Meillä on pieni "ongelma". Mies on mennyt aikoinaan tyyliin suoraan kotoa naimisiin ja todennut 15 v jälkeen että eli nuoruutensa täysin vääränlaisen ihmisen kanssa. Hän oli yksin monta vuotta kunnes me tapasimme. Minä olen häntä nuorempi enkä ole ollut naimisissa eikä minulla ole lapsia. Miehellä on teini-ikäinen tytär, jonka kanssa tulen ihan hyvin toimeen.
Meillä on miehen kanssa samanlainen tapa katsella elämää ja monia yhteisiä haaveita. Lapsenkin mies voisi vielä haluta, vaikka toisaalta ajatus pelottaa kun hän oli siitä asiasta jo luopunut ennen kohtaamistamme. Hänellä on aika kielteinen kuva avioliitosta, vaikka tottakai tietää ettei historian tarvitse toistaa itseään. Ennen hän ajatteli, ettei missään nimessä enää mene uudelleen naimisiin. Nyt hän on sen verran viisastunut, ettei koskaan voi sanoa ei koskaan. Mutta tähän se sitten jääkin. Itse kaipaisin jo jonkinlaista varmuutta, vaikka eihän elämää voikaan liikaa eteenpäin suunnitella. Olen vielä nuori, mutta viettänyt itsekin vuosia sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa rumasti sanottuna heitin ihan hukkaan vuosia. Tämän ihmisen kanssa minulla on hyvä olla, mutta minua surettaa se asenne joka hänellä on rakkauteen ja näihin asioihin. Vaikka toisaalta ymmärrän hyvin. Kai minulla on silti oikeus haaveilla perheestä ja naimisiinmenosta. Eivät ne ole minulle itseisarvo, haluaisin sitä vaan niin paljon tämän ihmisen kanssa. Kuitenkaan emme voi näistä puhua niin että mitään konkreettisia vastauksia saisin kuulla. Hän haluaa aikaa. En vain tiedä paljonko sitä pitäisi olla eikä hänkään. Mennyt tulee ikävästi mieleen, silloin se aika oli vain sitä ettei halunnut sitä kaikkea juuri tämän ihmisen kanssa. On niin paljon ihmisiä jotka pystyvät "aloittamaan alusta" uuden ihmisen kanssa, löytävät onnen jota eivät osanneet kuvitellakaan. En halua luopua tästä ihmisestä, mutta missä se raja kulkee? En voi tietenkään tietää, saataisiinko edes lapsia..mutta se on toinen asia. Haluan ainakin voida yrittää. Mies ymmärtää ja hänestä on hienoa että minulle on niin tärkeitä nämä asiat. Mutta mitä hienoa siinä hänen kannalta on, jos hän ei itse kuitenkaan ole valmis samaan...toisaalta jos hän yhä on kanssani, ja olen tehnyt selväksi että haluan näitä asioita..Hitto. Tästä vain alkaa muodostua klikki välillemme, vaikka olen parhaani mukaan yrittänyt välttää sitä. Mitä voisin asialle tehdä? Onko muita miehen tilanteessa olevia, haluaisin kuulla vähän sitä puolta lisää.
Meillä on miehen kanssa samanlainen tapa katsella elämää ja monia yhteisiä haaveita. Lapsenkin mies voisi vielä haluta, vaikka toisaalta ajatus pelottaa kun hän oli siitä asiasta jo luopunut ennen kohtaamistamme. Hänellä on aika kielteinen kuva avioliitosta, vaikka tottakai tietää ettei historian tarvitse toistaa itseään. Ennen hän ajatteli, ettei missään nimessä enää mene uudelleen naimisiin. Nyt hän on sen verran viisastunut, ettei koskaan voi sanoa ei koskaan. Mutta tähän se sitten jääkin. Itse kaipaisin jo jonkinlaista varmuutta, vaikka eihän elämää voikaan liikaa eteenpäin suunnitella. Olen vielä nuori, mutta viettänyt itsekin vuosia sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa rumasti sanottuna heitin ihan hukkaan vuosia. Tämän ihmisen kanssa minulla on hyvä olla, mutta minua surettaa se asenne joka hänellä on rakkauteen ja näihin asioihin. Vaikka toisaalta ymmärrän hyvin. Kai minulla on silti oikeus haaveilla perheestä ja naimisiinmenosta. Eivät ne ole minulle itseisarvo, haluaisin sitä vaan niin paljon tämän ihmisen kanssa. Kuitenkaan emme voi näistä puhua niin että mitään konkreettisia vastauksia saisin kuulla. Hän haluaa aikaa. En vain tiedä paljonko sitä pitäisi olla eikä hänkään. Mennyt tulee ikävästi mieleen, silloin se aika oli vain sitä ettei halunnut sitä kaikkea juuri tämän ihmisen kanssa. On niin paljon ihmisiä jotka pystyvät "aloittamaan alusta" uuden ihmisen kanssa, löytävät onnen jota eivät osanneet kuvitellakaan. En halua luopua tästä ihmisestä, mutta missä se raja kulkee? En voi tietenkään tietää, saataisiinko edes lapsia..mutta se on toinen asia. Haluan ainakin voida yrittää. Mies ymmärtää ja hänestä on hienoa että minulle on niin tärkeitä nämä asiat. Mutta mitä hienoa siinä hänen kannalta on, jos hän ei itse kuitenkaan ole valmis samaan...toisaalta jos hän yhä on kanssani, ja olen tehnyt selväksi että haluan näitä asioita..Hitto. Tästä vain alkaa muodostua klikki välillemme, vaikka olen parhaani mukaan yrittänyt välttää sitä. Mitä voisin asialle tehdä? Onko muita miehen tilanteessa olevia, haluaisin kuulla vähän sitä puolta lisää.
Vastaukset 8
Vanhimmat
keissi kun phoebe jätti miken, koskei mike halunnut toista kertaa naimisiin, koska eka avioliitto oli muka niin surkea.
Mulla oli monta suhdetta ennen nykyistä avioliittoa ja kaikista löydän paljon hyviä juttuja. Siksi tiedän, että jos tämä liitto syystä tai toisesta loppuisi, niin uuden naisen saaminen tuskin olisi mikään ongelma.
Siispä miket ja kumppanit voisivat ottaa vähän rennommin ihmissuhteissa, ei ero ole mikään maailmanloppu.
Onko naimisiinmeno sinulle oikein tärkeää? Miksi? Uskonnollisista syistä ymmärrän, muuten oikein en. Miksi ihmeessä olisi pakko mennä naimisiin? En kysele ilkeyttäni, vaan ihan sillä mielellä, että oletko edes oikein tosissasi miettinyt, mitä avioliitto oikeastaan muuttaa ja miksi sitä niin kovasti haluat. Miksei elämää voi ihan yhtä hyvin suunnitella yhteiseksi ilman avioliittoakin? Minä ymmärrän täydellisesti sen, ettei joku halua toista kertaa mennä naimisiin. En menisi itsekään. Miksi sitä toistaa kertaa lupaamaan, "kunnes kuolema meidät erottaa", jos yksi liitto on jo päättynyt eroon. Tässä naimisiinmenossa mielestäni voisit ihan hyvin joustaa.
Paljon tärkeämpi kysymys on perheen perustaminen. Sen täytyy todella olla molempien halu.
oli, etten halua olla kommareitten kanssa missään tekemisissä, jos mahdollista. Eli isyyttä omaan lapseensa ei tarvitse naimisissa olevan todistaa.
En koe että sitoutuminen vaati sormuksia, se on henkinen asia. Mutta minulle se avioliitto on jotenkin henkinen asia. Kai siinä on jotain uskonnollistakin, vaikken sillä tavalla uskovainen ole. En aiemmin edes halunnut naimisiin. Mutta tämän miehen kanssa minulla on niin vahva tunne että haluan hänen kanssaan mennä naimisiin. Ihan rakkaudesta haluan! Ihmiset tekevät virheitä, elämästä ei koskaan tiedä. En koe, että jos on kerran ollut naimisissa niin ei sen takia voisi uudelleen mennä. Eikä mieskään koe niin ettei voisi siksi kun on ollut. Hänelle vaan tulee sanasta avioliitto kielteiset tuntemukset. Kyllä häntä ymmärrän, mutta ymmärrän myös itseäni ja omia tunteitani.
Totta on että lapsiasia on paljon tärkeämpi. Mutta minulle siihen avioliitto-ajatukseen sisältyy myös perhe. Jos mies on valmis avioliittoon, niin silloin hänen pitäisi olla valmis myös yrittämään lasta kanssani jossain vaiheessa...että näin... :(
Kauanko olette olleet yhdessä?
Itse eronneena ymmärrä täysin miestäsi. "Ei enää koskaan naimisiin". Mutta aika tekee tehtävänsä ja minullakin mieli alkaa muuttua. Kosinnasta on kulunut 4 vuotta...En ole vastannut vielä.
Luottamuksen ja yhteisen historian täytyy vain jotenkin kehittyä ja kasvaa, että alkaa taas uskomaan. Joo ja ymmärrä avioliiton kaipuutasi. Se vain on minullekin "jotain enemmän". Sitä ei voi järjellisesti selittää, se on tunne asia ja jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa.
Meillä asiat on hiukan samalla tavalla.Meillä on yhteinen rakas lapsi ...Sen naimisiin menon suhteen en ole kosinut odotan sitä häneltä ...tai en edes odota:(Koska hänelle sana AVIOLIITTO on kuin kirosana.Kerran eronneena ja pettyneenä.Nolo tilanne lapsemme ristiäisissä kun sanoi hänen veljensä että voi vihkiä samalla meidät (ilkeä hymyn vire naamalla)Jäi epämukava olo kun meidän lapsi on vain se äpärä.
varmistua että teillä arkielämä lutviutuu yhteen, vahingostaan viisastuneena. Minulla on myös avioliitto takanani ja kaksi lasta. Eron jälkeen meni pitkään sillä fiiliksellä että "ei koskaan enää". Nykyisen avokkini kanssa olemme ottaneet rauhallisesti ja olemme nyt kihloissa. Avioliitto tulee joskus jos tulee. Lapsia olen valmis tekemään hänelle (ainakin yhden) mutta haluan silti vieläkin varmistua muutaman vuoden ajan suhteestamme. Kantapään kautta olen oppinut että vaikka se toinen onkin "se oikea", elämä heittelee ja yht'äkkiä se oikea onkin jonkun toisen kainalossa. Teemme töitä suhteemme eteen, otamme toisiamme huomioon, yritän välttää vanhoja virheitäni ja tällä hetkellä tuntuu että olemme ikuisesti yhdessä.
Parhaan tuloksen on mieheni saanut olemalla rauhallinen, antanut aikaa ja tilaa. Hoputtamalla olisin luultavasti säikähtänyt ja ottanut reippasti takapakkia.
...aamen muka muuttaisi teidän suhdetta?