"Minä olen 15-vuotias tyttö. Minun äitini on alkoholisti. Olen elänyt yksinhuoltaja-äitini kanssa yli 13 vuotta. Ensimmäinen muistoni lapsuudesta on äiti kaatuneena vaatehuoneeseen. Yrittäessäni vedellä häntä ylös, äiti vain sammaltaa, ”äiti tulee ihan kohta”. Silloin ehkä ensimmäistä kertaa jouduin kosketuksiin sen faktan kanssa, että äitini on alkoholisti. Äitini on täysin normaali työssäkäyvä nainen. Selvin päin tulemme hyvin toimeen (äiti ollessa selvin päin). Melkeinpä joka ilta töistä tultuaan äiti juo itsensä humalaan. Ei niin, että hän sammuisi, mutta tarpeeksi, muuttuakseen ilkeäksi ja aggressiiviseksi. Hänen ollessa humalassa en kerta kaikkiaan tule toimeen hänen kanssa. Riitelemme aina. Minä haukun häntä alkoholistiksi, hän minua huoraksi. Olen epätoivoinen. Pienempänä harkitsin itsemurhaa useasti äidin ollessa sammuneena. En ole yrittänyt saada häntä hoitoon, sillä uskokaa tai älkää, emme ole ikinä edes keskustelleet asiasta kunnolla. Kun hänen ollessa selvin päin olen ottanut eilisillan puheeksi, on hän vain kieltänyt kaiken tai jättänyt asian sikseen tai vaihtanut puheenaihetta. Olen keskustellut asiasta muutamien äitini kavereiden kanssa, jotka kuitenkin ehkä enemmän pitävät äitini puolia. He ovat kyllä saaneet jonkun verran puhuttua järkeä känniselle äidilleni. Tuloksena on kuitenkin ollut sättimistä seuraavana aamuna: ”Miten kehtasit mennä häiritsemään ketä lienee ja nolaamaan mut?” Olen myös saanut hävetä silmät päästä äidin takia. Kun täytin 11, paras ystäväni tuli meille yöksi. Se synttäripäivä muuttui painajaiseksi kun äiti oli kännissä ja minä itkin hysteerisesti pitäen ovea kiinni kun äiti sammaltaa oven toisella puolella jotain paskaa. En voi ymmärtää miten äitini aina kieltää alkoholisminsa! En tajua miten hän käy töissä, vaikka on dokannut edellisenä iltana. Kaikesta huolimatta rakastan äitiäni yli kaiken, ja juuri siksi toivonkin, että jonkin ihmeen kautta tämä helvetti loppuisi. Olen niin katkera siitä paskaisesta lapsuudesta mikä minulla oli, niin vihainen koska äiti ei myönnä ongelmaansa, epätoivoinen ja surullinen ja peloissani, sillä eihän hänen terveytensäkään kestä tätä rataa. Lomat ja viikonloput ovat pahimpia. Silloin olenkin mahdollisimman paljon poissa kotoa. Äiti-rakas, jos näet tämän lehdessä, niin ole kiltti ja lopeta juominen. Meidän molempien takia. (Holmila & Kantola 2003, 33.)"
Elämää pullon varjossa
Angelin tarina
3131
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
ei tollasta pitäis tapahtua ja miksi sitä on just suomessa niin paljon. pitäis olla joku virallinen taho puuttumassa alkoholistien elämään, jos perheessä on lapsia. vanhemmat ois pakotettava raittiiksi.
Mene tyttö hyvä juttelemaan koulusi terveydenhoitajan kanssa tilanteestasi. Hän ottaa yhteyttä sosiaaliviranomaisiin. He auttavat sinua ja äitiäsi.
Ei sinun tarvitse elää tuollaista elämää.
Minulla oma isä juopotteli ja oli välillä viikkoja kadoksissa ja tuli joskus keskellä yötä huutamaan ja riehumaan. Nyt isä on parantunut alkoholismista ja näen hänessä hienon ihmisen, mitä hän ei todellakaan silloin ollut.
Voimia Sinulle!
Mä en oikein muuta tuohon osaa sanoa, kuin että VASTUU!. Se käsite mulla ensimmäisenä tuli lukemastani mieleen.
Alkoholismista kärsivän vanhemman lapsi ei koskaan ole vastuullinen vanhempansa juomisesta ja surullisin fakta asiassa varmasti useissa tapauksissa menee siten, ettei lapsella vain ole ketään kertomassa hänelle tuota asiaa juuri silloin, kun lapsella se kipein tarve sille olisi.
Alkoholismista kärsivän lapsen tulee voida puhua jollekin luotettavalle aikuiselle huolistaan ja aikuisen tulee lasta silloin kuunnella. Oli se ihminen sitten kouluterveydenhoitaja, välittävä ja lämmin naapuri tai vaikkapa mummo. Yksin ei kenenkään pidä jäädä kärsimään.
Melkein vihaksikin mulla laittaa aikuiset, jotka puolustelevat ja silittelevät lapsiaan laiminlyövien vanhempien päitä. Tiedetäänhän sekin, että sellaisiakin on. Niin kauan, kuin ihminen on vastuussa vain omasta itsestään ja velvollisuutensa hoitaa, saa ihminen lain ja järjestyksen puitteissa tehdä musta elämälleen melkein mitä vain. Sitten jos kuitenkin lapsiakin perheessä on, näen minä kyllä lähinnä henkiseksi heikkoudeksi välinpitämättömyyden lasten hyvinvoinnista. Alkoholismi on kylläkin sairaus sekin, mutta monien kohdalla lienee kyse vain selkärangattomuudesta ja oman etunsa ajattelemisesta, jos lastensa edessä kännää. Vaikutukset edellä mainitusta toiminnasta varmasti monen alkoholistiperheen lapsen kohdalla näkyvätkin sitten terapioiden tarpeena ja turhinakin turvattomuudentunteina elämässä myöhemmin... Valitettavasti.
Surullinen tarina aloituksessa tosiaan. Lapsella on kuitenkin aina mahdollisuus selvitä elämässä. Alkoholistienkaan lapsille ei siis minusta sikäli turhia elämäntuomioita ja leimoja saa lyödä selkään, mitä varmasti joissakin tapauksissa joskus sitäkin egosentristen ja kylmäluontoisten aikuisten toimesta tapahtuu ( viittaamatta viimeisimmällä sanomallani mitenkään ketjun aloituksen tekstiin/ asiaan sinänsä).
Ps. Yksi hyvä kirja aloituksen aiheesta on mm. Kreetta Onkelin "Onnellinen talo". Hyvä kuvaus siinä mielestäni alkoholistiperheen varjosta selviytyneestä aikuisesta.