Meillä on avoliitto pahassa solmussa. Koko suhteemme ajan on jäytänyt samat ongelmat. Nyt minulle on tullut sellainen tunne, että olisin onnellisempi yksin ja uskoisin tuon avokinkin suuremman onnen löytävän muualta.
Meillä on pieni 1,5 vuotias poika ja minua hirvittää miten ero häneen vaikuttaisi. Olen ajatellut asian kuitenkin niin, että jos ero tulee se on varmasti hyväksi myös pojalle sillä haluan näyttää hänelle mallia onnellisesta parisuhteesta, enkä suhteesta jossa ollaan kavereita.
Kertokaas te mitä mieltä te olette, olisiko tässä vielä jotain pelastettavaa vai ei...
Meillä ei ole enää seksielämää. Mieheni perustelee tämän sillä, että menen iltaisin niin aikaisin nukkumaan että hän ei vielä halua tulla. Minä olen aktiivisempi osapuoli tekemään aloitteen, ollut aina. Olen joutunut jopa "ruinaamaan" seksiä ja seksiä ei todellakaan harrasteta missään muualla kuin sängyssä ja hyvin perinteisesti. Seksi ei enää tunnukkaan miltään enkä saa siitä mitään tyydytystä. Mies petti minua kerran vuosia sitten ja tämä vaikutti osaltaan itsetuntooni ja sitä kautta varmasti seksielämäänkin. Pettämistä kesti selkäni takana monta kuukautta ja yhteistä tulevaisuutta suunniteltiin. Kuitenkin parin kuukauden eron jälkeen annoin miehelle uuden mahdollisuuden vaikka pettämistä ei koskaan selvitetty kunnolla. Syitä siihen tms. jotta olisi tullut sellainen olo että näin ei käy enää ikinä.
Mies on oikea "velmake". Kotihommista hoitaa osuutensa kun lopulta viikkojen pyytämisen jälkeen kimpaannun ja huudan ja raivoa asiasta. Sitten mökötetään. Mieheni on sellainen "minkä ehkä voi tehdä huomenna, kannattaa jättää huomiselle", kun minä taas haluan tehdä kaikki työt heti pois alta ja sen jälkeen levähtää. Ajatusmaailmamme eivät kohtaa tässä asiassa yhtään! Ja tilanneta ei auta miehen saamattomuus palkkatyön suhteen. Säännöllisiä tuloja ei ole ollut moneen vuoteen, on päästänyt firmansa ihan laiskuuttaan velkaantumaan ja kun yritän keskustella että mitä hän tulevaisuudessa aikoo tehdä hän vastaa aina: en tiedä, katotaan nyt. Tulevaisuus pelottaa kun ei voi luottaa toiseen, siihen että kantaa kortensa kekoon jotta saadaan isot lainat maksuun, tai että jos sairastun tms. niin täällä arki pyörisi.
Mies ei keskustele. Olen ehdottanut pariterapiaakin, mutta ongelmia on hänen mielestään vain minulla. Keskusteleminen alkaa jo olla minun puoleltanikin turhaa, sillä monet asiat ovat hiertäneet suhdettamme jo pitkään ilman että niitä olisi keskustelemalla selvitetty. Olen yrittänyt saada miestäni edes sähköpostilla tai muuten kirjoittamalla puhumaan vaiketa asiat halki, mutta ei. Ei ole aikaa, viitseliäisyyttä tai ei ehdi television katsomiselta...
Meillä ei ole mitään yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita, sillä mies vain katsoo televisiota, pelaa nettipeljä tai on urheilujoukkueen "taustatukena". Se alkuaikojen urheilullinen, aktiivinen ja sosiaalinen mies on kadonnut.
Nautin suunnattomasti niistä viikonlopuista ja illoista kun mies ei ole kotona. Ahdistus suhteen tilasta ei vaivaa kun toinen ei ole läsnä ja saan viettää laatu aikaa pojan kanssa ja tehden mitä itse haluan.
Olenkohan itse syyllinen tähän kaikkeen? ja mitä ihmettä voisin tehdä jotta saisin asiat kuntoon kun toinen ei kommunikoi?
Jos päätän lähteä, teenkö väärin poikaamme kohtaan liian heppoisista syistä? Pitäisikö hänen vuokseen jäädä ja kestää suhde sellaisena kuin se on vikoineen kaikkineen?
Miten mies selviää erosta jos sellainen tulee kun ei keskustele nytkään ongelmistaan...
AUTTAKAA!!!
Meillä on pieni 1,5 vuotias poika ja minua hirvittää miten ero häneen vaikuttaisi. Olen ajatellut asian kuitenkin niin, että jos ero tulee se on varmasti hyväksi myös pojalle sillä haluan näyttää hänelle mallia onnellisesta parisuhteesta, enkä suhteesta jossa ollaan kavereita.
Kertokaas te mitä mieltä te olette, olisiko tässä vielä jotain pelastettavaa vai ei...
Meillä ei ole enää seksielämää. Mieheni perustelee tämän sillä, että menen iltaisin niin aikaisin nukkumaan että hän ei vielä halua tulla. Minä olen aktiivisempi osapuoli tekemään aloitteen, ollut aina. Olen joutunut jopa "ruinaamaan" seksiä ja seksiä ei todellakaan harrasteta missään muualla kuin sängyssä ja hyvin perinteisesti. Seksi ei enää tunnukkaan miltään enkä saa siitä mitään tyydytystä. Mies petti minua kerran vuosia sitten ja tämä vaikutti osaltaan itsetuntooni ja sitä kautta varmasti seksielämäänkin. Pettämistä kesti selkäni takana monta kuukautta ja yhteistä tulevaisuutta suunniteltiin. Kuitenkin parin kuukauden eron jälkeen annoin miehelle uuden mahdollisuuden vaikka pettämistä ei koskaan selvitetty kunnolla. Syitä siihen tms. jotta olisi tullut sellainen olo että näin ei käy enää ikinä.
Mies on oikea "velmake". Kotihommista hoitaa osuutensa kun lopulta viikkojen pyytämisen jälkeen kimpaannun ja huudan ja raivoa asiasta. Sitten mökötetään. Mieheni on sellainen "minkä ehkä voi tehdä huomenna, kannattaa jättää huomiselle", kun minä taas haluan tehdä kaikki työt heti pois alta ja sen jälkeen levähtää. Ajatusmaailmamme eivät kohtaa tässä asiassa yhtään! Ja tilanneta ei auta miehen saamattomuus palkkatyön suhteen. Säännöllisiä tuloja ei ole ollut moneen vuoteen, on päästänyt firmansa ihan laiskuuttaan velkaantumaan ja kun yritän keskustella että mitä hän tulevaisuudessa aikoo tehdä hän vastaa aina: en tiedä, katotaan nyt. Tulevaisuus pelottaa kun ei voi luottaa toiseen, siihen että kantaa kortensa kekoon jotta saadaan isot lainat maksuun, tai että jos sairastun tms. niin täällä arki pyörisi.
Mies ei keskustele. Olen ehdottanut pariterapiaakin, mutta ongelmia on hänen mielestään vain minulla. Keskusteleminen alkaa jo olla minun puoleltanikin turhaa, sillä monet asiat ovat hiertäneet suhdettamme jo pitkään ilman että niitä olisi keskustelemalla selvitetty. Olen yrittänyt saada miestäni edes sähköpostilla tai muuten kirjoittamalla puhumaan vaiketa asiat halki, mutta ei. Ei ole aikaa, viitseliäisyyttä tai ei ehdi television katsomiselta...
Meillä ei ole mitään yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita, sillä mies vain katsoo televisiota, pelaa nettipeljä tai on urheilujoukkueen "taustatukena". Se alkuaikojen urheilullinen, aktiivinen ja sosiaalinen mies on kadonnut.
Nautin suunnattomasti niistä viikonlopuista ja illoista kun mies ei ole kotona. Ahdistus suhteen tilasta ei vaivaa kun toinen ei ole läsnä ja saan viettää laatu aikaa pojan kanssa ja tehden mitä itse haluan.
Olenkohan itse syyllinen tähän kaikkeen? ja mitä ihmettä voisin tehdä jotta saisin asiat kuntoon kun toinen ei kommunikoi?
Jos päätän lähteä, teenkö väärin poikaamme kohtaan liian heppoisista syistä? Pitäisikö hänen vuokseen jäädä ja kestää suhde sellaisena kuin se on vikoineen kaikkineen?
Miten mies selviää erosta jos sellainen tulee kun ei keskustele nytkään ongelmistaan...
AUTTAKAA!!!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tilanne on aivan sama kuin itselläni, erotuksena meillä useampi lapsi. Lähdin juuri yhteisestä kodistamme ja olo on kaikin tavoin helpottunut. Käytännön asiat vielä täysin järjestelemättä: talo, lainat, huoltajuusasiat jne. Ja silti mulla on niin täydellisen hyvä olla etten muista pitkään aikaan tällaista tunnetta. Lapsenne on vielä niin pieni että sopeutuu helposti uuteen tilanteeseen. Lähde!
Hei, olen vähän eri mieltä edellisen kirjoittajan kanssa. Erosin miehestäni kun lapseni oli vuoden vanha, olin nuori enkä pystynyt antamaan anteeksi mieheni tekoja ja enkä osannut puhua asioista. Muutin yhteen nykyisen mieheni kanssa kun lapseni oli 3 vuotias ja siitä on nyt 15 vuotta. Lapseni ei muista erosta mitään ja olen aina pitänyt huolta että isä on mukana kuviossa ja pitänyt todella tarkasti yhteyttä lapseen, säännöllisesti aina samaan aikaan joka viikko ne sovitut päivät, se on tärkeää lapselle. Nykyinen mieheni on ollut hyvä lapselleni, mutta ei ole mitään siihen verrattuna kuin että olisi oma isä ja äiti lapsen kanssa, siinä tulee omat ongelmat aina.
Olen aina sen puoleen että jos on lapsia niin yrittää pitää kaikkensa että olet varma että suhde ei ole enää pelastettavana. Siihen ei auta muu kun puhuminen ja miehet ovat siihen huonoja, joskus naisetkin mutta miehille se puhuminen tunteistaan on kuin kidutusta. Yritä nyt vielä vaikka saada sitä ammatti auttajan luokse millä keinoin vain että alkaisitte puhumaan asioista. Meillä on ollut myös ongelmia meidän nykyisessä suhteessa ja melkein annoin mennä kun en saanut miestäni puhumaan asioista niin annoin sille shokki hoidon, heivasin ulos vähäksi ajaksi, se aika oli todella todella vaikeaa mutta silloin hän tajusi että asiat eivät aina voi jatkua niinkuin joku juna menis eteenpäin vaan toista pitää kuunnella ja kunnioittaa ja meillä menee nyt hyvin ja asiat puhuttu ja korjattu ja perhe koossa. Lapsemme kärsivät pienen eromme aikana hirveästi, oli paha katsoa heidän suruaan mutta ovat vanhempia kuin sinun lapsesi. Suosittelen että yrität kaikkesi koska miehesi ehkä ajattelee samoja asioita kuin sinä mutta ei osaa sinulle niistä puhua jne. mutta jos asiat ovat loppuun käsiteltyjä ja sinulla ei ole enää mitään annettavaa hänelle ei mitään tunteita jäljellä niin parempi on mennä nyt kun lapsesi on vielä pieni mutta tee se oikein niin että miehelläsi ja pojallasi on hyvä suhde toisiinsa ja pistätte omat ongelmat silloin sivuun. Parhainta lapselle on että hän tietää että molemmat vanhemmat rakastavat häntä. On väärin sanoa että lapsesi ei kärsi jos eroat tai et eroa koska tietenkin parhain ratkaisu on onnellinen perhe mutta se ei aina toteudu. Itse olen perheestä jossa ero tuli kun olin noin 7 ja muistan kaiken hyvin enkä sen jälkeen nähnyt isääni tai hän ei pitänyt yhteyttä, se teki minulle pahaa ja senkin takia olen tehnyt hirveästi työtä sen eteen että isät aina mukana ja hyvät välit. No toivottavasti tästä on jotain apua, en ehkä osannut kertoa ajatuksiani erittäin hyvin.
Erosin itse kun lapsi oli 1,5 vuotta. Syyt suht.koht samat kuin sinulla ja vielä kroonisesti sairas lapsi tähän kuvioon kaupan päälle. Lapsi on tällä hetkellä 16v eli aikaa tapahtuneesta on, mutta voin vuosien jälkeen sanoa , että kannatti. Alku oli vaikeaa, mutta sainpa oman elämän, oman kodin, oman mökin ja itsenäisen elämän. Isään on vieläkin asialliset välit ja lapseni tapaa häntä säännöllisesti nykyään, vaikka se ei ollut itsestäänselvyys alussa. Vuosien jälkeen keskustelimme erosta ja olimme kummatkin sitä mieltä,että oikean ratkaisun teimme. Lapsikin rauhoittui heti eron jälkeen kun sai rauhallisen ja turvallisen kodin. Lapsi vaistoaa kyllä kodin ilmapiirin ja se voi olla pahempi, kuin jos vaikka olisi kaksi kotia, jossa kyseiset asiat ovat kunnossa. Tsemppiä päätöksen tekoon!
Minusta tuollaisessa tilanteessa ero on kaikkien kannalta paras ratkaisu. Se, miten ero vaikuttaa lapseen on täysin teidän omissa käsissä. Riitaisa ja vaikea ero saattaa jättää ja jättääkin lapsen sydämeen syvät haavat. Nyt tässä tilanteessa kannattaa pyrkiä minimoimaan vahingot niin ettei pieni poikanne joutuisi kärsimään vanhempien jatkuvasta taistelusta.
Elämässä on tärkeää että saa elää jonkun sellaisen ihmisen kanssa jota rakastaa ja jolta saa rakkautta. Löydät vielä varmasti sellaisen ihmisen, jonka kanssa olet onnellinen.
Nyt sun täytyy vaan kuunnella omaa sydäntäs ja toimia sen mukaan. Toivottavasti et löydä itteäs 15 vuoden päästä pohtimassa samaa ongelmaa tän saman miehen kanssa.
En ole mikään parisuhdeterapeutti, mutta toivottavasti tästä oli jotain apua. Kaikki järjestyy. Jaksamista! :)
Hei,
Jos on eronnut tai miettii, eroaisiko, kannattaa käydä katsomassa www.eroneuvo.fi, siellä on asiaa lapsiperheiden erosta. Näistä asioista voi myös käydä juttelemassa ilmaisissa Eroneuvo-tilaisuuksissa. Tsemppiä sinulle ja perheellesi!