... on vieläkin läsnä.
Kas näin elämässäni tapahtui: ensimmäinen lapsemme syntyi kuolleena. Tulin tuotapikaa uudelleen raskaaksi. Mieheni oli minulle uskoton. Hän katui syvästi tekoaan, mutta olin silti aivan shokissa.
En puhunut asiasta kenellekään muutamaan vuoteen, koska häpesin niin kovasti - enhän naisena kokenut itseäni minkään arvoiseksi. Lapsemme ollessa toisella vuodella, mieheni ehdotti vapaita seksisuhteita elämäämme. Suostuin, koska pelkäsin tulevani lapsen kanssa hylätyksi ja muutenkin itseni naisena riittämättömäksi.
Siitä seurasi kuitenkin niin suurta tuskaa ja ahdistusta, että hakeuduimme asumuseroon.
Hakeuduin terapiaan, josta sain apua.
Aloitimme yhteisen elämisen uudelleen. Syntyi toinen lapsi, ja elimme hyvääkin elämää. Ylä- ja alamäkien myötä avioerosimme kolme vuotta sitten. Asumme toistaiseksi vielä samaa taloa, vaikka miehellä uusi nainen muualla jo lähes vuoden ajan.
Asumiseen tulee lähiviikkoina lopullinen muutos.
Olen aika-ajoin käyttänyt liikaa alkoholia ja joitakin kertoja jopa lääkkeitä ja alkoholia yhdessä, jolloin olen aivan sekaisin ja muiden ja itseni ulottumattomissa. Siitä ex-mies on huolissani, kuin myös minä itse. Hiljattain oivalsin, että en ole koskaan kertonut kenellekään koko traumatisoivien tapahtumieni kirjoa - luurankoja siis senkun kolisee kaapissani!
Oivalsin, että minun EI TARVITSE SALATA ELÄMÄÄNI,
eikä etsiä selviytymisreittiä päihteistä!
Lopetan ystävyyden/"ystävyyden" ex-puolisooni ja heitän hyvästit häpeälle!
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kas näin elämässäni tapahtui: ensimmäinen lapsemme syntyi kuolleena. Tulin tuotapikaa uudelleen raskaaksi. Mieheni oli minulle uskoton. Hän katui syvästi tekoaan, mutta olin silti aivan shokissa.
En puhunut asiasta kenellekään muutamaan vuoteen, koska häpesin niin kovasti - enhän naisena kokenut itseäni minkään arvoiseksi. Lapsemme ollessa toisella vuodella, mieheni ehdotti vapaita seksisuhteita elämäämme. Suostuin, koska pelkäsin tulevani lapsen kanssa hylätyksi ja muutenkin itseni naisena riittämättömäksi.
Siitä seurasi kuitenkin niin suurta tuskaa ja ahdistusta, että hakeuduimme asumuseroon.
Hakeuduin terapiaan, josta sain apua.
Aloitimme yhteisen elämisen uudelleen. Syntyi toinen lapsi, ja elimme hyvääkin elämää. Ylä- ja alamäkien myötä avioerosimme kolme vuotta sitten. Asumme toistaiseksi vielä samaa taloa, vaikka miehellä uusi nainen muualla jo lähes vuoden ajan.
Asumiseen tulee lähiviikkoina lopullinen muutos.
Olen aika-ajoin käyttänyt liikaa alkoholia ja joitakin kertoja jopa lääkkeitä ja alkoholia yhdessä, jolloin olen aivan sekaisin ja muiden ja itseni ulottumattomissa. Siitä ex-mies on huolissani, kuin myös minä itse. Hiljattain oivalsin, että en ole koskaan kertonut kenellekään koko traumatisoivien tapahtumieni kirjoa - luurankoja siis senkun kolisee kaapissani!
Oivalsin, että minun EI TARVITSE SALATA ELÄMÄÄNI,
eikä etsiä selviytymisreittiä päihteistä!
Lopetan ystävyyden/"ystävyyden" ex-puolisooni ja heitän hyvästit häpeälle!
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Pettävä mies. Sinulla meni varmaan luottamus häneen silloin, etkä saanut sitä takaisin korjattua. Mitä ikää hän oli missäkin vaiheessa, oliko nuorikin kloppi silloin kun ehdotteli vapaata suhdetta? Kypsymätön varmasti. Vai ikikypsymätön.
Ei kenenkään tarvitse suostua vapaisiin suhteisiin!! Testasiko mies kysymyksellä vai mitä teki, kun suostuit, meni menojaan ajatteli ettet välitä siitä asiasta. Liian kiltti ei tarvitse olla, vähän röyhkeä saa olla ettei unohda itseään kumminkaan täysin. Jos joku "hylkäisi" siksi ettei suostu vapaisiin suhteisiin niin eihän se normaalia ole... et varmaan tiennyt. Aika porsas ja arvot poissa saisi olla hylkääjä jos se on vain siitä kiinni koko suhde. Sellaisella miehellä ei tekisi mitään, todella. Selän takanahan ne pettämiset tehdään, ja toisen ei sitäkään tarvitse hyvksyä. Röyhkeyttä jos ehdottaa herkälle naiselle tuota vapaata suhdetta, taisi olla parikymppinen silloin?? Muussa tapauksessa jotain vikaa myös arvomaailmoissa ja muussa.
Joustava voi olla tietyissä asioissa, mutta jos toinen alkaa ns. porsastelemaan pitää sanoa oma mielipide. Tai poistua. Ei voi olla ylikiltti hylkäämisen pelossa. Joku raja siinäkin. - Omia mielipiteistä saa olla.
Harmillista että ikäviä kokemuksia sinulla. Jos mies oli silloin kypsymätön kloppi, miksi ottaa liian vakavasti häntä. Järkytyksiä on tullut monelle näissä pettämisjutuissa. :(
Nykyään petetään selän takana kaiketi(eivät kaikki), kumppani huomaa, mutta jotkut kumppanit eivät uskalla ehkä puhua siitä helpolla. Ja se hylkäämisen "pelko" tai/ja ymmärrys - koitetaan ymmärtää miksi pettää. Mutta itse avaisin sanaisen arkkuni jossain kohtaa (sopiva aika) taikka poistuisin
Sekin tietysti että jos on hyvin nuorena mennyt yhteen niin silloin tulee kenties halu nähdä muuta maailmaa. Mutta tuo miehen tapa oli väärä sinua loukkaava
... toistemme ensimmäisiä, läheskään.
Ikääkin tuolloin jo yli 27.
Anteeksi olen antanut, mutta ikinä ei kuilu unohdu eikä häviä.
Miellyttää voi, mutta ei kyllä pettämisasioissa tarvii sanoa "ole hyvä siitä vaan"... Toki anteeksiantamattomuuskin voi kuluttaa jos ikuisesti jää menneeseen. Jos toinen olisi muuttunut. Jos ei muutu milliäkään niin se häiritsee kaiketi liikaa. Puhumalla asiat selkenee.
Pettikö mies loppuaikoina?
Niin eihän se unohdu, varsinkin jos todella itse rakasti toista. Ja ajatteli erilaiseksi.
... mutta enhän minä tiedä.
Luottamuspula ei koskaan hälvennyt.
Se on varmasti hyvin raskasta jos on vuosia iso luottamuspula, ikäänkuin on varpaillaan koko ajan. Haluaisi olla arvostettu ja tärkein mutta ei voi olla varma siitä.
Oliko mies renttutyyppinen vai kunnollisen oloinen? Oliko useakin nainen vuosien varrella? Kertoiko sinulle tunteistaan sinua kohtaan? Mikä oli pettämisen "motiivi", pelkkä seksikö, vai muu?
usko tarinaasi, on kuin jostakin novellista. Mutta varmaan hyvä runko monelle elämän pyörteissä pettyneille.
Ei ole vastaavasta kokemusta (noin pitkän ajan päästä pullahtavasta häpeäkokemuksesta), mutta tuoreempia juttuja on toki täälläkin.
Kannattaa yrittää kirjoitella paperille niitä luurankoja - tai puhua terapeutin kanssa! Jos niihin saa vielä sen tunteen mukaan, niin niitä tapahtumia voi surra ja käsitellä vielä myöhemminkin!
Hyvä, kun olet tiedostanut asian - alkoholi vähemmälle ja kerro asioista haluamillesi ihmisille - varmasti löytyy kasapäin ihmisiä, joilla vastaavia kokemuksia!
ettei häpeä lähde sinusta vain heittämällä jäähyväiset exmiehelle. Se häpeä on nimittäin sinussa ja johtuu surkeasta itsetunnostasi. Suosittelen perehtymistä itsetuntemukseen, mieluummin terapeutin avulla, koska olet elänyt suuren osan elämästäsi pelon, riittämättömyyden, tuskan, ahdistuksen yms. parissa. Terapiassa on hyvä miettiä kuka oikeastaan olet ja mitä elämältä haluat. Pisti silmääni nimimerkkisi "äiti, mummo": Oletko aina määritellyt itsesi muiden kautta? Jonkun tytär, exän vaimo, äiti, mummo? Millainen olet omana itsenäsi?
Jätä alkoholin kanssa läträäminen kokonaan ja keskity täydellisesti ensin itseesi, sitten vasta muihin. Hyvää elämän jatkoa ja tsemppiä! Rock'n'roll!
... viestistäsi!
Et mennyt pahasti metsään!
Tätähän se voittopuolisesti on ollut: ensin muut, ja sitten minä. Seurauksena läheisille, että se minä on kuitenkin kantanut marttyyrin kirkasta kruunua ja viskellyt piikkejä ympärilleen.
Oikemmin, nämä strategiat ovat jo aikoja sitten haudattuja; olen muutamaan otteeseen elämässäni käynyt läpi terapiajaksoja ja itsetuntemukseni on roimasti lisääntynyt.
Mutta oikeasti - tunnistan edelleen sen kivun, jonka uskon (toivon) katoavan, kun mies katoaa elämästäni!
Kiitos Oona - pudotit osan minusta maan pinnalle!