Kertokaa tarinanne..Miksi päädyitte eron partaalle, selvisittekö?Miten? Jos ette, niin miksi ette?
eron partaalla olleet?
Tilanne käynnissä
93565
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tästä aiheesta saisin kirjoitettua vaikka miljoona sivullista tarinaa, mutta yritän kertoa lyhyesti ja ytimekkäästi..
Eron partaalle päädyttiin oikeastaan siksi, että miehen "arvomaailma-listassa" minä ja lapsi oltiin ihan viimeisenä. Minua ei arvostettu millään tavalla, ja lapsikin mukamas miehen mielestä tinttaili kokoajan ihan vain kiusallaan (lapsi tuolloin n. 2v). Töitä teki niska limassa yötä päivää, mutta ei siksi että saataisiin ruokaa pöytään vaan siksi että saisi rahaa omiin (huom. VAIN OMIIN) harrastuksiin. Minä hoidin talon ihan täysin yksin oikeastaan siitä saakka kun lapsi meille tuli. 3v yhdessä asumisen jälkeen mies kerran koitti pestä pyykkiä, mutta joutui huutelemaan minua apuun kun ei pyykkikoneen napeista mitään ymmärtänyt. Kotona mies kävi nukkumassa ja syömässä, muuten hänen aika kului töissä ja sen jälkeen harrastuksessaan. Minä hoidin lapsen aivan täysin yksin. Pari kertaa yritin lähteä tyttöporukalla johonkin ja jättää lasta miehelle, niin ekalla kerralla hän soitteli perääni että ei enää kestä kun lapsi vain huutaa ja huutaa huutaa ja aivan kiusallaan. Toisella kertaa hän sitten minulta "salaa" vei lapsen äidilleen, ja lähti itse kapakkaan.
Mustasukkaisuuskin oli jotain ihan älytöntä. Aina oli miehellä jotain nipottamista ties mistä, että "pitääkö sitä noin tälläytyä" tai "jaa mihinkähän treffeille sä oot menossa kun noin laittaudut?!"
Sanoin miehelle varmaan miljardi kertaa että näin ei voi jatkua. Pyysin että mentäisiin yhdessä puhumaan ongelmistamme johonkin. Vastauksena sain tiuskimista, ja yleensä kysymyksen "Mistä ongelmista??" Selitin, selitin, selitin. Yritin puhua, yritin lakaista kiukun yms tunteet maton alle ja lopuksi elämä tuntui jokapäiväiseltä teeskentelyltä.
Niin, kun tuota oli jatkunut vuoden päivät, sanoin miehelle eräänä iltana että haluan erota. Seuraavana päivänä otin sormuksen pois. Mies oli täysin murtunut ja syytti kokoajan itseään. Oli töistä sairaslomalla, ja itki vain.
Nyt erosta kulunut puoli vuotta. Edelleen eroa välillä mietin. Mutta, mietin sitä että mitä jos en olisikaan uskaltanut eroa ottaa - miten surullinen olisin. Olen löytänyt kaikenlaisia ilon aiheita uudelleen elämästäni eron myötä. Tuntuu, kuin olisin aivan uusi ihminen - positiivisella tavalla. Mieletön kivi tipahti sydämeltäni, ja pystyn taas hengittää, ja pystyn nauramaan ja olemaan iloinen!
Tänä päivänä olen hyvin onnellinen.
En syytä ex-miestä erosta. Eroonkin vaaditaan kaksi.. ehkä. Ainut mistä miestä syytän, on että hän ei ollut isänä lapselleen silloin kun sitä olisi tarvittu. Nyt hän yrittää lapselle paikata menetettyjä vuosia. Ja hyvä tietenkin niin, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mutta kylläpä lapsikin sen muistaa ettei isi tarpeeksi kotona ollut.
Ero ei koskaan saa olla ensimmäinen vaihtoehto (varsinkaan lapsiperheessä), mutta valitettavasti se joskus on ainut vaihtoehto - kuten allekirjoittaneen tapauksessa.
Helppoa ero ei ole. Vaikka itse olin jättävä osapuoli, niin on eroa tullut itkettyä todella paljon - ja sattui se pirusti myös minuun.
Mutta, ihanaa on tämä helpottunut ja onnellinen olotila! On jotenkin "kevyt" olo. Ja lapsenkin kanssa jaksan huomattavasti paremmin nykyään touhata kaikenlaista. :)
Vedättää voi aikansa, vaan ei loputtomiin. Onnea sinun uuteen elämään.
lopuksi en jaksanut itsekään olla uskollinen. Miehellä myös alkoholiongelma.Ei viihtynyt kotona, vaan oli mielummin omassa kotonaan, jossa saa ryypätä rauhassa.Kun luottamus on mennyt ja pohja pois normaalilta parisuhteelta niin parempi lähteä eri suuntiin.Yritettiin kyllä, mutta ei onnistunut.
Pienten lasten vanhempina jatkuva väsymys alkoi hiertää suhdetta. Kummallakaan ei ollut yhtään omaa aikaa ja vaimo ahdistui kotona lasten kanssa olon tylsyydestä. Minä kävin töissä ja hoidin illalla osaltani lapsia ja kotia. Pätkäunet yöllä ja sen jälkeen töihin sinnittelemään päivä, jonka jälkeen odotti toinen työpäivä kotona.
Alettiin äyskiä toisillemme yhä pienemmistä syistä. Kommunikaatio ei toiminut, joten pientenkin asioiden sopiminen oli hankalaa. Jos tuli vapaa hetki, oltiin omissa puuhissamme eikä tehty mitään yhdessä.
Kumpikaan ei ollut tyytyväinen tilanteeseen. Suhde näytti johtavan eroon, ainoa syy olla yhdessä alkoi olla lapset. Käytiin yksityisellä parisuhdeterapiassa. Eli juteltiin jonkun vieraan ollessa kuuntelemassa. Välillä terapeutti aukoi solmuja ja ehdotti parempia tapoja tehdä asioita. Kerran kuussa on nyt käyty ja auttaa selvästi. Alettiin ottaa kerran viikossa hoitaja, jotta päästään yhdessä tekemään jotain. On päästy lukkiintuneesta tilanteesta eteenpäin ja vaikka vielä välillä onkin hankalaa, välittäminen on palannut suhteeseemme.
Se avun hakeminen kannattaa. kynnys sitä hakea on sitten toinen.
Liian kauan meilläkin viivyteltiin asian kanssa. Jotenkin aina kuvitteli, että tästä selvitään omin voimin. Ja kun välillä meni paremmin, uskoi asioiden ratkeavan. Sitten vähän ajan päästä oltiin taas samassa suossa.
tässä mun tarina..
Tavattiin noin kolme vuotta sitten netissä, tavattiin ja siitä asti ollaankin oltu yhdessä.
Aika pian muutinkin sitten eri paikkakunnalle miehen luokse asumaan. Alussahan kaikki on ihanaa eikä huomaa toisen ns. huonoja puolia. joka mun kohdalla oli miehen juominen ja väkivaltainen käytös siinä samalla.
en ollu ikinä kokenu mitää sellasta että toista ihmistä pitäis pelätä. sitä shokkia mikä siinä tuli ku tajus että toinen löi ja lyö uudestaan jos en lähde karkuun. ja sitä henkistä väkivaltaa mitä koin samalla sitä huutamista ja mollaamista. en voinut käsittää enkä käsitä vieläkään.
ollaan edelleen yhdessä jotenkin oon vaan jääny. vaikka luulin että oon vahva ihminen enkä alistu ikinä tämmöseen..
no meni vuos ja sain tietää että mieheni pettää mua käy huorissa ja kaikkee. itkin.
meni taas jonku aikaa kulissia rakennellessa, sain tietää että oon raskaana. kerroin siitä miehelle ja luulin siis LUULIN että ehkä se haluaa parantaa tapansa ja yrittää olla hyvä avomies. paskat, sain tietää että se pettää taas..
mutta tässä mä oon vielä. kulissit niin hyvin rakentaneena että en jaksa enää edes miettiä miten eroaisin. haluaisin vaan että mun lapsella on molemmat vanhemmat, mitä mulla itsellä ei ollu.
tää on tosi lyhyesti kerrottu, ja en voi väittää ettenkö ikinä olis ollu onnellinen tässä suhteessa, tietenkin olen niitten pienien hetkien ja anteeks pyyntöjen takia mä viel tässä suhteessa olen j yritän että olisin vielä pitkään.
oon oppinu jo paljon eikä pitkään aikaan ole ollut mitään ongelmia.
joskus on vaan hyvä purkaa vaikka näin tuntojaan kun tuntuu että muilla lapsiperheillä tai tulevilla sellaisilla on niin täydellistä, vai onko sekin kulissia??
varasi, ettei lapsi tule koskaan näkemään sitä että isä lyö äitiä. Eikä myöskään tule koskaan kuulemaan sitä kun isä arvostelee tai nimittelee äitiä.
Lapsi ei kestä sellaista. Jos ei sitten fyysisesti joudu isän iskuja kokemaan niin ainakin henkiseltä puolelta traumatisoituu pahasti jo pelkästään siitä jos joutuu kuuntelemaan /näkemään äidin henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä.
VOIMIA!!
Meillä ei ole väkivaltaa ei henkistä eikä fyysistä, mutta jokin hiertää ja pahasti. Meillä on yksi lapsi joka on nyt 2,5v. Mies antaa sellaisia vihjeitä (siis en ole varma) että ei rakasta mua enää. Se ei kysele työmatkalla ollessaan välttämättä ollenkaan mitä mulle ja lapselle kuuluu, vaikka mä kysyisin siltä! Siis tuo raastaa sisältä niin kovasti kun vielä kokoajan on pelko, että entäs jos... Taustaa eropelolle on, mieheni on aikaisemmin väläytellyt kuinka ei jaksa ja haluaa erota. Mutta aina ollaan sovittu. Mä pelkään että syynä on se, että haluaisi olla kuitenkin lapselleen isänä. Mä pelkään ottaa tuon eron puheeksi, koska en mä haluaisi erota, mutta toisaalta en haluaisi olla näin onnetonkaan. Joka puolella mä näen onnellisia ihmisiä. Kaikkein lähimmät ystävät ja sisaret on onnellisissa liitoissa ja mä näytän olevan ainut joka on tässä tilanteessa. Luulen, että edelleen rakastan miestäni, mutta ennen kaikkea haluan, että lapsellani on isä. Katkerana kadehdin rakasta siskoani jolla asiat on niin hyvin. Hän on naimisissa ja kaksi lasta ja onnellisessa liitossa. Mä en ole naimisissa, mies uhannut nelivuotisen liiton aikana jättää neljä kertaa, eli tasaisin väliajoin on raastettu sydän auki ja verille. En ymmärrä miksi mä suostun tähän. Kait se on sitä, että mä pelkään jääväni yksin lopuksi elämäksi ja lapsi joutuu elämään ilman isän hellää huolenpitoa (eron tullessa todennäköistä että asuisi kaukana meistä eli kovin usein tapaamiset ei olisi mahdollisia). Olen poikki. Syy miksi mä kirjoitan nyt, on että meillä on taas sellainen kysymysmerkki päällä, että en tiedä miten saisin hengitettyä paremmin. Ahdistaa ja mies ei vastaa puhelimeensa. Pettämisestä on ollut puhetta ja ei kuulemma sitä tee. Vaikea uskoa, että on ollut kokoajan mulle uskollinen, toki uskollisuutta toivon. Mutta voihan olla, että haluaa vain pitää maineensa yllä eikä halua missään tapauksessa jäädä kiinni pettämisestä. Mä en itseasiassa välittäisi niin siitä pettämisestäkään jos meidän liitto vain saataisiin pelastettua, koska mulle tärkeitä on rakkaus ja onnellinen perhe. Monia asioita voi antaa anteeksi, mutta menetettyä rakkautta on vaikea saada takaisin!