Hei vaan kaikille.. Ajattelin vähän kertoo missä tilassa oma suhteeni on tällä hetkellä. Jos joku sattus ymmärtämään..
Olen seurustellut jo 8 vuotta mieheni kanssa, joista toista vuotta olemme olleet kihloissa. Mieheni on perus suomalainen "selvinpäin hiljaa, kännissä äänessä oleva ääliö" ja itse olen kuitenkin sen verran sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut et on alkanu hemmetisti ottaa pannuu ku toinen ei paljon puhu tunteistaan tai mistää muustakaan. Olen alkanut miettimään olenko ihan oikeen ihmisen kanssa perustamas elämääni?!
Kyllähän mä arvostan miehessäni suuresti hänen kiltteyttä mua kohtaan ja ymmärtäväisyyttä. Tuntuu vaan että on hirveet paineet tehdä asioita ja mennä eteenpäin.. Siitä johtuen mulla varmaan on tullut tää vapauden kaipuu.
Olen siis päättänyt miettiä ja punnita asioita tarkkaan ja pitkään, etten tekisi mitään harkitsematonta. Kiitti ku jaksoitte lukea tuntojani..
Olen seurustellut jo 8 vuotta mieheni kanssa, joista toista vuotta olemme olleet kihloissa. Mieheni on perus suomalainen "selvinpäin hiljaa, kännissä äänessä oleva ääliö" ja itse olen kuitenkin sen verran sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut et on alkanu hemmetisti ottaa pannuu ku toinen ei paljon puhu tunteistaan tai mistää muustakaan. Olen alkanut miettimään olenko ihan oikeen ihmisen kanssa perustamas elämääni?!
Kyllähän mä arvostan miehessäni suuresti hänen kiltteyttä mua kohtaan ja ymmärtäväisyyttä. Tuntuu vaan että on hirveet paineet tehdä asioita ja mennä eteenpäin.. Siitä johtuen mulla varmaan on tullut tää vapauden kaipuu.
Olen siis päättänyt miettiä ja punnita asioita tarkkaan ja pitkään, etten tekisi mitään harkitsematonta. Kiitti ku jaksoitte lukea tuntojani..
Vastaukset 9
Vanhimmat
Vapautta mistä?
Vapautta tehdä mitä?
Mennä eteenpäin? Minne?
Paine tehdä asioita?
Mikä estää tekemästä?
Mitä on elämän perustaminen?
Eikö jokainen päivä tässä ja nyt ole elämää?
Terve! Miehesi on tulee olemaan jatkossakin juuri sellainen kuin on. Kuulostaa mun mielestä hyvältä mieheltä ja jos ei sulla ton enempää oo sanomista hänen tavoistaan niin mieti hyvin tarkkaan onko parempaa olemassa. Tietysti jos olette niin erilaisia persoonia niin arkikin voi alkaa sen takia muodostua hankalaksi? Neuvoisin kuitenkin osoittamaan mieheesi suuria tunteita, mutta samanaikaisesti sanoisit, että olet tyytyväinen juuri tämänhetkiseen tilanteeseen ja et juuri halua suuria muutoksia. Miten hän kokee tämän ajatuksen? Jos rakastaa niin ymmärtää ja jaksaa panostaa?
...seurustelua 8. vuoden jälkeen. Ihmettelen vaan.
Ehkä pitkittynyt seurusteluvaihe tarkoittaa sitä, ettei osata päättää sitoutuako lopullisesti. Tätini oli 30 vuotta avoliitossa, ja lopulta muutti eri osoitteeseen.
Kiitos teille järkevistä sanoista. Kyllähän sen tiedän että mieheni on melkoinen kultakimpale ja rakastettava mies. Eikä tätä voi tosiaan enää "seurusteluks" kutsua, vaan parisuhteeks. Ja suhteessa voi tulla ajoittaisia pattitilanteita kenelle tahansa.
Kai sitä oikeesti vaan tulee pieni paniikki kun on koko nuoruuden ollut yhdessä ja tajuaa että ikää sen kun tulee vauhdilla lisää eikä mitään sen erikoisempaa ole koskaan tehty yhdessä. Alkaa kaipaamaan enemmän yhteisiä asioita..
Tiedän että saatan kuulostaa hölmöltä, mutta toisten on vaikea astua omiin saappaisiin. Kiitos kuitenki kun yrititte.
Kuulostaa kovin tutulta. 10 vuotta oltu yhdessä eikä ole jälkikasvua. Kyllähän sitä 3-kymppisenä miettii kovastikin elämäänsä eteen ja taakse. Onkohan sitä koskaan tyytyväinen, varsinkaan jos ei ole muodostunut selkeitä uria, joita pitkin haluaa kulkea.
Ehkä sulla isoin ongelma on se että et ole tyytyväinen nykytilanteeseen, otat ihan ok miehesi todennäköisesti itsestäänselvyytenäkin mutta silti olet sen verran epävarma "aidan takana olevan ruohon vihreydestä" että et uskalla pistää enää tässä vaiheessa kaikkea uusiksi. Mutta muista yksi juttu, et saa enää elettyä elämään takaisin, jos elät nyt vielä toiset kahdeksan vuotta koko ajan sellainen pieni ajatus takaraivossa että tämä ei ole mun elämän mies niin siinä vaiheessa ratkaisun tekeminen on tuplasti vaikeampaa.
Totuus on tietty se että voit menettää hänet etkä löydäkään ketään parempaa mutta voi olla että löydätkin sen sun puuttuvan puoliskon. Miehesi vaikuttaa varmaan muiden silmissä kultakimpaleelta mutta muista että sinä elät siinä parisuhteessa, ei muut. Tuosta puhumattomuudesta niin se on kyllä osaksi oppimiskysymys, itse olen aina ollut itsenäinen enkä ole pystynyt jakamaan sisintäni kenenkään kanssa mutta niin vaan sitä on pikku hiljaa avautunut kahden vuoden suhteessa "pakon edessä". Mies vaan sinnikkäästi rohkaisi mua puhumaan asioista ja kyllä se vaan nykyään on todettava että selkeä muutos on tapahtunut itsessäni, ei se helppoa ole todellakaan ollut mutta elämäni paras päätös varmaankin, uskaltaa luottaa toiseen sen verran että avaa maailmansa :)
Tsemppiä sulle mihin ratkaisuun ikinä päädytkään
Kiitos sulle asiallisesta vastauksesta. Osasit oikee hyvin "tulkita" mun tunteeni ns. rivien välistä. Mieheni on nimenomaan enemmänkin muiden mielstä kultakimpale mutta minähän sen arjen hänen kanssaan jaan, ja se ei mitenkään tunnu niin omalta kuin ehkä pitäisi.
Voi olla että tulisin katumaan sitä paljonkin jos hänet jättäisin, mutta mistä sitä voi tietää. Voihan olla että löytäisin sen oman ihanan onneni ennemmin tai myöhemmin.
Kerron kun saan päätökseni tehtyä, mutta punnitsen tarkkaan, niinkuin luonteeseeni kuuluu. Hieno kuulla että olet itse löytänyt elämäsi rakkauden
ihana havointo