Meillä on avoliitto pahassa solmussa. Koko suhteemme ajan on jäytänyt samat ongelmat. Nyt minulle on tullut sellainen tunne, että olisin onnellisempi yksin ja uskoisin tuon avokinkin suuremman onnen löytävän muualta.
Meillä on pieni 1,5 vuotias poika ja minua hirvittää miten ero häneen vaikuttaisi. Olen ajatellut asian kuitenkin niin, että jos ero tulee se on varmasti hyväksi myös pojalle sillä haluan näyttää hänelle mallia onnellisesta parisuhteesta, enkä suhteesta jossa ollaan kavereita.
Kertokaas te mitä mieltä te olette, olisiko tässä vielä jotain pelastettavaa vai ei...
Meillä ei ole enää seksielämää. Mieheni perustelee tämän sillä, että menen iltaisin niin aikaisin nukkumaan että hän ei vielä halua tulla. Minä olen aktiivisempi osapuoli tekemään aloitteen, ollut aina. Olen joutunut jopa "ruinaamaan" seksiä ja seksiä ei todellakaan harrasteta missään muualla kuin sängyssä ja hyvin perinteisesti. Seksi ei enää tunnukkaan miltään enkä saa siitä mitään tyydytystä. Mies petti minua kerran vuosia sitten ja tämä vaikutti osaltaan itsetuntooni ja sitä kautta varmasti seksielämäänkin. Pettämistä kesti selkäni takana monta kuukautta ja yhteistä tulevaisuutta suunniteltiin. Kuitenkin parin kuukauden eron jälkeen annoin miehelle uuden mahdollisuuden vaikka pettämistä ei koskaan selvitetty kunnolla. Syitä siihen tms. jotta olisi tullut sellainen olo että näin ei käy enää ikinä.
Mies on oikea "velmake". Kotihommista hoitaa osuutensa kun lopulta viikkojen pyytämisen jälkeen kimpaannun ja huudan ja raivoa asiasta. Sitten mökötetään. Mieheni on sellainen "minkä ehkä voi tehdä huomenna, kannattaa jättää huomiselle", kun minä taas haluan tehdä kaikki työt heti pois alta ja sen jälkeen levähtää. Ajatusmaailmamme eivät kohtaa tässä asiassa yhtään! Ja tilanneta ei auta miehen saamattomuus palkkatyön suhteen. Säännöllisiä tuloja ei ole ollut moneen vuoteen, on päästänyt firmansa ihan laiskuuttaan velkaantumaan ja kun yritän keskustella että mitä hän tulevaisuudessa aikoo tehdä hän vastaa aina: en tiedä, katotaan nyt. Tulevaisuus pelottaa kun ei voi luottaa toiseen, siihen että kantaa kortensa kekoon jotta saadaan isot lainat maksuun, tai että jos sairastun tms. niin täällä arki pyörisi.
Mies ei keskustele. Olen ehdottanut pariterapiaakin, mutta ongelmia on hänen mielestään vain minulla. Keskusteleminen alkaa jo olla minun puoleltanikin turhaa, sillä monet asiat ovat hiertäneet suhdettamme jo pitkään ilman että niitä olisi keskustelemalla selvitetty. Olen yrittänyt saada miestäni edes sähköpostilla tai muuten kirjoittamalla puhumaan vaiketa asiat halki, mutta ei. Ei ole aikaa, viitseliäisyyttä tai ei ehdi television katsomiselta...
Meillä ei ole mitään yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita, sillä mies vain katsoo televisiota, pelaa nettipeljä tai on urheilujoukkueen "taustatukena". Se alkuaikojen urheilullinen, aktiivinen ja sosiaalinen mies on kadonnut.
Nautin suunnattomasti niistä viikonlopuista ja illoista kun mies ei ole kotona. Ahdistus suhteen tilasta ei vaivaa kun toinen ei ole läsnä ja saan viettää laatu aikaa pojan kanssa ja tehden mitä itse haluan.
Olenkohan itse syyllinen tähän kaikkeen? ja mitä ihmettä voisin tehdä jotta saisin asiat kuntoon kun toinen ei kommunikoi?
Jos päätän lähteä, teenkö väärin poikaamme kohtaan liian heppoisista syistä? Pitäisikö hänen vuokseen jäädä ja kestää suhde sellaisena kuin se on vikoineen kaikkineen?
Miten mies selviää erosta jos sellainen tulee kun ei keskustele nytkään ongelmistaan...
AUTTAKAA!!!
Meillä on pieni 1,5 vuotias poika ja minua hirvittää miten ero häneen vaikuttaisi. Olen ajatellut asian kuitenkin niin, että jos ero tulee se on varmasti hyväksi myös pojalle sillä haluan näyttää hänelle mallia onnellisesta parisuhteesta, enkä suhteesta jossa ollaan kavereita.
Kertokaas te mitä mieltä te olette, olisiko tässä vielä jotain pelastettavaa vai ei...
Meillä ei ole enää seksielämää. Mieheni perustelee tämän sillä, että menen iltaisin niin aikaisin nukkumaan että hän ei vielä halua tulla. Minä olen aktiivisempi osapuoli tekemään aloitteen, ollut aina. Olen joutunut jopa "ruinaamaan" seksiä ja seksiä ei todellakaan harrasteta missään muualla kuin sängyssä ja hyvin perinteisesti. Seksi ei enää tunnukkaan miltään enkä saa siitä mitään tyydytystä. Mies petti minua kerran vuosia sitten ja tämä vaikutti osaltaan itsetuntooni ja sitä kautta varmasti seksielämäänkin. Pettämistä kesti selkäni takana monta kuukautta ja yhteistä tulevaisuutta suunniteltiin. Kuitenkin parin kuukauden eron jälkeen annoin miehelle uuden mahdollisuuden vaikka pettämistä ei koskaan selvitetty kunnolla. Syitä siihen tms. jotta olisi tullut sellainen olo että näin ei käy enää ikinä.
Mies on oikea "velmake". Kotihommista hoitaa osuutensa kun lopulta viikkojen pyytämisen jälkeen kimpaannun ja huudan ja raivoa asiasta. Sitten mökötetään. Mieheni on sellainen "minkä ehkä voi tehdä huomenna, kannattaa jättää huomiselle", kun minä taas haluan tehdä kaikki työt heti pois alta ja sen jälkeen levähtää. Ajatusmaailmamme eivät kohtaa tässä asiassa yhtään! Ja tilanneta ei auta miehen saamattomuus palkkatyön suhteen. Säännöllisiä tuloja ei ole ollut moneen vuoteen, on päästänyt firmansa ihan laiskuuttaan velkaantumaan ja kun yritän keskustella että mitä hän tulevaisuudessa aikoo tehdä hän vastaa aina: en tiedä, katotaan nyt. Tulevaisuus pelottaa kun ei voi luottaa toiseen, siihen että kantaa kortensa kekoon jotta saadaan isot lainat maksuun, tai että jos sairastun tms. niin täällä arki pyörisi.
Mies ei keskustele. Olen ehdottanut pariterapiaakin, mutta ongelmia on hänen mielestään vain minulla. Keskusteleminen alkaa jo olla minun puoleltanikin turhaa, sillä monet asiat ovat hiertäneet suhdettamme jo pitkään ilman että niitä olisi keskustelemalla selvitetty. Olen yrittänyt saada miestäni edes sähköpostilla tai muuten kirjoittamalla puhumaan vaiketa asiat halki, mutta ei. Ei ole aikaa, viitseliäisyyttä tai ei ehdi television katsomiselta...
Meillä ei ole mitään yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita, sillä mies vain katsoo televisiota, pelaa nettipeljä tai on urheilujoukkueen "taustatukena". Se alkuaikojen urheilullinen, aktiivinen ja sosiaalinen mies on kadonnut.
Nautin suunnattomasti niistä viikonlopuista ja illoista kun mies ei ole kotona. Ahdistus suhteen tilasta ei vaivaa kun toinen ei ole läsnä ja saan viettää laatu aikaa pojan kanssa ja tehden mitä itse haluan.
Olenkohan itse syyllinen tähän kaikkeen? ja mitä ihmettä voisin tehdä jotta saisin asiat kuntoon kun toinen ei kommunikoi?
Jos päätän lähteä, teenkö väärin poikaamme kohtaan liian heppoisista syistä? Pitäisikö hänen vuokseen jäädä ja kestää suhde sellaisena kuin se on vikoineen kaikkineen?
Miten mies selviää erosta jos sellainen tulee kun ei keskustele nytkään ongelmistaan...
AUTTAKAA!!!
Vastaukset 32
Vanhimmat
Ei minulla vastauksia ja neuvoja ole, ei kai niitä oikein tuntematon voi antaakaan. Mutta voimia sinulle toivotan ja vertaistukea annan siinä mielessä, että meillä tilanne on hyvin samankaltainen. Meidän poikamme on vähän vanhempi, mutta vielä pieni kuitenkin. Ihana poika, jolla on toisistaan vieraantuneet vanhemmat, jotka ovat korkeintaan kavereita. Tosin ei kovin hyviä kavereitakaan, koska yhdessä ei tehdä mitään. Kavereiden kanssa kai yleensä on kuitenkin hauskaa ja puhutaan asioista.
Meillä myös miehen on todella vaikea puhua tunteistaan tai haluistaan. Minä joudun aina tekemään aloitteen keskusteluissa ja kaivelemaan hänestä vastauksia. Valitettavasti en niihin vastauksiinkaan voi oikein luottaa, koska ne eivät tule häneltä oma-aloitteisesti, vaan minun painostuksestani. Sellaisessa tilanteessa sitä varmaan sanoo melkein mitä vain päästäkseen pinteestä.
Meillä ei ole ollut pettämistä ainakaan minun tietääkseni, mutta seksielämä on ollut vuosia huonoa. Tai ei seksi itsessään mitenkään huonoa ole koskaan ollut, mutta kerrat ovat olleet hyvin, hyvin harvassa. Miestä ei taida seksi kauheasti kiinnostaa. Ja nyt kun välit on muutenkin niin etäiset, halua seksiin ei ole kummallakaan. Viimeisen vuoden aikana seksiä on ollut muistaakseni kolme, neljä kertaa.
Täysin erilaiset aikataulut ja vuorokausirytmit tuntuvat kaihertavan meidänkin parisuhdetta.
Meillä miestä vaivaa tekemättömät kotityöt enemmän kuin minua, mutta itse hän ei kovin aktiivisesti niitä tee. Minulla on huomattavasti vähemmän ns. vapaa-aikaa kuin hänellä, mutta ilmeisesti minun pitäisi ehtiä silti tekemään enemmän kotitöitä kuin hänen.
Vaikka miehestä on tietysti apua lapsen kanssa ja lapsi nauttii isänsä seurasta, kyllä minustakin on välillä ihanaa, kun mies on poissa. Uskon myös olevani silloin parempi vanhempi lapselleni. Voin keskittyä täysin häneen ja itseeni ja olla välittämättä muiden minuun kohdistamista vaatimuksista. Eli minäkin usein ajattelen, että olisin onnellisempi yksin - tai siis poikani kanssa. Sen verran olen saanut mieheni suusta ulos, että myös hän ajattelee samoin toisinaan.
Minäkin pelkään, miten mies selviäsi henkisesti erosta. Itse uskon, että selviäisin hyvin. Ja uskon, että lapsikin selviää - olisihan hänellä edelleen kaksi läsnäolevaa, rakastavaa vanhempaa.
Ja luettuasi tekstisi oli miehen käytös juuri sitä mitä entisen miehenikin,joka myös petti minua ja otin takaisin. Pettäminen ei koskaan loppunut ja tästä tämä "haluttomuus" hällä johtuu. Ja sinä tunnet turhaa syyllisyyttä-hän haluaakin sinun ottavan niskoilleen oman puhumattomuutensa ja syyllisyytensä. Tilanne ei tule ikäväkyllä muuttumaan,pahenee vain...
Raha-asioiden,kotiaskareiden hoitamattomuus kielii myös siitä,että hänellä on paljon tähteellisempää ajateltavaa,eivätkä ne ajatukset liippaa läheltäkään kotia,sinua,lasta tai ylipäätään mitään mikä liittyy teihin perheenä.
Laita avioero vireille,sen enempää kyselemättä,mene itse terapiaan,että eheydyt,jos tuntuu että tarvitset. Puhua siellä ainakin saa,se auttaa. Lapsi pärjää kyllä,isänsä hoitakoon lasta ainakin sen minimin,jos tuntuu että eron jälkeen "kiireiltään" kerkeää,sillä niitä kiireitä takuulla tulee piisaamaan,eivätkä ne kiireet ole työpaikalla,päinvastoin. Firma menee nurin alta vuoden. Eikä sekään ole sinun syysi.
Tärkeimmät ongelma-alueet avio/avoliitoissa yleensä ovat kommunikaatio-ongelmat, kotitöiden jakaminen, seksi ja raha. Sinulla näyttäisi olevan ongelmia kaikissa näissä eli eipä hyvältä näytä, jos kuvauksesi pitää paikkansa. Oletko ajatellut, että millaisen kuvauksen puolisosi kirjoittaisi (jos kirjoittaisi)? Tämän ajatteleminen auttaa ottamaan toista näkökulmaa.
Lapselle ei ole väliä, onko teillä seksielämää ja meneekö firma nurin. Täällä luulotellaan usein, että "huono parisuhde" "heijastuu" lapseen. Tutkimuksen valossa tuo on pelkkää höpöhöpöä. Jos on jatkuvaa riitelyä, väkivaltaa tai vanhempien välistä vihamielistä sanailua, niin siinä tilanteessa avioero on lapselle parempi. Ei muuten. Eli mitään "onnellisen parisuhteen" mallia ei tarvitse luulotella näyttävänsä. Riittää kun vanhempien välit ovat kohteliaat ja ystävälliset oli suhde kaveri tai seksi suhde.
Jos luulet, että saat suhteen riittvälle minimitasolle (ei riitelyä ja jatkuvaa vihamielistyyttä ja pettymystä), niin sitten kannattaa olla eroamatta. Viestit "sinullakin on oikeus onneen" kannattaa unohtaa, koska vain lapsella on mitään oikeuksia, sinun ainoa oikeutesi on pitää lapsesta huolta parhaalla mahdollisella tavalla. Jos lapsen kannalta ero on parempi, niin eroa. Yleensä ei ole.
Ai niin, sinulla ei ole mikään kiire tehdä mitään päätöksiä. Hankkiudu itse yksin perheterapeutin juttusille - useat ottavat vastaan myös ilman puolisoa. Älä kiirehdi eroa.
Milloin lapsen oikeudet päättyvät, minkä jälkeen ihmisellä ei enää ole oikeuksia?
puolustella eroa,että lapset vaistoavat,kärsii,kun samalla höpötetään omasta ainoasta elämästä ja on muutenkin tylsää.kyllä sitä lähdetään aivan itsekkäistä syistä(ja nyt tarkoitan näitä riiattomasta,alkoholiongelmittomista,väkivallattomista perheistä lähtiöitä).
Voi olla raukkamaista, mutta niin on sekin että pettää avioliiton odotukset kieltäytymällä kaikesta yhteisestä tekemisestä, tulevaisuuden suunnitelmista keskustelemisesta ja tunteistaan puhumisesta. Jos on yksin avioliitossaan, niin on siitä oikeus ihan yksin lähteäkin. Piste.
Silloin kun itse saa lapsia ja joutuu olemaan ihan oikeasti aikuinen.
Tuota juuri yritin sanoa. Pitää erottaa omat itsekkäät motiivit ja lapsen etu. Mainitsemasi syyt ovatin melkein ne ainoat, joissa lapset hyötyvät erosta.
Se ny vaan on niin, että lapsen vanhempana ei saa tehdä pelkästään sitä, mitä huvittaa ja tuottaa itselle tyydytystä. Tai sitten olisi voinut jättää lapset hankkimatta, kuten moni fiksu itsensä tunteva ihminen tekee. Vanhemman onnellisuuden pitäisi perustua lapsen onnellisuudelle. Tiedän mistä puhun, koska itse ajattelin vielä jonkin vuosi sitten, että oma tyytyväisyyteni on tärkein ja että "ei avioliitossa voi olla vain lapsien takia" ja että "kyllä ne lapset selviävät ja tottuvat". Kyllä voi ja tämän itsekkyydestä luopumisen jälkeen avioliittokin näytää paljon valoisammalta. Kumpa olisin ymmärtänyt aikaisemmin, mutta tyhmänä olen hidas tajuamaan. Onneksi vaimo ei viskannut pihalle enkä itse lähtenyt.
Ihmisten kirjoitusten takana on tietysti aina se oma elämä, ja aika moni varmaan toivoo tehneensä juuri ne oikeat ratkaisut. Jos avioliitto on päättynyt siihen, että toinen on löytänyt uuden, on selvää, että jätetty voi olla katkera ja sitä mieltä, että mitkään muut kuin edellä mainitut eivät ole riittäviä syitä eroon.
Sain mieheni kanssa yhden lapsen, koska mies sitä niin kovasti toivoi. Itsekään en tietenkään ollut ajatusta vastaan, muuten en olisi lasta "hankkinut". Valitettavasti mieheni ei kasvanut aikuiseksi ja vastuulliseksi lapsen myötä, vaan jatkoi sen tekemistä, mikä itseään huvitti ja mikä tuotti tyydytystä. Minun mielestäni lapsellisia puuhia. Todellista vastuuta ei kantanut lapsesta eikä yhteisestä kodista.
Minä päätin silloin, että jaksamiseni riittää vain yhden lapsen hoivaamiseen ja huoltamiseen sekä arjen pyörittämiseen. Valitsin tyttäreni. Hänen onnensa. Nyt on elämä rauhallista, eikä pinna kiristy. Avioliittoa ei enää ole, mutta lapsella on molemmat vanhemmat. En tiedä, mitä olisi käynyt, jos avioliitto olisi jatkunut. Yhtään ei kuitenkaan kaduta, että ero tuli.
"Valitettavasti mieheni ei kasvanut aikuiseksi ja vastuulliseksi lapsen myötä, vaan jatkoi sen tekemistä, mikä itseään huvitti ja mikä tuotti tyydytystä. Minun mielestäni lapsellisia puuhia. Todellista vastuuta ei kantanut lapsesta eikä yhteisestä kodista. "
Sori mut mun on pakko kommentoida. Miksi teit lapsen miehen kanssa joka oli lapsellinen ? Luulitko että se mies muuttuu, tai ehkä se jopa lupasi muuttua. Nyt siis ainakin tiedät ettei pilvilinnoille kannata elämää rakentaa. Toivottavasti et enää syytä miestä siitä ettei se muuttunutkaan vaikka toivoit tai oletit.
Tämä oli tarkoitettu noihin edellisiin kirjoituksiin viitaten, eli siihen, että viimeistään lapsen syntyessä olisi kyettävä kasvamaan itse ja asettamaan lapsen onni omansa edelle. Minä ainakin itse muutuin valtavasti sekä hyvässä että varmaan pahassakin lapsen myötä.
En syytä miestä mistään, vaan selittelen edellisille kirjoittajille avioeroani, jonka syynä ei ollut alkoholismi, väkivalta tai edes jatkuva kova riitely (vaikka sitä kyllä oli paljon).
alkoholittomia ja väkivallattomia" suhteita on niin kovin helppo väheksyä, mitä ongelmiin tulee... ARGH! Mikä siinä on, että aina pitää yleistää! Jos homma ei kertakaikkiaan toimi ja ihmiset ovat korjaamattomasti liian erilaisia parisuhdetta ja perhettä ylläpitämään, miksi aina on joku, joka ilmoittaa syyn olevan yksittäisen ihmisen itsekkyydessä?! Miksi ihmeessä toisen osapuolen pitäisi suostua olemaan vuodesta toiseen alistettuna henkisesti toisen kynnysmatoksi? Miksi on niin pahasta osata luovuttaa ajoissa - eikä vasta sitten, kun koko perhe on terapian tarpeessa, lapset oirehtivat ja se väkivaltakin hiipii kuvioon?!
Sepä se just, kun on näitä kaikkitietäviä jeesustelijoita jotka pysyvät aina ja iänkaikkisesti siinä samassa parisuhdeterapiassa opetellussa laulussa ottamatta huomioon ihmisten erilaisia tilanteita. Oman onnen tavoittelusta, itsekkyydestä, narsismista, itsekeskeisyydestä herra ties mistä syytetään vaikka ei toisen ihmisen tilanteesta tiedetä mitään. Luetellaan ne kaksi tai kolme ainoaa virallista syytä joiden nimissä saa pyhän avioliiton rikkoa, muissa tapauksissa on vain muista piittaamaton paskiainen joka ajattelee vain itseään eikä varsinkaan niitä viattomia lapsia, rakkauden hedelmiä jotka on yhdessä haluttu ja tehty. Voi voi voi. On hienoa että jotkut jaksavat ikuisesti yhdessä varsinkin kun se on aina lapsille parasta (muista itsekkäistä syistä kuten "en varmaan parempaakaan saa", "onhan meillä nämä raha-asiatkin...", "mitä sukukin ajattelisi", "no kun luvattiin että myötä- ja vastamäessä" jne jne - lapsia ei siinäkään ajatella paskaakaan), mutta hittoako aina samaa laulua kaikille laulamaan tietämättä muiden elämästä muuta kuin täällä kirjoitetut pari sanaa. No, ei se mitään. Jokainen tehnee omat ratkaisunsa ja eläköön sen mukaan.
pihtasit silloin aikonaan....muistappa vain.
Ihan kuin olisin lukenut omaa kirjoittamaan tekstiä, vai tekikö sen joku mun puolesta, Meillä on miltei samalainen tilanne.
Voi aivan,kun joku ois ollut kattomassa katossa meijän "perheelämää".Meillä tosin kaks isompaa lasta,moottoripyörä perheen eellä ja pettämisiä,viimeisimmät viime kesänä,mutta pysty myöntään vasta joulun jälkeen.
Samoin olen yrittänyt puhua ja avioliittoneuvojaa ehottaa,mutta miten ollakkaan meilläkin syy on minussa.
Yhteisiä harrastuksia olen ehotellut,mutta eihän rahvasmies voi muuta kun pyörällä päristellä.
Ihan oman mielenterveyden ja asioiden setvimiseks olen hakenut ammattiauttajan apua,jos vaikka se osais neuvoa,mikä on lapsien kannalta parasta,kuten myös minunkin,koska muuten vähemmästäkin sekoaa oikeasti.
Eroa olen kyllä ruvennut ajattelemaan tosissani,vaikka älytön paperisotahan siitä tulee aluksi.
Voimia sulle,päädyt mihin ratkaisuun tahansa.
Siis joo... eihän täällä kukaan osaa sanoa mikä olisi paras. ´
Kannattaa miettiä monia asioita. Mihin rakastuit mieheesi, miksi hän sinuun, miksi muutitte yhteen, kuinka hyvin tunsitte toisenne, miksi/miten lapsi sai alkunsa eli haluttu vai vahinko. Oletitko ongelmien ajan mittaan poistuvan, vai eivätö ne alussa tuntuneet niin suurilta, ja miksi ne nyt on muuttuneet niin suuriksi.
Joskus elämässä asioiden ollessa vinksallaan löytää epäkohtia aivan toissijaisista asioista, kuten parisuhteen pienistä poikkeamista jotka eivät joskus jopa vuosiin ole häirinneet. Olisiko Sinulla jokin muu mieltä painava asia joka kanavoituu suhteenne "ongelmiin"? Mutta mikä tärkeintä, ovatko ongelmat oikeasti niin suuria, vai voisitko hyväksyä miehesi sellaisena jurppina kuin hän on? Asennekysymys siis.
Lapsenne on kovin pieni. Voisiko kyse olla synnytyksen jälkeisistä muutoksista sinussa?
Kun asiat lähtee oravanpyörään tai pyörteeseen, katsantokulma kapenee ja tilanne kärjistyy.
Joskus on syytä saada tilanteeseen etäisyyttä. Oletat eron tuovan helpotuksen. No kyllä se jossain määrin tuokin: yhteiselämän ongelmia ei ole. Etäisyyttä voi saada muutenkin kuin eroamalla.
Erotessa voi tulla monia muita ongelmia. Kuten sen, että huomaa sittenkin rakastavan puolisoaan, joka erosta loukkaantuu eikä haluakaan enää jatkaa yhdessä. Ennen näitä dramaattisia ratkaisuja kannattaa oikeasti miettiä muita. Ei aina itsepäisesti ajamalla asioita kuten itse haluaa, vaan joskus voi olla paikallaan myös kääntyä asiantuntijoiden puoleen. Joku kolmas, puolueeton osapuoli avittamaan sinua ja miestäsi keskusteluissa. Ehkä ette vain ymmärrä toisianne (enää?).
Ei voi sanoa, mikä on paras, koska aika vähillä tiedoilla ja vain toisen osapuolen kuvauksella arvuutellaan.
Minusta perheterapeutin tai edes terveyskeskuspsykologin puoleen kannattaa kääntyä, koska se auttaa katsomaan asioita uudesta näkökulmasta. Saa myös kunnollista palautetta ja tietoakin. Sekin auttaa, että joutuu perustelemaan ja selvittämään jollekin vieraalle. Ammattilainen on aina kaveria parempi, koska kavereilla on taipumus olla aina juuri sinun puolellasi ja ymmärtää sinua. Ammattilainen on puolueeton. Oma kokemukseni on, että kavereista ei ole mitään muuta hyötyä, kuin kokemusten jakamisen ja tuen ilo. Mitään todellista näkökulmaa ei kavereilta saa.
Mitä sanot pyörteestä, on kyllä totta. Ensin pientä känää ja ei-niin-rakentavia ajatuksia ja kohta jo eropaprut valmiina. Pitää katkaista kierre jo heti alussa ja pakottautua puhumaan. Helpommin sanottu kun tehty tosin.
Ammattiauttajalle. Ei se elo yksinkään niin hääviä ole. Lapselle ero on valtava pettymys.
Miten niin ero on lapselle pettymys?
Muistan kun omat vanhempani erosivat, olin helpottunut. Jatkuvat riidat ja muu meuhkaaminen loppui. Vaikka aina ei ollut riitaa, niin lapsena sitä oli aina varuillaan koska se alkaa.
Joskus ei uskaltanut kysyä lupaa johonkin tekemisiin kun omat asiat tuntui sivuseikalta äidin ja isän murheisiin verrattuna. En halunnut heitä häiritä.
Murrosiässä opin käyttämään heidän huonoja välejä hyväksi. Toinen oli muka antanut luvan johonkin, mikä ei ollut totta. Kumpikaan ei halunnut sotkea minua sen selvittelyyn vaan sain mennä miten menin.
Jostain ihmeen syystä ne kuitenkin erosi. Välini kumpaankin läheni, murrosiästä huolimatta. Kumpikin muuttui iloisemmaksi ja onnellisemmaksi. Isä meni uusiin naimisiin. Asuttiin sen verran pienessä kaupungissa että asustelin kummankin luona vähän miten huvitti. Kummassakin kodissa oli mulla oma pieni huone.
Olen nyt itse eroamassa. Vaimoni on löytänyt toisen. Meillä ei ole ollut riitaa, ja siksikin ero hänellekin hankala kun hän ei tunnu edes itse ymmärtävän miksi näin on käynyt. Olemme vahvasti sen kannalla ettemme ehkä rakastaneet toisiamme tarpeeksi. Meillä on ollut hyvät ajat ja mukavaa, enkä haluaisi tämän loppuvan. Toisaalta toivon hänen olevan onnellinen elämässään. Mutta pärjään kyllä ilman häntäkin. Ehkä jokin suurempi rakkaus odottaa jossain.
selvittänyt itsellesi ettei oma erosi johdu siitä, että aikoinaan äitisi ja isäsi ero oli sinulle helpotus? Mitä jos teidän tapauksessanne yhdessäpysyminen olisikin se paras ratkaisu? Meillä mies teki saman "tempun" ja terapiassa selvisi että hän tekee sen vanhempiensa mallin mukaan. Nyt olemme onnellisia yhdessä ja hänkin ajattelee että mehän voimme olla ikuisesti yhdessä, vaikka hänen vanhempansa eivät olleetkaan.
Mitä helevatan väliä sillä on, mikä eron perimmäinen syy on? Jos lopputulema on helpotus ja se, että ihmiset ovat onnellisempia, who cares? Ja tällä parilla ei kai ole edes niitä lapsia, joten et pääse sitäkään taivastelemaan. Antaa nyt ihmisten ihan itse kokeilla siipiään ja tehdä omat virheensä.
Kylläpäs on ainakin viestini herättänyt keskustelua. Hyvä niin! Kiitos kaikille jotka ovat vastailleet.
Täällä on joitain kommentteja ollut siitä, että pitäisi ajatella ensisijaisesti lasta. Siihen tässä pyrinkin. Haluan antaa lapselle mallin parisuhteessa jossa rakkaus näkyy ja tuntuu. Itse olen lapsuuteni elänyt sellaisessa perheessä jossa rakkautta ei ollut. Muistan kuinka jo ihan pienenä lapsena sen jotenkin aisti, että tällainen ei parisuhteen kuulu olla ja poti sitä että vanhemmat eivät olleet onnellisia. Nyt vanhempani elävät kumpikin omaa elämäänsä, edelleen avioliitossa, ja ovat katkeroituneita toisiinsa ja elämäänsä. Itse olisin lapsena mielummin valinnut kaksi onnellista perhettä, kuin yhden ahdistavan ja riidan käryisen. Muistan kuinka me lapset useasti ehdotettiinkin että josko te eroaisitte. "Lasten takia" vanhempani kuitenkin pysyivät yhdessä. Jäljet huonosta parisuhdemallista ovat vaikuttaneet minua enemmän nuorempiin sisaruksiini, joilla on masennusta, ahdistuneisuutta jne.
Itse olen nyt tullut siihen tulokseen, että talo myydään ja muutetaan erilleen. Sitähän ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan, vaikka joku päivä vielä oltaisiinkin kaikesta huolimatta ehjä perhe. Ehkä mieskin saisi elämän ilonsa takaisin ja "löytäisi" taas itsensä kun saisi vapautta ja kantaa vastuun yksin itsestään.
Käytännön toteutus tässä vain vielä tökkii, kun mies ei keskustele. Mutta yritetään.
Ja poikamme saa varmasti enemmän vilpitöntä rakkautta osakseen kun elämää ei hierrä vanhempien tulehtuneet välit. Eikös?
Onnea matkaan! Ehkä pieni välimatka tuo uutta näkökulmaa teille kaikille. Rakkaus lasta kohtaan ei muutu miksikään siitä, etteivät äiti ja isä mökötäkään saman katon alla. Hyvää jatkoa teille kaikille!
Alkuperäisen viestin luettuani jäin miettimään sitä, miksi niin usein tapahtuu niin, että tavattaessa aktiivinen ja ulospäinsuuntautunut mies muuttuu vakisuhteen kuluessa passiiviseksi ja epäsosiaaliseksi. Tämä on ollut itselleni suurin pettymys avioliittoni aikana. No, nyt sitten asutaankin erillään ja harkitaan eroa.
Koin todella väsyttäväksi sen, että olin aina se, joka päätti ystävien tapamisesta, sukulaisvierailuista, matkoista jne. Lopulta se johti siihen, että touhusin itsekseni ja jätin mieheni kotiin makaamaan. Hän kun ahdistui liiasta sosiaalisesta vipinästä. Pikkuhiljaa minulla alkoi olla hauskempaa ystävien kanssa tai töissä kuin hiljaisessa ja mykässä kodissa. Ja virikkeiden ja kivojen yhteisten kokemusten loppuessa loppui myös haluni miestäni kohtaan.
Olenkin miettinyt sitä, kuinka monessa liitossa nainen onkin itse asiassa se, joka pitää liittoa kasassa miehen ollessa ns. vapaamatkustaja? Ajan mittaan suhteen liimana toimiminen kuluttaa henkiset voimavarat, jopa rakkauden.
Ja vielä tuohon lasten asemaan erossa. Emme riidelleet ja käyttäydimme aina toisiamme kohtaan arvostavasti. Siitä huolimatta tuolloin 12 vee lapsemme oli se, joka ehdotti erilleen muuttamista (olimme tätä jo mieheni kanssa harkinneetkin eli päätös toki oli aikuisten).
Lasten vuoksi yhdessä pysyminen onkin mielestäni täysin turhaa. Herkkinä vanhempiensa tunteille lapset saattavat jopa kokea syyllisyyttä siitä, että "pakottavat" vanhempansa olemaan yhdessä. Tärkeintä lapselle on tietää, että vanhemmat rakastavat häntä ja ovat onnellisia. Silloin lapsen ei tarvitse olla huolissaan vanhemmistaan. Kuten meillä taisi käydä.
Eroaminen on nykyään niin tavallista, että lapsi ei sen vuoksi joudu sosiaalisesti syrjityksi kuten ennen ehkä kävi.
Ihan kuin omasta elämästäni tuo tarinasi. Eli todella usein näyttää käyvän näin. Epäilen suuresti, että miehet masentuvat elämässään: Ehkäpä he eivät ole saavuttaneet sitä mitä tavoittelivat "aktiivisella ja ulospäinsuuntautuneella" -kaudellaan?
Mutta ihan oikeasti varmaan ketään naista ei jaksa kiinnostaa tunnista, päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen sohvalla istuskeleva, tv:tä tuijottava, lehtiä lukeva mies, joka kaihtaa muita ihmisiä. Kuvittelin itsekin vuosia, että kyllä MINÄ saan vielä suhteemme toimimaan. Kunnes älysin, että yksin se on mahdotonta. Kun mieheltä kysyin, onko meillä hänen mielestään kaikki hyvin - niin hän vastasi aina "on, kaikki hyvin". Eikä millään ymmärtänyt miksei minulla ollut.
Minun elämäntilanteeni oli samanlainen vuosi sitten. Päätin erota.Olin jo yrittänyt kaikkeni. Mies ei ollut valmis sitoutumaan perheeseen, vaan valitsi mielummin oman vapauden joka viikonlopun kännäilyineen ja omien reissujen muodossa..no olihan hänelle sitten toinen sutturakin hoidettavana. Eipä meillä enää petipuuhia ollutkaan saatika muutakaan säpinää. Mies ei aikuistunut, eikä kantanut vastuutaan missään muodoissa vaan kaikki kaatui päälleni. Sitä olen miettinyt paljon, kun itsekin olen erolapsi, että voiko siitä tulla kierre? Olisin halunnut avioliiton kestävän, mutta aina elämä ei mene niinkuin haluaisi. Ei se elämä nytkään ole aina ruusuilla tanssimista; on taloudellisia murheitä ja harmaatakin arkea. Mutta ei tarvitse pelätä, eikä alistua mihinkään. Päätös oli oikea. Kerranhan me vain elämme. Tsemppiä!
...ovat käsittääkseni lapselle kaikkein tärkein asia. Eli jos avioliitossa etenkin äiti - joka on ainakin pikkulapsi vaiheessa se tärkeämpi - on onneton nin kyllä ero on silloin lapsellekkin parempi ratkaisu. Erillään mutta lähellä toisiaan asuvat onnelliset vanhemmat, jotka rakastavat lastaan ja tapaavat tätä usein, ovat varmasti parempia vanhempiakin.
Olen lukenut ihan asiantuntijoiden tekstejä aiheesta, ja lapset todella aistivat vanhempien välisen suhteen kylmyyden, vaikka ei valtavia riitoja olisikaan. Pientä kuittailua varmasti on, koska väsyneenä on helppo tiuskaista ihmiselle jota ei rakasta. Ja kyllä lapsen herkkä korva ymmärtää mitä nämä kipakat lauseet tarkoittavat.
Itse olin onneton lapsuudessani, koska vanhempani riitelivät kovaäänisesti öisin ja viikonloppuisin. Se oli kauheaa. Ehdotin äidilleni monesti, että ottaisi eron. Isäni petti häntä, haukkui ja alisti, ja minä 10-vuotias tyttö yritin sitten puolustaa äitiäni. Nyt he kertoivat minulle silmät sinisinä, kuinka meidän pitäisi mieheni kanssa pysyä yhdessä lapsen takia, niin kuin hekin tekivät minun takiani. Olin tiputtaa leukaluuni lattiaan ja sain vain sanottua, että teidän ei todellakaan olisi pitänyt tehdä sitä!
Minulla on myös ystävätär 45v, jonka lapsuudenkotona ei koskaan yhtään riidelty, mutta ei myöskään halailtu yms. tunnelma oli aina hyytävän kylmä. Hän ei koskaan halua naimisiin, koskaan saada lapsia, ja vihaa pyhiä ja perhejuhlia, muistellen omiaan joissa oli suunnillen pakkasta.
Niin, meillä on 3-vuotias tytär, jonka saamiseen liittyi paljon kivuliaita toimenpiteitä ja pelkoa. Raskauden loppuvaiheessa tuli raskausmyrkytys ja pahinta sorttia, lapsi ulos kiireellisellä sektiolla ja mamma teholle. Ja seuraavana päivänä ilmeni toinen hyvin kiireellinen leikkaus sisäisen verenvuodon takia. Ja 2,5vk sairaalassa. Mies töihin tekemään pitkää päivää urakiituri firmassa, minä puolikuntoisen hoitamassa vauvaa. Sain synnytyksen jälkeisen lievän masennuksen. Mutta rakastin pikkuistani kiihkeän intensiivisesti ensimmäisen vuoden. Ilmeisesti näiden vaiheiden jälkeen mieheni menetti kiinnostuksensa minuun naisena. Rakastan tytärtäni valtavasti edelleen, mutta 1v synttäreiden jälkeen aloin palautua naiseksi, haluineni miestäni kohtaan. Ja siitä ne isot ongelmat alkoivat. Ei hellyyttä, pusua poskelle, saati seksiä. 3krt vuonna 2007 ja 4krt vuonna 2008. Kaikki minun aloitteestani ja monta torjuttua yritystä välissä. Ystävänpäivä-yllätys viikonloppu kylpylässä päättyi hetkeen sängyssä, jossa minulle hyvin ärtyneesti sanottiin ettei vain jaksa kiinnostaa. Siitä lähtien yrittänyt puhua asiasta, parisuhteestamme, ja että ongelmaa pitäisi käsitellä. Hän ei katso silmiin vaan läppäriinsä, ei halua taas jauhaa tästä samasta, ei ole energiaa, ei kiinnosta, katsotaan asiaa uudelleen sitten parin vuoden päästä kun tyttö on isompi. Kunhan "peruspaketti toimii" ja Emilialla on "mahdollisimman normaali elämä". Minun tunteistani viis, parisuhde roskakoppaan, seksi ei voisi miestäni vähempää kiinnostaa jne. Työkin on hänelle tärkeää. Normielämän ylläpito. Ja se ei ilmeisesti vaadi hänen mielestään minkäänlaisia tunteita vaimoa kohtaan, saatikka hellyyttä ja seksiä. Tunnelma minulla on torjuttu, loukattu, torjuttu, sivuun viskattu ja täysin arvoton naisena ja vaimona. Äitinä ja taloudenhoitajan kelpaan hyvin.
Pariterapeutti aika huomenna. Ja aika vahvasti vaikuttaa avioeron alkusoitolta.
Heips, kaikilla omat pohdintansa milloin avioero "hyväksyttävää". Voin kertoa, että monta vuotta mietin avioeroa. Nyt ero edessä ja muutto pieneen vuokra-asuntoon (mieshän omistaa tämän upean "paratiisin" Ja avioehto tietysti miehen halusta. Minä jään nuolemaan näppejä erossa). Uskomatonta kuka kestää mitäkin...Minä kestin henkistä väkivaltaa yli 10v, mies alkoholisti, kiristi taloudellisesti ja vielä fyysistäkin väkivaltaa.Tajusin vihdoin, ettei lapsiemme tarvitse kärsiä vanhempien huonosta olosta yhdessä. Yllättäen mies ja suku ovat sitä mieltä, että minähän se seko olen. Itse käyn muutamilla terapeuteilla. Mieshän on mielestään kunnossa, eikä tarvitse ammattiapua...
Voi haloo! Valitettavasti suku ei ole nähnyt meidän arkea yms. joten tiedän minkä arvon heidän mielipiteilleen annan. Ei muuta, kuin Tsemppiä kaikille:)
valottaa sitä "ihanaa" arkea sukulaisillekin, niin ero ei tule ihan puskista. On se kumma, kun suomalainen ei saa asioistaan kerrottua, ja sitten poraa, ettei toiset ymmärrä. Ei olla ajatustenlukijoita, hei.
Kuulostaa todella tutulta tuo kertomuksesi. Olemma olleet mieheni kanssa naimisissa kohta 3 vuotta ja yhdessä on oltu 8 vuotta. Meillä on 4kk:n ikäinen poika.
Tuo kaikki mainitsemasi toistuu myös meidän liitossamme, pettämistä lukuunottamatta(tietääkseni). Lisäksi Mies on sitä mieltä, ettei hänen kuulu maksaa mitään lapseen kuuluvia menoja tai yhteisiä laskujamme, koska minä olen ne hoitanut ennen äitiyslomaani ja hän on saanut palkkansa tuhlata miten haluaa.
Nyt kun äitiyspäivärahani ei riitä kaikkien kulujen kattamiseen, hän kiukuttelee rahasta jatkuvasti ja uhkaa ottaa tilinsä käyttöoikeudet minulta pois, jos en lopeta laskujen maksua hänen tililtään.
Lisäksi hänen mielestään kotityöt, lapsenhoito ja kaupassa käynti eivät kuulu hänelle. Lisäksi vaikka kuinka yritän hoitaa kaikki "velvollisuuteni" hän keksii aina valittamista jostakin. Tänään esimerkiksi kun kävin ruokakaupassa ja hän joutui lapsen kanssa olemaan kotona, minä hänen sanojensa mukaan "olin tuhlaamassa taas johonkin turhanpäiväiseen" kuitenkin hän töistä kotiin tullessaan nosti kauhean metelin, kun olin syönyt eiliset ruuanjämät ja hänelle ei ollut ruokaa valmiina kun tuli kotiin.
No kaupasta ruuan haku oli huono asia ja lisäksi lohkoperunat, joita tein, olivat kuivia ja pihvit liian pieniä.
Imuroidakin olisin voinut ja pojalla oli nälkä, mutta hän ei jaksanut alkaa suttaamaan, joten hoidin senkin. Lisäksi en ollut "viitsinyt" viikata pyykkejä kaappiin. Ja tiskikoneen tyhjennys oli jäänyt tekemättä.
Ja kaiken tuon valituksen ajan hän makasi sohvalla katsoen telkkaria.
Alan olla todella loppu tähän kaikkeen ja tekisi vain mieli heittää mies ulos. Kuitenkin hän on sitä mieltä, että me pojan kanssa saamme lähteä jos joku lähtee..
Onneksi olet "saanut" käydä kaupassa. Mä en saanut mennä lähes 4 vuoteen edes kauppaan....Miehen mielestä hän teki minulle palveluksen, ettei minun tarvinut poistua keskeltä metsää paratiisista... No, tämä on elämää ja eteenpäin:)
Sinä saisit lähteä poikasi kanssa, hienoa. Hänhän voisi sanoa, että jos eron haluat, lähde ihmeessä, mutta lapsen/lapset menetät (tämä oli meillä). Ei muuta, kuin tsemppiä ja tulevaisuutta kohti!