Näillä palstoilla annetaan hyvin herkästi pulmaan kuin pulmaan ohjeeksi "katkaistaa välit" appivanhempiin, miniöihin, lapsiin, vanhempiin, puolisoon, koko sukuun....
Ihmettelen tällaista, että heti jos ei suju täydellisesti niin pitäisi lopettaa kanssakäyminen kokonaan. Itse ajattelisin niin että ongelmia pitäisi pyrkiä selvittämään tai ainakin ketämään, ja nähdä vaivaa ihmissuhteitten eteen. Ajattelen, että kaikki ihmissuhteemme ovat arvokkaita ja antoisia, vaikka niistä olisikin myös vaivaa ja harmia. Että suhteista iloa saadaksemme pitäisi olla valmis myös jotain uhraamaan, joustamaan ja joskus kestämään pahaa mieltäkin. Ja että täydellisiä ihmissuhteita ei tarvitsekaan olla.
Eikös särmät ja pulmat ja niistä selviäminen kuulu elämään ja tee elämän kiinnostavaksi?
Mitä mieltä?
Ihmettelen tällaista, että heti jos ei suju täydellisesti niin pitäisi lopettaa kanssakäyminen kokonaan. Itse ajattelisin niin että ongelmia pitäisi pyrkiä selvittämään tai ainakin ketämään, ja nähdä vaivaa ihmissuhteitten eteen. Ajattelen, että kaikki ihmissuhteemme ovat arvokkaita ja antoisia, vaikka niistä olisikin myös vaivaa ja harmia. Että suhteista iloa saadaksemme pitäisi olla valmis myös jotain uhraamaan, joustamaan ja joskus kestämään pahaa mieltäkin. Ja että täydellisiä ihmissuhteita ei tarvitsekaan olla.
Eikös särmät ja pulmat ja niistä selviäminen kuulu elämään ja tee elämän kiinnostavaksi?
Mitä mieltä?
Vastaukset 16
Vanhimmat
kun on kaikkensa antanut, ymmärtänyt ja joustanut, ja silti kävellään yli ja kohdellaan kuin kynnysmattoa? Harva meistä on kuitenkaan niin läpeensä hyvä että pystyy jatkuvasti kääntämään toisen posken ja antaa kaltoinkohtelun jatkua. Joskus ei ole muuta vaihtoehtoa kuin katkaista välit tai katkeroittaa itsensä uhrautumalla uudestaan ja uudestaan välien takia. Silloin välien katkaisu on oikea ratkaisu.
tarvitse olla lopullista. Toinen voi huomata, että jotain onkin pielessä, kun hetkeen ei olla nähty. Ehkä ehtinyt ajattelemaan? Vaikka onhan niitä, jotka ei sitten millään ymmärrä, mikä mättää, vaikka suoraankin sanoisi.
Pikku tauko voisi silti olla paikallaan, ellei kokonaan välejä lyö poikki.
Loputtomiin ei voi kukaan venyä, itse olen ollut aivan liian kiltti oman jaksamiseni kustannuksella. Nyt alkaa mitta olla täynnä. En halua pilata kaikkia lomiani viettämällä aikaa tylsien ja aloitekyvyttömien (ja laiskojen...) sukulaisten kanssa. Lasten kanssa oleminen vaatii ponnistuksia ja uhrauksia. Jos ei ole valmis tekemään niitä edes poikkeusoloissa on peli menetetty. Goodbye "isovanhemmat", tiedänpä ainakin millainen isovanhempi itse en ole, jos minulle se mahdollisuus joskus suodaan!
"Ihmettelen tällaista, että heti jos ei suju täydellisesti niin pitäisi lopettaa kanssakäyminen kokonaan."
Nähdäkseni useimmissa tapauksissa mitä tälläkin palstalla saa lukea, on ongelman pohtija vuosia tai jopa vuosikymmeniä pyrkinyt avaamaan solmuja mutta päätynyt vihdoin siihen, ettei voi yksin ongelmalle mitään kun toinen osapuoli kerta kaikkiaan haluaa riitaa tai jotakin muuta pahaa.
Kakarathan täällä suurimman osan rustaavat.
Mitä muuta voi odottaa?
Täällä netissä, asiantuntijalausunnoiden takana on kymmenvuotiaasta ylöspäin teinejä. Etkö tiennyt?
"Kakarathan täällä suurimman osan rustaavat."
Enpä usko, että juuri tällä "anopppi ja appi" -palstalla kakarat liiemmin kirjoittelevat. Täällä tarvitaan kokemusta avo- tai avioliitosta ennen kuin pystyy kertomaan täällä olevia juttuja.
Minun mielestäni on hienoa, että nuoretkin voivat täällä avoimesti kertoa vaikeuksistaan, kysellä vastaavia kokemuksia ja pyytää neuvoja. Kyllä maailmassa on tarpeeksi sulkeutunutta mökötystä, joka ei johda muualle kuin umpikujaan.
Täällä kerrotut probleemat ovat olleet ja tulevat olemaankin samantyylisiä. Ihmissuhteet eivät ole helppoja, ja kun uusia jäseniä tulee perheeseen ja tulijan taas täytyy "opetella" toisenlaista perhekulttuuria, niin kyllä siinä on törmäyksien vaara. Mukana sekoittamassa ovat myös ihmisten erilaiset persoonat ja käyttäytymistavat.
Minun mielestäni kaikkiin kirjoituksiin - vaikka niiden pulmat joskus vähäpätöisiltä tuntuvatkin - pitää suhtautua asiallisesti ja asennoitua niin, että probleema on todella olemassa kun siitä tänne kerran kirjoitetaan.
On tarpeetonta sättiä toisia ihmisiä kakaroiksi ja itsekkäiksi lapsiksi. Jos ei voi antaa kirjoittajalle neuvoa tilanteen auttamiseksi tai ratkaisemiseksi, niin silloin on parasta olla vastaamatta.
Niin, ja minä olen sekä miniä että anoppi, kuusikymppinen ja katson - tai ainakin yritän katsoa - tilanteita molemmilta kanteilta.
Ihmisen on hyvä kuulla totuuden sanoja itsestään jos ei itsellä lamppu välähdä. Vähän niin kuin sinulla nyt.
Hyvin tiedät että normi ihminen hyvin eroittaa nämä kakaroiden kirjoitukset aikuisemmista kirjoittajista ilman silmälaseja.
Ihmettelenkin mistä kumpusi tuo suuri tyhmyytesi jonka puskit ilmoille julistamalla tuota molemmilta puolilta olevaa katsantokantaa. Takulla tiedät etteivät siihen nämä teinit keskimäärin pysty. Sinua vaan vaivaa näköjään joku ruskeakielis-tauti kun pitää kaikkia nuoleskella. yök.
kun tänne kirjoitetaan, kun ongelma omasta mielestä nousee esille. Toisen mielestä ongelma voi olla pieni, mutta asianosaiselle se saattaa olla se, joka lopulta laittaa kupin valumaan yli.
Purkautumiskanavahan tämä on, ja apua täältä saa monenlaista. Mielipiteitä lueskellessa nousee selkeästi esille, miten erilailla ihmiset voivat ongelman käsittää. Toiset haukkuvat suorastaan typeräksi, toiset ottavat asiat asioina ja vastaavat fiksusti.
Mahtava palsta kaiken kaikkiaan!
"Sinua vaan vaivaa näköjään joku ruskeakielis-tauti kun pitää kaikkia nuoleskella. yök. "
Perun sanani: on täällä siltikin ainakin yksi lapsellinen kakara kirjoittamassa.
Olen täysin eri mieltä. Kyllähän joukossa on vaikka mitä ja voi olla provojakin. Mutta valtaosa on oikeiden ihmisten oikeita ongelmia -joskus suuria ja joskus pieniä.
Ja aika usein syntyy hyviä ja rakentavia keskusteluja. Asiatonta kuraakin on, mutta meikä ainakin sivuuttaa ne ja poimii helmet joukosta.
Yleistäminen on se, mikä minua usein harmittaa. Ja väärinymmärtämisen vaara on suuri etenkin kun asioista kuulee vaan toisen puolen.
Uskon silti, että moni saa täältä hyödyllistä vertaistukea, purkautumisfoorumin, oivalluksia, käyttökelpoisia työkaluja elämäänsä. Minä ainakin olen saanut näköalaa sekä miniän että anopin rooliini.
Palstalla käsitellään itselleen kipeitä aiheita. Ainakin minulle asioiden tahallinen kärjistäminen, pieni mustahuumori, itseironia, jne. auttavat vaikeiden asioiden käsittelyä. Mutta kukin käsittelee näitä juttuja omalla tavallaan.
Mikä on kullekin pitkä aika.Omalla kohdallani se oli n.30 vuotta.Tosin olin katkaista välit jo heti alkuuunsa, mutta mieheni pyynnöstä suostuin tapaamaan hänen perhettään, vaikka he olivat koettaneet tehdä kaikkensa erottaakseen meidät(mieheni ja minut).Koetin siis omasta mielestäni aika kohtuullisen kauan, kunnes eräänä päivänä tuli se lopullinen niitti minun anoppi-appi suhteeseeni. Siitä on nyt 5 vuotta enkä ole päätöstäni kertaakaan katunut.
Miehenikin on vihdoin ymmärtänyt vanhempiensa käytöksen minua kohtaan eikä ole pyydellyt enää minua heitä tapaamaan.Hän käy itse harvakseltaan heitä katsomassa ja on joka kerta ahdistunut sieltä tullessaan, koska ei hänkään koe saavansa heiltä mitään itselleen, paitsi syytöksiä.
On sääli etteivät anoppi ja appi milloinkaan ole nähneet omassa käytöksessään mitään vikaa, vaan vika on aina ollut jossain muussa (vuosikymmenet se olin minä).
On kuitenkin vaikea kuvitella olevansa niin paha kuin heidän mielestään olen ollut, sillä olemme olleet mieheni kanssa naimisissa yli 30 vuotta ja mieheni sanoo yhä rakastavansa minua.Hän sanoo, että jos olisi aikaisemmin tajunnut vanhempiensa käytöksen satuttaneen minua niin paljonkuin se on tehnyt, hän olisi jo aiemmin tehnyt välit selväksi heidän kanssaan.
Hänkin halusi uskoa vanhemmistaan hyvää eikä nähnyt heidän todellista minäänsä, niinhän lapset yleensä tekevät.Vasta aikuistuttuaan pystyy näkemään vanhempansa ikäänkuin ulkopuolelta ja näkemään myös heidän todellisen olemuksensa ja suhteen itseensä ja muihin ihmisiin.
jos appivanhemmat osoittautuvat täysin itsekkäiksi, välinpitämättömiksi, röyhkeiksi ja kaksinaismoralisteiksi, niin ei semmosten ihmisten kanssa vaan yksinkertaisesti kannata heittää elämää hukkaan.
Kylmästi välit poikki jos ei sanat tehoa!
sä oot täällä taas! Yhtä ihanana ja lempeenä kuin
silloinkin ja milloinkin ... kireet päivät taas ?
Joskus sitä vaan samaistuu liikaa lapsensa perheen asioihin ja heidän ongelmiinsa, eikä ymmärrä että se perhe on oma itsenäinen yksikkönsä, jonka on saatava elää omaa elämäänsä. Rajan veto sekaantumisen ja normaalin seurustelun/auttamisen välille on sitä vaikeampaa mitä mitä enemmän ollaan tekemisissä ja mitä yksinäisempi anoppi on omassa elämässään. Olisihan niin mukava saada vielä 'toinen tilaisuus' korjata aikoinaan nuorena äitinä tekemiään virheitä. Voi olla että kanssakäyminen on lopetettava kokonaan, että nuori perhe saa oman rauhan. Lopulta anoppikin oppinee elämään vielä omaa elämäänsä.
jos nälvintä ja muu arvostelu on jatkuvaa,niin en ainakaan mä jaksa.elämässä muutakin haastetta ja kiinnostavaa.siksi helpointa on vältellä ja pysyä poissa silmistä.mut mielistelemään en ala.