lapseni kuoli 30.12 ja kaikki viralliset asiat on kai takana. on vaikea hyväksyä vielä koko asiaa, mutta huomaan itseni tyhjäksi. tuntuu että mikään ei kohta tunnu miltään, mieli on menossa koko ajan synkemmäksi. yritän parhaani hyväksyä asian, poikani vain kuoli yöllä, muuta en vielä tiedä, eikä mikään tieto tuo häntä takaisin. En enää hautajaisten jälkeen ole pahemmin purkanut itseäni, en osaa. kun joku kysyy miten pärjään, sanon mielessäni vain että antakaa minun olla. en halua puhua, koska en tiedä mitä puhuisin. kaikki vaan alkaa tuntua niin synkältä. olenko masentumassa, en kaipaa psykiatreja, en lääkkeitä, en mitään. olen vaan niin allapäin aamusta iltaan, no ihan pikku hetkiä saattaa mennä, ettei muista kuolemaa ja sekin tuntuu pahalta. miten te saman kokeneet olette päässeet eteenpäin, vai oletteko...
masentaako lapsen kuolema
äitpä
152737
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Olen kokenut saman kuin sinä joulukuussa 2007. Meitä on täällä monta lapsensa menettänyttä. Olemme kirjoittaneet paljon sivulla 8 ketjussa Mikä on auttanut surussa. Voin kirjoittaa myöhemmin veilä. Olen lähdössä päivän matkalle juuri, mutta haluan sanoa sinulle syvän osanottoni ja voimahalaus sinulle, päivä kerrallaan olen mennyt eteenpäin.
Kuten Viola jo sanoikin,meitä on monta jotka olemme purkaneet tuntojamme tuolla sivulla.Poikani kuoli keväällä-08 ja en vieläkään pysty sitä aina ymmärtämään.Sanoja ei ole,halaan sinua äiti!
Hei Äitpä!
Lämmin halaus sinulle suureen suruusi.
Olet kokenut sen raskaimman menetyksen, joka ihmiselle voi tulla vastaan tällä elämän matkalla.
Noin suuri suru vie totaalisesti jalat alta ja kestää pitkään tajuta edes tapahtunutta.
Tyhjyyden tunne kestää aikansa, myöhemmin muistot alkavat täyttää tuota tyhjiötä jollaisessa nyt koet olevasi.
Jollet halua puhua, niin yritä kirjoitella vaikka tänne, niin kuin Viola mainitsi, kirjoittelemme tuolla sivulla 8 "Mikä surussa on auttanut". Käy lukemassa niin huomaat, että et ole yksin suruinesi, saat kanssa matkaajia ja tukea. Me saman kokeneet ymmärrämme mitä koet, vaikka et osaisi pukea kaikkea sanoiksi.
Voimia sinulle päiviisi;"Enempää ei tarvitse jaksaa, kuin päivä kerrallaan."
kolme vuotta siitä nyt on,pitkä taistelu syöpää vastaan päättyi.Miten pääsen sivulle 8,mistä mainitsitte?
Hei ! Sivulle 8 pääset, kun klikkaat tämän ensimmäisen sivun alareunassa olevia sivunumeroita eli sivua 8. Ketju on aloitettu lokakuusssa, nimimerkki Turvamies aloitti silloin ketjun nimellä Mikä on auttanut surussa.
Hei
Pääset sivulle 8 kun menet valikkoon Näytä aiheet. Sivun alareunassa on numerot 1,2,3,4,5,6,7,8,9,jne. Klikkaa 8 ja "pim" olet sivulla 8. Siellä on aloittamani palsta MIKÄ ON AUTTANUT SURUSSA jota ihanat näkymättömät kanssaeläjäni ovat täydentäneet. Kirjoituksia on satoja ja sitä on leuttu liki 9000 kertaa. Tervetuloa kirjoittamaan ja kanssa elämään.
Minun rakas poikani nukkui 14.2.09 ystävänpäivänä.
Hauatajaiset ovat perjantaina.
En kyllä tiedä miten siitä selviän....olo on niin tyhjä....melkein 2 v. taisteltiin ärhäkkää syöpää vastaan.
Tuntuu että ihminen joka on kiltti kaikille,viedään ekaksi täältä.
Voimahalaus toiselta äitiltä täältä.....
Minulla pieni poikani nukkui pois ystävänpäivänä
14.2.08 .
ei sitävoi käsittää vieläkään ja taistelimme ärhäkkää syöpää vastaan noin vuoden.Ajatukset on joka päivä :miksi ja miksi ,ikävä on niin suuri ja ahdistaa rintaa ajatuskin siitä kaikesta kuinka rakas pieni lapsi joutuu kärsimään sellaista ,kipua huonoa oloa ...voima hali sinulle ja kaikille jotka ovat lapsensa menettäneet.
Minun rakas kultainen enkelini nukkui pois 27.1.09. taistelu syöpää vastaan oli kova, mutta viimein voimat väheni. Sinulle haluan lähettää ison halin ja voimia,päivä ja hetki kerrallaan mennään eteenpäin. Hautajaiset meillä jo takana, haudalla käyn lähes joka päivä sytyttämässä kynttilän. Välillä tuntuu et ei jaksa, mutta sitten taas jostain löytyy rauha ja menee eteenpäin.
Minun pieni poikani menehtyi 5.2.2009. Kuusi keuhkokuumetta peräjälkeen ja taustalla tuntematon etenevä aivosiraus. Hautajaiset nyt lauantaina. Ahdistaa ja masentaa. Mikä pientä poikaa vaivasi?
Hei Äitpä
Minä olen Turvamies ja mentin 18-vuotiaan poikani viime kesäkuussa. Näkymättömät ystäväni ovatkin sinulle vastannet ja samaa sanon sinullekin, että olet tervetullut palstallemme. Elämme siellä arkipäivän tunteissa. Välillä elämä menee eteen päin ja välillä se pysähtyy kokonaan.
Voimia sinulle ja Isän kätteen
Poikani kuoli syksyllä.Sain järjestettyä hautajaiset ja muutenkin toimintakyky oli tallella. Pari viikkoa hautajaisten jälkee romahdin täysin.Itkin ja huusin sain ahdistuskohtauksia. Sitten meni ruokahalut ja kaikki mielihyvän tunteet ja olin monta kuukautta sairaslomalla. Sain masennuslääkityksen ja sen avulla pääsin jaloilleni ja takaisin töihin.Päivä kerrallaan jaksan eteenpäin ja uskon että selviän vaikka ikävöin lastani mielettömästi. Voimia sinulle, ota vastaan kaikki apu minkä saa esim terapia ja masennuslääkitys, usko pois sinä selviät.
no mä en oo ottanut mitään lääkkeitä, mä en halua. töissä olen käynyt, se on pakokeino, kai ja poissa olen ollut kolmesti viiteen vuoteen ja kaikki nyt lähiaikoina, oli suolitulehduksia kahdesti, ku en syönyt, sit hautajaiset ja nyt mennää norossa. Liekö nää sit johtuu tilanteesta.
Luontaiskaupasta yks lapsen menettänyt äiti ehdotti ostaa bachin rescue aputippoja, niitä olen ottanut heti ku alkaa ahistaa ja usko pois minulle ne tuntus auttavan. kokeilkaa
Jostain syystä en tahdo oikein puhua kelleen koko asiasta, en edes itselleni. välistä en käsitä miksi työnnän asiaa mielestäni ja onko se edes oikein. toisaalta tuntuu hyvältä ja sit taas syylliseltä. odotan kesää, haluan metsään itkemään ja huutamaan. En tiedä onko se noinkaan, vai onko tämä vain alitajuista ajan pakoa,
huh-huh, en tiiä , ei kukaan voi auttaa, ei kukaan tuo poikaani takaisin.
Minäkin olen ollut hyvin terve aina, mutta heti poikani kuoleman jälkeen kaikenlaiset taudit iskivät.Muutenkin sitä oli ainakin aluksi kuin toiselta planeetalta.Olin ollut yli 30 v samassa työssä. Menin takaisin töihin ja työskentelin puoli vuotta. Tuntui koko ajan, että olen väärässä paikassa. En enää jaksanut paneutua siihen maailmaan. Minulla oli mahdollisuus päästä siitä oravanpyörästä.
En minäkään kenellekkään enää ala puhua poikani kuolemasta, ainoastaan jos joku kysyy. Moni ei kyllä enää kysykkään, he luulevat varmaan, että olen päässyt jo "siitä yli", tai asian ajatteleminenkin on heille liian vaikeaa. Helpompi vaieta kokonaan ja puhua muusta.
Välillä minäkin yritän työntää asian mielestäni. Minun on ollut vaikea katsella kuvia pojastani. Joitakin kuvia kodissa jouduin panemaan aivan pois näkyvistäni. Ihan nyt viime aikoina olen jo hieman pystynyt ottamaan esille valokuvia hänestä.
Kaipa sitä yrittää suojella itseään. Välillä vain ei jaksa.
Hyvää päivänjatkoa ja voimia
kirjasta Rakas lapseni (kertomuksia lapsen kuolemasta), joka voi tuoda lohtua.