Tässä asiaa melkoisesti vatvoneena, ei ole pakko rakastaa anoppia eikä appea. Vanhempaa sukupolvea tulee kunnioittaa, mutta rakkaus-on vapaaehtoista.
Oma anoppini vihaa vieläkin ex-anoppiaan, joka on ollut kuolleena reilut 10 vuotta..vihaa ex-miestään ja erosta on reilu 10 vuotta.. Vihaa minua, kun asetin rajat meidän perhe-elämälle ja hänen puuttumisilleen arki-asioihimme yms. Kuuntelin neuvoja peräti 6 vuotta, ennen kun sain tarpeekseni ja sitten minusta purkautui se patoutunut vihantunne ulos, koska koko 7 vuotta oolen kuunnellut arvostelua jne. Itse hän sellaista ei kestä edes pientä määrää, hänelle ei ole vastaan sanomista. Ja jos on, saat sen kyllä kuulla suurella äänellä. Kehoittaa meitä eroamaan koskei tule kanssani toimeen,halunnee lapsenlapsia kovasti. vahtii painoani, juomisiani, syömisiäni,vaatteitani,ruokiani,taloamme,koiriamme,tyttäreni tekemisiä,ystävyys-suhteitamme (poikansa..). Että tule tässä nyt sitten toimeen, rakasta!???
MITEN?
Oma anoppini vihaa vieläkin ex-anoppiaan, joka on ollut kuolleena reilut 10 vuotta..vihaa ex-miestään ja erosta on reilu 10 vuotta.. Vihaa minua, kun asetin rajat meidän perhe-elämälle ja hänen puuttumisilleen arki-asioihimme yms. Kuuntelin neuvoja peräti 6 vuotta, ennen kun sain tarpeekseni ja sitten minusta purkautui se patoutunut vihantunne ulos, koska koko 7 vuotta oolen kuunnellut arvostelua jne. Itse hän sellaista ei kestä edes pientä määrää, hänelle ei ole vastaan sanomista. Ja jos on, saat sen kyllä kuulla suurella äänellä. Kehoittaa meitä eroamaan koskei tule kanssani toimeen,halunnee lapsenlapsia kovasti. vahtii painoani, juomisiani, syömisiäni,vaatteitani,ruokiani,taloamme,koiriamme,tyttäreni tekemisiä,ystävyys-suhteitamme (poikansa..). Että tule tässä nyt sitten toimeen, rakasta!???
MITEN?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ei anoppiaan eikä appiukkoa todellakaan ole pakko rakastaa, kuten ei myöskään miniää tai vävypoikaa ole pakko rakastaa.
Vanhempia ihmisiä pitää kunnioittaa ja vanhempien ihmisten pitää kunnioittaa myös lastensa yksityiselämää ja valintoja.
Miniöiden ja vävyjen pitää myöskin kunnioittaa oman puolisonsa rakkautta vanhempiinsa ja näiden rakkautta lapseensa sekä mahdollisiin lapsenlapsiin, sillä veri on aina vettä sakeampaa.
Anoppien ja appiukkojen velvollisuus on ymmärtää se että antavat lapsillensa ja näiden puolisoille rauhan elää omaa elämäänsä ja tehdä omat ratkaisunsa ja virheensä/onnistumisensa.
Miniöiden elämäntehtävä ei ole yrittää katkaista sitä KUVITELTUA napanuoraa miehensä ja tämän vanhempien välillä.
Äiti (ei sen paremmin anoppi kuin miniäkään) omista lapsiaan ja äidin kuuluu päästää irti kun lapsi aikuistuu.
Kun lapset ovat pieniä, ei hyvä äiti halua katkaista isovanhempien ja lapsen välistä yhteyttä vain siksi koska appivanhemmat ottavat miniää hermoon.
Ihmisten välisessä kanssakäymisessä on kyse sopeutumisesta ja toisen ihmisen kunnioituksesta, ehkäpä hiukan diplomatiastakin. Kun molemmat, sekä anoppi että miniä menisivät peilin eteen ja nostaisivat katseensa siitä omasta navasta, voisi syntyäkin jonkunlainen sopu.
Elämässä kun vain jokainen pystyisi todeksi sen myöntämään että yksi kivi ei tee jauhoja, riitaan tarvitaan aina kaksi.
naulan kantaan tuolla kirjoituksella. Näinhän se on. Riitaan tarvitaan aina vähintään se kaksi.
Mielestäni hyvään suhteeseen (anoppi-miniä tai ihan mikä ihmissuhde vaan) tarvitaan molempien panos: kunnoittava asiallinen suhtautuminen ja käytös. Mutta sen suhteen pilaamiseen riittää pelkän toisen osapuolen epäasiallinen toiminta.
Voi olla, että suoranaiseen riitelyyn tarvitaan kaksi, mutta huonoihin väleihin riittää yksi mätä osapuoli.
huoneentaulun jokaisen miniän ja anopin talouteen seinälle,vaikka heti sisälle tultaessa eteiseen...
Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Hyvään, mihin tahansa kenen kanssa tahansa, ihmissuhteeseen tarvitaan kaksi. Itse asiassa ihmissuhteet onnistuvat kyllä oikein hyvin, jos kummallakin osapuolella on vilpitön halu tulla toimeen ja onnistua. Lisäksi tarvitaan tietysti kyky.
Huonoihin väleihin todella riittää yksi mätä osapuoli. Olenpa tavannut anopin, joka osaa riidellä ja raivota ihan yksinkin ja syyksi riittää oikeastaan pelkkä olemassaolo. Kun ihmisellä itsellään on huono olla, se heijastuu myös ympärillä oleviin hyvinvoiviin ihmisiin.
Minä sain tarpeekseni anopistani. Läpi käytiin monenlaista vaihetta. Olin tai en ollut, tein tai olin tekemättä, aina tuli pyyhkeitä. Anopillani on taipumusta ottaa ilkeydelleen uhri ja taas toisaalta nostaa joku toinen ihminen jalustalle. Uhrin ei tarvitse olla mitenkään epämiellyttävä ihmisenä tai käytöskin voi olla ihan kohdallaan, eikä jalustalla olevan ihmisenkään tarvitse olla mitenkään erinomainen, tai voipa olla vaikka kuin inhottava. Minun anoppini päättää ihmisten "kohtaloista" aivan omista lähtökohdistaan.
Nyt olemme mielestäni parhaassa mahdollisessa suhteessa koko sinä aikana, jonka olen anoppini tuntenut (reilut 20 vuotta). Käyn anopin luona kaksi kertaa vuodessa velvollisuusvierailulla, koska mieheni ei halua mennä sinne yksin. Teen sen siis mieheni vuoksi. Anoppi on oma entisensä, mutta minä en. Ennen pahoitin mieleni, nyt en enää tunne mitään.
Noiden kahden vierailun aikana olen ottanut tavakseni katsoa kellosta aikaa. Vierailu kestää enintään kaksikymmentä minuuttia. Mitä tahansa anoppi sanoo tai puhuu, se kestää enintään kaksikymmentä minuuttia ja sitten se on loppu. Keskustelen kohteliaasti, jos tilanne sellainen on. Tai sitten olen ihan hiljaa. Anopin jutut menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Millainen minä olen miniänä? En ole minkäänlainen. En vie anopilleni mitään, enkä tuo sieltä mitään. En ota enkä anna. Jos anopillani on asiasta jotain mielipidettä, se on hänen asiansa. Olen jo oppinut läksyni; tein tai olin tekemättä, ei ole koskaan hyvä.
Joskus mietiskelin anoppia katsellessani jotain, mutta nykyään pääni on tyhjä enkä mietiskele enää mitään. Tärkeintä on, että mieheni ja minä elämme onnellisena yhdessä.
Näin siis riitelyn lopettamiseen tarvitaan vain yksi ihminen. Huonot välitkin voi lopettaa, ja voi olla välinpitämätön sen suhteen, miten mätä se toinen osapuoli on ja voi olla. Ei se ilkeys enää tehoa, kun vain antaa olla tehoamatta.
Pitkä tie oli kuljettava, ennen kuin tähän päästiin. Siihen tarvittiin myös muiden apua, kukaan ei enää vaadi minulta enempää kuin voin antaa. Neuvojani en lähde jakelemaan, koska ihmissuhteet ovat niin moninaiset, että jokaisen on löydettävä ja tehtävä sellainen ratkaisu, jonka kanssa itse voi elää.
Toivotan kaikille miniöille jaksamista hankalien anoppiensa kanssa. Tiedän, että anopista saa parhaimmillaan elinikäisen ystävän, ja olen pahoillani siitä, ettei kuitenkaan aina käy niin.
Hyvää kevättä!
Hienoa, että olet päässyt tuollaiseen toimivaan tilanteeseen. Ei se kovin sinua tyydyttävältä kuulosta, siis siinä mielessä että et saa siitä suhteesta itsellesi mitään. Kai miehesi kuitenkin on tyytyväinen tuollaiseen kompromissiin?
Meillä on tilanne sellainen että mieheni pitää yhteyttä anoppiini vain puhelimitse, ja se on tietenkin ihan hänen oma ratkaisunsa. Anoppi sanoi kun tapasimme kolmatta tai neljättä kertaa, ettei halua enää nähdä minua. Aika ööksi menin, mutta hänen toivettaan on kunnioitettu nämä vuodet.
Tavallisesti en koskaan edes ajattele häntä, joskus tulee jostain syystä käytyä tällä palstalla. Onneksi elämä sujuu miehen kanssa erinomaisen hyvin ilman anoppia.
Kiitos!
Näin aion itsekkin toimia. Alkuunhan tällaisia ongelmia ei ollut anopin kanssa. Kaikki lähti niistä pienistä sanomisista liikeelle. Anoppini alkoi jauhamaan sitä myllynkiveä, eikä lopettanut. Minä lopetin. Harmi näin, koska onhan se miehelle kurja tilanne.
Toisaalta anopin mukaan mieheni ei ole mies vaan "poika" (35 v..) Tähän liittyy paljon muutakin kuin pikku- suukopua, eli mieheni raskas elämäntilanne ja psyyken järkkyminen(mm.lopputilit duunista ja muuta ongelmaa)Anoppi ei ole halunnut eikä osannut poikaansa tukea, ei edes pyynnöstäni kun omat voimat loppuivat välissä. Halusi apua vain itselleen, muttei antanutkaan sitä meille vuorostaan..
Nyt jo aurinko paistaa meidän suhteessa mieheni kanssa, anoppia en halua enää lähelle/läheiseksi. Hän veti riitelyyn mukaan myös mieheni ja lapsemme, jopa äitini. Sille tein lopun. "Poikansa" eli mieheni käy nyt yksin kylässä siellä, kun lapsi ei halua enää mennä mummille joka häntä haukkuu.. Että näin, myllynkiviä todellakin tarvitaan joskus vain yksi..
Riitaan pystyy yksikin! Mieheni on mestari riitelemään itsensä kanssa. Hän aloittaa itsensä kiihdyttämisen ihan pienestä itsensä kanssa erimileiyydestä ja puhumalla puhuu itsensä niin kiihdyksiin, että lopulta huutaa vain pää punaisena ja raivooa ja potkii tavaroita. Lopulta kaahaa pihasta hiekat pöllyten ryyppäämään ja palailee siltä reissulta päivän tai parin kuluttua kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä kaikki siis täysin yksinpuhelun aikaansaannosta! Muut ovat olleet täysin tyyniä ja hiljaa ja puuhastelleen arkisia askareitan ja mies on rähjännyt ja riidellyt itsensä kanssa siinä sivussa. Omasta riitelystään ja raivostaan syyttää aina muita, että muut ovat hänen mielestään kauheita riidanhaastajia vaikka kukaan ei ole sanonut yhtikäs mitään.
Äidin tehtävä on huolehtia lapsistaan kuin leijonaemon poikasistaan ja jos äiti huomaa, että isovanhempien seura omalle lapselle on fyysisesti ja psyykkisesti vanhingollista, miksi ihmeessä äiti ei suojelisi lapsiaan pahoilta isovanhemmilta?! Tämänhän tietenkin joku voisi kääntää niin, että äiti ei anna omien vihanpitojen takia lapsensa tavata isovanhempiaan, mutta yhtä lailla jos kuka tahansa ihminen pahoinpitelisi lasta ei tulisi mieleenkään antaa lapsen olla tällaisen ihmisen seurassa. Ei sukulaisuus anna etuoikeutta lapsen pahoinpitelyyn!
unohda koko anoppi!!! niin minäkin olen tehnyt jo ajat sitten.....
muuten menisi mielenterveys.
Mitä hittoa sitä pakolla yrittää olla miellyttävä tai edes tekemisissä ihmisten kanssa joiden kanssa ei löydy yhtesitä säveltä.Uskon että olet yrittänyt..mutta kun sillä yrittämisellä ja miellyttämiselläkin on rajansa.Hhee...ja oletpa miten päin tahansa ei koskaan ole hyvä.
Vika tuskin sinussa...tai minussa.
Kevättä kohti...
perse-elämänasiantuntijalla hih
Niin..vastuunsa se on anopilla kuin miniälläkin. Tarkoitan että jos jokin asia tuntuu pahalta tms. niin eipä se auta kuin sanoa se. tehdä selväksi, ihan voi ystävällisstikin, mutta pääasia että tulee selväksi. Miniällä on oltava sen verran rohkeutta "Nousta vanhempaa naista vastaan" ja näyttää tälle että missä kulkee oman perheen rajat. ei se ikä tee anopista välttämättä viisaampaa tai edes kokeneempaa. voi olla tyhmä, vanha ja junttikin. useinhan se pojasta polvi paranee, joten rohkeutta elää omaa elämääsä!! hip hip hurraa!! muistakaa että miniällä se on aina viimeinen sana, jos siis fiksu mies..ainahan oma vaimo äidin voittaa...vai? jos näin ei ole, ota ero mammanpojasta ja vaihda mieheen ;)