Ei minulla ole enää ystäviä.
Tuttuja kyllä löytyy ja työkavereita, mutta en voi heitä ystäviksi varsinaisesti laskea koska en heidän kanssaan aikaa muutoin vietä. En jaa henkilökohtaisia asioitani tai muutakaan oikeastaan kenenkään kanssa. Olen tottunut ja oppinut selviämään vaikeuksistani ja murheistani yksin itsekseni. Tiedän, että mikäli ns. kaikista läheisimmät tietäisivät mitä kaikkea olen pitänyt itselläni ja jättänyt kertomatta heille ja murehtinut vain itsekseni, he järkyttyisivät.
Yhteydenpito lähes kaikkiin varsinaisiin ystäviin, on katkennut jo vuosia sitten. Kun muutin toiselle paikkakunnalle ja väsyin lopulta olemaan se aloitteellinen, olen huomannut tulleeni aika erakoksi. Vapaat kuluvat pitkälti yksin. Ei minua kiinnosta lähteä enää minnekää baareihinkaan pyörimään. Voi mennä joskus päiväkausia etten edes puhu kenenkään kanssa. Sisaristani on tullut myös etäisiä minulle. Ei minua kiinnosta edes nähdä enää ketään vanhoja kavereitakaan. Kukaan ei soita minulle. Ainoat keiden kanssa oikeasti soittelen ja joita näen, ovat vanhempani.
Olen pettynyt todella karvaasti monissa ihmissuhteissani..mutta pikkaisen jo alkanut hirvittään itseäki tämä jatkuva yksinolo. Vaikka töissä kuitenki normaalisti käyn. Olen kuitenkin vasta kolmikymppinen, niin mites sitten vanhempana jos näin jatkuu tämä?
Olenko aivan toivoton tapaus? Mitä ihmettä mä oikein teen? Olen niin katkeroitunut ja kyyninenkin :-(
Tuttuja kyllä löytyy ja työkavereita, mutta en voi heitä ystäviksi varsinaisesti laskea koska en heidän kanssaan aikaa muutoin vietä. En jaa henkilökohtaisia asioitani tai muutakaan oikeastaan kenenkään kanssa. Olen tottunut ja oppinut selviämään vaikeuksistani ja murheistani yksin itsekseni. Tiedän, että mikäli ns. kaikista läheisimmät tietäisivät mitä kaikkea olen pitänyt itselläni ja jättänyt kertomatta heille ja murehtinut vain itsekseni, he järkyttyisivät.
Yhteydenpito lähes kaikkiin varsinaisiin ystäviin, on katkennut jo vuosia sitten. Kun muutin toiselle paikkakunnalle ja väsyin lopulta olemaan se aloitteellinen, olen huomannut tulleeni aika erakoksi. Vapaat kuluvat pitkälti yksin. Ei minua kiinnosta lähteä enää minnekää baareihinkaan pyörimään. Voi mennä joskus päiväkausia etten edes puhu kenenkään kanssa. Sisaristani on tullut myös etäisiä minulle. Ei minua kiinnosta edes nähdä enää ketään vanhoja kavereitakaan. Kukaan ei soita minulle. Ainoat keiden kanssa oikeasti soittelen ja joita näen, ovat vanhempani.
Olen pettynyt todella karvaasti monissa ihmissuhteissani..mutta pikkaisen jo alkanut hirvittään itseäki tämä jatkuva yksinolo. Vaikka töissä kuitenki normaalisti käyn. Olen kuitenkin vasta kolmikymppinen, niin mites sitten vanhempana jos näin jatkuu tämä?
Olenko aivan toivoton tapaus? Mitä ihmettä mä oikein teen? Olen niin katkeroitunut ja kyyninenkin :-(
Vastaukset 8
Vanhimmat
Voisin mailissa antaa messenger osoitteeni esim. Olisko sulla mailiosoitetta, älä omalla nimellä laita kuitenkaan. Täällä palstalla en viitsi itsestä kertoa liikoja.
On tuo tietysti ihan ymmärrettävää, jos joutuu usein läheisiinsä pettymään, ei ehkä uskalla ketään enää lähelle päästää. Kuitenkin ihmisluonnolle ja henkisen hyvinvoinnin kannalta pitäisin läheisiä ihmissuhteita erittäin tärkeinä.
Voisitko kuvitella vaihtelevasi ajatuksia vaikkapa sähköpostia kirjoitellen? Huomaisit ehkä että omien ajatustensa tuulettaminen ja jonkinlaisen palautteen saaminen tai edes kuulluksi tuleminen saattaa olla hyvinkin antoisaa. Itse olen ainakin ajatellut ottaa "kirjoitteluharrastuksen" taas naftaliinista, kun ystävät ovat pysyvästi toisilla paikkakunnilla ja parisuhdekin taitaa olla menossa karille.
On hyvä että osaat olla itsenäinen ja tulet toimeen omillasi. Läheisillä ihmisissuhteilla on kuitenkin varmasti paljon tarjottavaa myös sinulle.
Itselläni sama tilanne. Vuosien kuluessa olen huomannut, että ystävät (joita kaipaan) ovat jääneet hyvin etäisiksi. Yhteydenpito tosi satunnaista. Enkä jaksa/halua olla se, joka soittelee/viestittelee jatkuvasti. En oikein ymmärrä miten tähän on tultu. Etsin vikaa itsestäni. Mielestäni olen hyvä ystävä. Lojaali, kuunteleva, hauska. Olen kokenut vaikeita vuosia, ja tiedän, että eräs ystäväni väsyi yksinkertaisesti vaikeuksiini. Nyt kuitenkin elämä on valoisampaa. Minulla olisi aikaa kahvitella tai shoppailla tai käydä kävelyllä tms. Kuitenkin nyt ei ole ketään kenen kanssa sellaista tekisi. Kaikki ovat niin kiireisiä. Itsellänikin on työ, opinnot ja lapset. Kyllä silti löytyisi aikaa ystäville. Mistä niitä vielä löytäisi...?
Surulliseksi vetää :-/
oli sellainen, että lopetin yhteydenpidon ystäviini kokonaan. Olin aina se viimeinen vaihtoehto kenelle soitettiin, jos ketään muuta ei saatu seuraksi. Koin etten ole oikein samalla aaltopituudella ystävieni kanssa.
En ole oikein koskaan avautunut kenellekkään heistä ja tapaamiset olivat yleensä vain sellaista yleistä oleilua. Loppuaikoina puheenaiheet olivat todella vähissä ja tunsin, että ihmiset selvästi vaivaantuivat seurassani.
Olen ollut ratkaisuuni ihan tyytyväinen ja viihdyn hyvin yksin kotonani. Kummallista tässä on vain se, että luovuttuani yhteydenpidosta ovat entiset ystävät olleet mukamas kovinkin huolissaan minusta. Aiemmin kuitenkin saattoi mennä kuukausia ilman minkäänlaisia yhteydenottoja.
No minäpä se olen pääasiassa lopettanut myös sen yhteydenpidon lopulta.
Mietin kyllä usein sitä, että mitä näillä ystävillä olisi sitten itselle annettavaa? Ei minulla ole tarvetta mihinkään asioiden puimiseenkaan, juoruamiseen tms. En harrasta "hengailua". Nautin usein nimenomaan yksinolosta kotona. Mutta toisinaan ahdistaa kieltämättä se, ettei mitään muuta elämää ole. Ahdistaa silti ajatus myös siitä, että joskus erittäin harvoin kun olen suostunut tapaamaan jonkun erittäin vanhan ystävän kanssa, eikä minua voisi varsinaisesti vähempää kiinnostaa jakaa kuulumisiani edes hänelle -kun eivät ne ole aikoihin muutenkaan kerta kiinnostaneet.
Olen ollut epäonninen myös miessuhteissani, voin todellakin sanoa nähneeni kaiken mitä suhteissa voi kohdata, kokea ja nähdä. Lapsia minulla siis ei ole, vaikka niitä kyllä toivoisin, olisi edes jokin järkisyy tälle elolleki ja tuntuu pahalta kuunnella perheellisten valituksiakaan tai kateellisia kommentteja matkustelustani. Eihän minulla mitään muutakaan elämää ole tai järjellistä tekemistä vapaa-ajalla. Perheellisiä "ystäviä" minua ei ainakaan kiinnosta tavata. En kaipaa jatkuvia ajattelemattomia tai tahallisia kommentteja muistutuksena siitä, että heillä on jotain mitä minulla ei ehkä koskaan ole.
niin, että minulla ei ole enää mitään annettavaa ystävilleni. Tiedä sitten, olisiko heilläkään minulle. Olen aina selvittänyt asiani itse ja en tarvitse muiden apua tai tukea huoliini. Välillä se on tietysti tuntunut raskaalta, mutta olen oppinut olemaan välittämättä asiasta liikaa. En murehdi sellaista, mikä on väistämätöntä.
Myös kynnys ystävien tapaamiseen on kasvanut jo todella suureksi, sillä aikaa edellisistä kerroista on kulunut niin paljon. Muutaman kerran olen törmännyt johonkuhun kaupassa tai muualla ja tilanteet ovat olleet hyvin jäykkiä ja ahdistavia. Jälkeenpäin ajateltuna jopa koomisia.
Olen päättänyt, että hoidan työni hyvin ja vapaa-ajalla teen mitä parhaaksi näen. Muutama harrastus ja ulkoilu pitää kuitenkin mielen sen verran puhtaana, että mitään yletöntä ahdistusta tai murhetta en yksinäisyydestäni kanna. Otan vastaan elämäni sellaisena kuin se on. Jos elämä on tällaista vielä kahdenkymmenen vuodenkin päästä, niin sitten se on. En oikeastaan jaksa välittää koko asiasta. Sama kai se on, miten kukin elämänsä käyttää.
Minäkin olen yksinäinen. Olen töissä, jossa olen sosiaalinen. Minulla on myös mies ja lapset ja heidän kauttaan näen paljon ihmisiä. On myös omat harrastukset. Silti kaikessa ihmisvilinässä olen yksinäinen, koska kaipaan todellisia ystäviä. Kaipaan niitä omia entisiä ystäviäni, mutta en siten miten te kirjoititte. Luin kaikki viestit läpi ja jäi kuva siitä, että teille muille ystävyys on ollut sitä, että jaetaan ongelmat, vastoinkäymiset ja saa tukea sekä lohdutusta. Onhan se ystävyys sitäkin, mutta minä kaipaan nimenomaan niitä mukavia hetkiä, hauskoja juttuja, iloa, nauramista yhdessä ja jotain yhteistä tekemistä. Minusta on ollut aina ihanaa kuulla ystävien kuulumisia ja olla iloinen heidän puolestaan. Meillä oli tapana jakaa ilot ja surut. Mielestäni osasimme olla onnellisia toistemme puolesta emmekä olleet katkeria tai kateellisia. Ihmisethän ovat erilaisia eikä kaikkien elämä kulje samaa rataa. Silti olen nyt huomannut, että tiemme ovat erkaantuneeet, mutta se johtuu lähinnä työ-ja harrastuskiireistä ja siitäkin, että osa asuu eri paikkakunnilla. Kaipaan ystäviäni todella, niiin, että sydäntä raastaa. Olenkin päättänyt, että alan aktiivisemmaksi ja järjestän jonkun ystävätapaamisen. Toivottavasti muutkin innostuvat tapaamisesta.
Kuullostaa tutulta. Kirjoittele jos kiinnostaa [email protected]