäytynyt minuakin kohtaan todella uhkaavasti. Koen etten koskaan ole riittänyt sellaisena kuin olen, olen aina liian huolimaton, en osaa tehdä matiikan läksyjä, en harjoitellut tarpeeksi soittotunteja varten, en tahtonut esiintyä sukulaisten juhlissa ja nyt vanhempana on tullut vain lisää tuollaisia ajatuksia.
Isäni ei edes entanut pienenä äidilleni meidän perheen "parempaa autoa" kun minua piti kuskata toiseen kaupunkiin sairaalahoitoon moneksi päiväksi (koska se olisi saattanut mennä rikki). Äitini ajaa hirven kanssa yhteen ja isä huutaa autosta. Ei kysynyt onko lapset kunnossa tai onko äiti itse, vaikkei sillon edes ollut nähnyt lapsia elossa kun äiti meni kertomaan autosta.
Miten pääsen eroon siitä, että en välitä mitä hän ajattelee? Hän ei koskaan osoita mitään kiintymyksen tunteita ja asuu muualla. Mutta antaa esim. kalliita lahjoja kun tulee käymään. Nytkin koen suurta syyllisyyttä siitä että hajotin vahingossa hänen antaman kalliin lahjan ja en ole uskaltanut kertoa hänelle, pelkään sitä huutoa ja kiroilua mikä siitä seuraisi. En varmaan koskaan uskalla kertoa sitä. Olen valehdellut lahjasta, että minulla vielä on se jne jne.
En ole uskaltanut tuoda pienenä esim. kavereita mökille kun hän huusi ja kiroili minulle ja äidille aina, olen nähnyt fyysistä väkivaltaa hänen taholtaan äitiä kohtaan, kuunnellut lukemattomia öitä lapsuuden kodissani kun he riitelivät ja kiroilivat. Pelkäsin aina että jompikumpi kuolee. Isäni on käyttäytynyt minuakin kohtaan todella uhkaavasti. Koen etten koskaan ole riittänyt sellaisena kuin olen, olen aina liian huolimaton, en osaa tehdä matiikan läksyjä, en harjoitellut tarpeeksi soittotunteja varten, en tahtonut esiintyä sukulaisten juhlissa ja nyt vanhempana on tullut vain lisää tuollaisia ajatuksia.
Isäni ei edes entanut pienenä äidilleni meidän perheen "parempaa autoa" kun minua piti kuskata toiseen kaupunkiin sairaalahoitoon moneksi päiväksi (koska se olisi saattanut mennä rikki). Äitini ajaa hirven kanssa yhteen ja isä huutaa autosta. Ei kysynyt onko lapset kunnossa tai onko äiti itse, vaikkei sillon edes ollut nähnyt lapsia elossa kun äiti meni kertomaan autosta.
Miten pääsen eroon siitä, että en välitä mitä hän ajattelee? Hän ei koskaan osoita mitään kiintymyksen tunteita ja asuu muualla. Mutta antaa esim. kalliita lahjoja kun tulee käymään. Nytkin koen suurta syyllisyyttä siitä että hajotin vahingossa hänen antaman kalliin lahjan ja en ole uskaltanut kertoa hänelle, pelkään sitä huutoa ja kiroilua mikä siitä seuraisi. En varmaan koskaan uskalla kertoa sitä. Olen valehdellut lahjasta, että minulla vielä on se jne jne.
Vastaukset 13
Vanhimmat
isän varjossa. Ainoa tapa päästä noista peloista ja ahdistuksesta yli oli päästä psykoterapiaan, jossa terapeutista oli suurensuuri apu. Jos saat jostain käsiisi, lue ensiavuksi Antero Toskalan "Pelot ja niiden voittaminen", siinä on neuvoja paitsi omien lapsuuden reaktiodesi ymmärtämiseen, myös keinoja siihen, miten aikuisena voit kehittää itsellesi tapoja helpottaa pelkoja ja elää niiden kanssa.
Voimahali!
hakeuduit terapiaan? yksityisellä se olisi minulle ainakin ihan liian kallista.
Täytyy käydä hakemassa tuo mainitsemasi kirja.
pääsee aika helposti mitä kautta vaan. Jos opiskelet yliopistolla, käy soita YTHS:n mielenterveyteen. Jos opiskelet muualla, tai olet töissä, missä työterveys ei tarjoa mielenterveyspalveluita, niin apua saa kunnan mielenterveystoimistosta tai terveyskeskuksen kautta lähetteellä. Joillain työpaikoilla pääsee yksityiselle työterveyden kautta lähetteellä. Yksityisestä terapiastakin saa yksityislääkärin Kelakorvauksen, vaikkei Kela-tuettua terapiaa saisikaan. Mä kävin ekat puoli vuotta kerran viikossa mielenterveyshoitajan kanssa juttelemassa, ja se auttoi jo tosi kovasti.
Jos oikein pahaksi yltyy, mene mielenterveyspäivystyksessä käymään. Sitä kautta voi päästä vähän nopeammin terapiaan. Mielenterveysseurasta saa myös apua http://www.mielenterveysseura.fi/tukea_ja_apua/index.html .
Sinun ei tarvitse kärsiä ja selviytyä yksin, apua on olemassa ja sinulla on sitä oikeus saada.
Vuosi sitten minulla meni yksinkertaisesti hermot, kun taas kerran soitteli ja haukkui. Totesi että tähän päättyi tämä, en enää kuuntele yhtään haukkumista enkä mitään muutakaan. Ja sen jälkeen en ole ollut yhteyksissä häneen. Ja ei kaduta yhtään.
Se ihminen teki lapsuudestani täyttä helvettiä. Milloin sai juosta sukkasillaan talvella karkuun, milloin sai kuulla miten paskoja ihmisiä me ollaan. En vain enää jaksanut. Ja en halua että oma poikani saa mallia hänestä.
Ja otin hänen kanssa aika hyvin yhteen, kun vihdoinkin saimme äitimme muuttamaan sieltä pois. Muuttokaverina olin ja hän tuli huutamaan ja raivoamaan. Kait se äidinvaisto puhkesi esiin kun tosiaan olin siellä alle 1v poikani kanssa. (Isäni ei sinne pitänyt tulla).
Sai kyllä sellaista huutia koko ukko että kerrankin oli hiljaa!
..ja lapsuuteni oli aivan samanlaista. En osannut mitään, en kelvannut mihinkään, olin aivan nolla, minulla ei ollut edes nimeä.
Noloa tunnustaakin, mutta vielä aikuisenakin nuo asiat vaivaavat tosi paljon ja vaikuttavat itseluottamukseeni, tai pikemminin sen puutteeseen, ja ylipäätään rohkeuteeni tehdä päätöksiä jokapäiväisessä elämässä.
Aikalailla samanlaista settiä meilläkin oli.
"Isä" henkisesti ja fyysisesti pahoinpiteli perhettään vuosikaudet. Syyt oli aina muissa kun hänessä itsessään, kaikkien piti asettaa hänet jalustalle, eikä eriäviä mielipiteitä saanut olla.
Koko lapsuus oli todella ahdistavaa aikaa. Koko ajan sai väistellä juosta karkuun ja mielistellä. Ja on niin paljon asioita jotka ovat jättäneet syvälle sisälle hyvin pahat arvet, enkä tiettyjä asioita pysty koskaan unohtamaan, vaikka kuinka haluaisin ja yritän.
Tollaset 6 vuotta sitten tuli mitta lopullisesti täyteen tota p****aa. (olen nyt 34v)
Enkä ole sen koommin yhteyksissä ollut, enkä tule olemaan. Pikku hiljaa olen päässyt ahdistuksesta eroon enkä enää inhoa itseäni tai pidä itseäni surkeana tyyppinä (nämä asiathan isä minulle opetti itsestäni)
Alku oli toki hankalaa, ei ollut helppoa sanoa vastaan tyrannille, varsinkin kun tunsi koko ajan olevansa jonkilaisessa velvollisuudentunteessa. Mutta voin sanoa että elämä ja elämänlaatu on huomattavasti parantunut. Ja miksi ei oliskaan? Eihän mulla ole ikävä ihmistä joka vihaa ja väheksyy minua. Ihmistä joka ei koskaan ole minua tukenut, kuunnelut saatikka sitten rakastanut.
No, onhan tuo räyhä yrittänyt muutaman kerran soittaa, mutta puhelut ovat päätyneet hirveään riitaan. Kieltämättä isällä on aika erikoinen tapa yrittää sovintoa.... Hän kertoo räyhäten kuinka minä olen kaikki aiheuttanut, ja kuinka vain hän on kärsinyt, ja kuinka paha ihminen minä olen ja päästäni sairas, ja sitten kun minä pyydän anteeksi niin voidaan olla taas väleissä. Ja jos minä sanon jonkun kommentin, alkaa toisessa päässä kauhia huuto.
No, ei kiinnosta, eikä ole edes ikävä, ei ole edes mitään menetettyjä muistoja mitä vois edes surra... Kieltämättä kun nämä muutamat puhelut ovat tulleet, olen ollut "sekaisin" viikon verran sen jälkeen.
Nyt meillä on miehen kanssa tulossa esikoinen. Ja on ihan sata varma, että suojelen tätä lasta tuolta kieroon kasvaneelta räyhältä viimeiseen pihaukseen asti. Pidän todellakin huolen siitä, ettei oma lapsi joudu koskaan kokemaan sitä mitä itse jouduin kokemaan. Ja pidän niin kovasti huolen siitä että oma tuleva lapsi saa sen kaiken rakkauden ja tuen, eikä hänen koskaan tarvitse miettiä että rakastetaanko häntä.
Suosittelen sinulle ihan samaa. Lyö isällesi faktat faktoina. Jos ei suhtautuminen ja jyrääminen lopu, niin sitten se loppuu todella karulla tavalla. Ja sen pelin hän tulee varmasti häviämään. Pistä isäsi myös miettimään sitä että kun sinä tulet joku päivä oman perheen perustamaan, niin haluaako hän olla siinä osallisena, vai jääkö hän ulkopuolelle kiukuttelemaan? Tai haluaako hän ylipäätään olla tekemisissä sinun kanssa yleensäkkin, Vai jatkaako kuikuttelua yksinään? Sinulla on enemmän valtaa kun uskotkaan. Et asu enää hänen kattonsa alla. Sinähän olet itsenäinen omillasi asuva nainen ja tulet itseksesi toimeen. Ei isäsi enää pysty ohjailemaan sinua, sinä teet omalla elämälläsi juuri niin kuin haluat.
Valitettavasti isäsi kaltaiset ihmiset ymmärtävät vain kovia otteita, ja he LUULEVAT että heillä on OIKEUS käyttäytyä läheisiä ihmisiä kohtaan miten haluavat, ja jos ja kun, heidän annetaan käyttäytyä miten haluavatkin kierre ei tule koskaan loppumaan.
Niin, äläkä ota niitä kalliita lahjoja enää vastaan. Ne ovat niitä millä tollaset ihmiset kiristää, omaantuntoon vedoten.
(tarkoitan: kyllä kalliit lahjat kyllä kelpaa MUTTA.....)
Saman kokenut. Tänään ja eilen tähän tutustunut www.skeematerapia.fi.
Olipas kerta kaikkiaan loistava linkki, omalla kohdallani osui ja upposi!
Kiitos ja hyvää kevään jatkoa!
Isäsi on NARSISTI...niin ilmiselvä tapaus...
Oletko lukenut sen kirjan: "Naamiona terve mieli"...?
Olen vanhempieni ainokainen ja olen kärsinyt lapsuudessani perheväkivallasta. Äiti joi ja isä hakkasi äitiä. Pihaleikit päättyivät poraamiseen, kun huomasin mitä kotona oli taas tapahtunut. Olen kokenut myös isän kautta henkistä väkivaltaa ihmissuhteisiin liittyen. Vieläkin näkee painajaisia lapsuuden ajoilta. Kaiken on joutunut kokemaan aivan yksin. Kavereille ei ole koskaan voinut avautua, koska häpeä on niin kova ja pelko etteivät he kuitenkaan sitä tajuaisi. Puoliso toki tietää jotain, mutta ei pysty mitenkään jakamaan tai poistamaan tuota vuosien tuskaa, koska ei tiedä kun ei ole itse kokenut vastaavaa. Sitä koki/kokee olevansa erilainen kuin muut, koska ei ole saanut vanhemmiltaan "normaalia" elämää. Materialismia meillä ei tunnettu.
Turvattoman lapsuuden antiako: Ei luota ihmisiin > sulkeutunut > eristäytynyt > yksinäisyys > levoton > huono muisti > ammatillinen epävarmuus > loppuelämä ilman lapsia(?) Ym.ym.
Tuttua täälläkin, isäpuoleni kohtelee väkivalloin äitiäni. Äidillä masennusta ja setressiä -> uhannut itsemurhalla ja koko perheen tappamisella...
Itse pelkään aina että äitini satuttaa vihoissaan itseään tai siskoani. Stressaan aivan liikaa aiheesta ja koulukin menee pieleen. Äitini huutaa joka päivä minulle kaikesta turhasta koska on niin stressaantunut. En tiedä mitä tehdä, olen suunnitellut itsemurhaa tai kotoa karkaamista, mutta ei ole varaa lähteä.
Koita kestää...kohta olet 18 ja pääset omaan kämppään...
Älä luovuta. Olet jo sen ikäinen, että kun löydät itsellesi suuntaa asioista, joista pidät, pärjäät kyllä. Toivon sinulle kaikkea hyvää. Pojalle on varmasti vaikeampaa kun isä käyttäytyy noin, mutta kyllä se tytöllekin oli aika helvettiä. Ja se jatkui, kunnes isäni kuoli sairauksiinsa kun olin 18. Muutenkin olin kyllä jo silloin valmis lähtemään opiskelun perässä omille teilleni. Pärjäsin aika hyvin, kun harrastin paljon omia juttuja ja mulla oli muutama hyvä ystävä koulussa. Taloudellisestikin oli kyllä niukkaa, ja se vielä lisäsi vaikeuksia, mutta päivä kerrallaan elin eteenpäin. Toivon että myöhemmin saat puhua jonkun kanssa näistä. Asioita ei kannata pitää sisällään. Sinä selviät! Älä anna periksi!