En oikein tiedä mistä aloittaisin tai mihin lopettaisin kun pääni on niin sekaisin tästä kaikesta. yritän nyt kuitenkin sopertaa jotakin.
Teemme vuorotyötä molemmat joten emme välttämättä näe viikolla kuin muutamia tunteja iltaisin/aamuisin.
Asiat jotka minua painavat ovat mieheni ajankäyttö tietokoneella ja runsas alkoholin käyttö viikonloppuisin ja meidän olematon yhteinen aika.
Koska viikolla emme kerkeä siis paljon keskenämme olemaan, ja lähinnä molemmat tekevät silloin omia juttujaan, niin odottaisin viikonlopuilta yhteistä aikaa. Miehelleni on kuitenkin tärkeämpää "vetää kova känni". Se on viikon kohokohta. Siispä hän istuu "parhaimmillaan" perjantaipäivästä sunnuntai-aamuun koneellaan ja vetää kaljaa kuulokkeet päässä, överikännissä. Minä olen hänelle tällöin ilmaa. Jos kysyn vaikka jotain( siis ihan kiltistikin), tulee "HÄH??!" sillä ällöttävällä kännisellä katseella maustettuna. Hän voi vetää parikin vuorokautta putkeen ja örveltää sitten puolitajuissaan ja sotkea ja kolistella kun itse yritän nukkua. Huutaminen/nätisti pyytäminen/itkeminen ei auta. Vaikka minulla olisi kaveri yökylässä, se ei häntä estä, ja olenkin saanut hävetä häntä usein. Vituttaa tapa kuinka hän käyttäytyy kännissä epäkunnioittavasti minua kohtaan.
Itselläni ei ole paljoa kavereita joiden kanssa voisi viettää aikaa. Tunnenkin oloni todella yksinäiseksi ja tuntuu että olen täällä vain taloudenhoitajana ja kokkina.
Harvoin hän jaksaa innostua jos yritän ehdottaa jotain yhteistä kivaa. Ja jos suostuu,siihen täytyy melkeinpä liittyä alkoholin juominen. Usein jos menemme esim ulos syömään/kauppaan, saattaa hän saada ihme kiukuttelukohtauksia jos en esim "sanonut asiaani tarpeeksi kuuluvalla äänellä".
Itse en jaksaisi dokailla joka viikonloppu, mutta välillä ahdistaa niin paljon yksinäisyys ja suorastaan ällöttää katsoa kun mies röhnöttää tietokoneella ja ryystää kaljaa, että on pakko itsekin juoda. Minua ei usein enää kiinnosta seksi mieheni kanssa ja himoitsenkin muita. En kuitenkaan pystyisi pettämään.
Olen miettinyt tulevaisuutta-tai onko meillä sitä? en tiedä koska hän ajatteli rauhoittua..hän kuitenkin lähentelee jo kolmeakymmentä. Itse voisin jo hyvin lopettaa _jokaviikonloppuiset_ dokailut-on sitä tullut rellestettyä jo iha tarpeeksi. Perheen perustaminenkin siintää silmissä jossain tulevaisuudessa.
Jos yritän ottaa asioita puheeksi,saan useimmiten huutoa että olen turhasta valittaja enkä tiedä mistään mitään jne jne. Tai sitten hän vain saattaa sanoa "jaaha" ja jatkaa hommiaan.
Muiden akatkaan eivät kuulemma valita mistään. Joopajoo,niin varmaan ;) Olen niin puutunut tähän tilanteeseen että sanon kyllä välillä aika veemäiseen sävyyn asioista nykyään. En jaksa enää "antaa mennä sormien läpi", koska hänkään ei jaksa välittää kuin itsestään.
Hän ei itse paljoa puhu asioistaan ja jos kysyn niin hän ei halua puhua.
Tuntuu että pää räjähtää kun ei voi asioista keskustella, vaan tulee pelkkää huutoa ja ukko pakenee koneelle ja luurit päähän. Itse vastaan tilanteeseen mykkäkoululla, mutta en kuitenkaan yleensä jaksa jatkaa paria päivää pidempää.
Olen meinannut lähteä jo useasti mutta mies on saanut puhuttua pääni ympäri, ja lisäksi minulla on kuitenkin vielä tunteita häntä kohtaan..en vaan tiedä mitä?
Tuntuu että tuhlaan elämääni suhteeseen jolta en saa enää mitään.. Mutta miksen pysty lähtemään?
Jos joskus olen ottanut puheeksi että muutan pois, tulee vastauksena että "ai olet heti luovuttamassa?" ja muuta syyllistämistä! Mitä Veetä!? minäkö luovuttamassa?? Olen yrittänyt ja yrittänyt puhua/ymmärtää/joustaa jne.. pää hajoaa!
Hyviä päiviäki löytyy!ja hyviä muistoja! Hyviä kausia, jolloin menee hyvin ja tehdään kaikkea mukavaa ja ollaan yhdessä jne. mutta kun alkoholi astuu kuvaan niin ahdistun täysin ja haluaisin vaan vajota maan alle.
Jotenkin elätän toivoa paremmasta, vaikka yli vuoden ajan olen paininut joo/ei-tilanteessa. Tuntuu että mieheni mielestä meillä on kaikki hyvin, mutta outoa että siihen riittää etä vain HÄN on tyytyväinen, mitäpä siitä että minä olen onneton.
En oikein tiedä mihin tämä suhde on alunperinkään perustunut, koska emme koskaan ole paljoakaan puhuneet asioista. Meillä on ollut pahoja riitoja ja kriisejä mutta kaikista olemme päässeet yli.. tosin ne kaikki kytee pinnan alla koska emme osaa keskustella asioita kunnolla läpi. Tiedän kyllä hänen rakastavan minua, mutta ihmetyttää hänen tapansa näyttää se. Vaikeaa vaan tietää jos hänellä on jotain stressiä tms. kun hän ei puhu!
Ottaa niinsanotusti pannuun kun en saa tarpeeksi voimaa lähteä edes väliaikaiseen asumuseroon jolloin molemmat saisimme tuulettaa ajatuksiamme rauhassa. Tuntuu vaan että olen "sidottu" tänne, muuten olen se "luovuttaja".
Tässä oli nyt joitain makupaloja meidän ihanasta yhteiselosta.. Kohtalotovereiden kanssa mielellään vaihtaisin ajatuksia! ei tätä yksin jaksa.
Teemme vuorotyötä molemmat joten emme välttämättä näe viikolla kuin muutamia tunteja iltaisin/aamuisin.
Asiat jotka minua painavat ovat mieheni ajankäyttö tietokoneella ja runsas alkoholin käyttö viikonloppuisin ja meidän olematon yhteinen aika.
Koska viikolla emme kerkeä siis paljon keskenämme olemaan, ja lähinnä molemmat tekevät silloin omia juttujaan, niin odottaisin viikonlopuilta yhteistä aikaa. Miehelleni on kuitenkin tärkeämpää "vetää kova känni". Se on viikon kohokohta. Siispä hän istuu "parhaimmillaan" perjantaipäivästä sunnuntai-aamuun koneellaan ja vetää kaljaa kuulokkeet päässä, överikännissä. Minä olen hänelle tällöin ilmaa. Jos kysyn vaikka jotain( siis ihan kiltistikin), tulee "HÄH??!" sillä ällöttävällä kännisellä katseella maustettuna. Hän voi vetää parikin vuorokautta putkeen ja örveltää sitten puolitajuissaan ja sotkea ja kolistella kun itse yritän nukkua. Huutaminen/nätisti pyytäminen/itkeminen ei auta. Vaikka minulla olisi kaveri yökylässä, se ei häntä estä, ja olenkin saanut hävetä häntä usein. Vituttaa tapa kuinka hän käyttäytyy kännissä epäkunnioittavasti minua kohtaan.
Itselläni ei ole paljoa kavereita joiden kanssa voisi viettää aikaa. Tunnenkin oloni todella yksinäiseksi ja tuntuu että olen täällä vain taloudenhoitajana ja kokkina.
Harvoin hän jaksaa innostua jos yritän ehdottaa jotain yhteistä kivaa. Ja jos suostuu,siihen täytyy melkeinpä liittyä alkoholin juominen. Usein jos menemme esim ulos syömään/kauppaan, saattaa hän saada ihme kiukuttelukohtauksia jos en esim "sanonut asiaani tarpeeksi kuuluvalla äänellä".
Itse en jaksaisi dokailla joka viikonloppu, mutta välillä ahdistaa niin paljon yksinäisyys ja suorastaan ällöttää katsoa kun mies röhnöttää tietokoneella ja ryystää kaljaa, että on pakko itsekin juoda. Minua ei usein enää kiinnosta seksi mieheni kanssa ja himoitsenkin muita. En kuitenkaan pystyisi pettämään.
Olen miettinyt tulevaisuutta-tai onko meillä sitä? en tiedä koska hän ajatteli rauhoittua..hän kuitenkin lähentelee jo kolmeakymmentä. Itse voisin jo hyvin lopettaa _jokaviikonloppuiset_ dokailut-on sitä tullut rellestettyä jo iha tarpeeksi. Perheen perustaminenkin siintää silmissä jossain tulevaisuudessa.
Jos yritän ottaa asioita puheeksi,saan useimmiten huutoa että olen turhasta valittaja enkä tiedä mistään mitään jne jne. Tai sitten hän vain saattaa sanoa "jaaha" ja jatkaa hommiaan.
Muiden akatkaan eivät kuulemma valita mistään. Joopajoo,niin varmaan ;) Olen niin puutunut tähän tilanteeseen että sanon kyllä välillä aika veemäiseen sävyyn asioista nykyään. En jaksa enää "antaa mennä sormien läpi", koska hänkään ei jaksa välittää kuin itsestään.
Hän ei itse paljoa puhu asioistaan ja jos kysyn niin hän ei halua puhua.
Tuntuu että pää räjähtää kun ei voi asioista keskustella, vaan tulee pelkkää huutoa ja ukko pakenee koneelle ja luurit päähän. Itse vastaan tilanteeseen mykkäkoululla, mutta en kuitenkaan yleensä jaksa jatkaa paria päivää pidempää.
Olen meinannut lähteä jo useasti mutta mies on saanut puhuttua pääni ympäri, ja lisäksi minulla on kuitenkin vielä tunteita häntä kohtaan..en vaan tiedä mitä?
Tuntuu että tuhlaan elämääni suhteeseen jolta en saa enää mitään.. Mutta miksen pysty lähtemään?
Jos joskus olen ottanut puheeksi että muutan pois, tulee vastauksena että "ai olet heti luovuttamassa?" ja muuta syyllistämistä! Mitä Veetä!? minäkö luovuttamassa?? Olen yrittänyt ja yrittänyt puhua/ymmärtää/joustaa jne.. pää hajoaa!
Hyviä päiviäki löytyy!ja hyviä muistoja! Hyviä kausia, jolloin menee hyvin ja tehdään kaikkea mukavaa ja ollaan yhdessä jne. mutta kun alkoholi astuu kuvaan niin ahdistun täysin ja haluaisin vaan vajota maan alle.
Jotenkin elätän toivoa paremmasta, vaikka yli vuoden ajan olen paininut joo/ei-tilanteessa. Tuntuu että mieheni mielestä meillä on kaikki hyvin, mutta outoa että siihen riittää etä vain HÄN on tyytyväinen, mitäpä siitä että minä olen onneton.
En oikein tiedä mihin tämä suhde on alunperinkään perustunut, koska emme koskaan ole paljoakaan puhuneet asioista. Meillä on ollut pahoja riitoja ja kriisejä mutta kaikista olemme päässeet yli.. tosin ne kaikki kytee pinnan alla koska emme osaa keskustella asioita kunnolla läpi. Tiedän kyllä hänen rakastavan minua, mutta ihmetyttää hänen tapansa näyttää se. Vaikeaa vaan tietää jos hänellä on jotain stressiä tms. kun hän ei puhu!
Ottaa niinsanotusti pannuun kun en saa tarpeeksi voimaa lähteä edes väliaikaiseen asumuseroon jolloin molemmat saisimme tuulettaa ajatuksiamme rauhassa. Tuntuu vaan että olen "sidottu" tänne, muuten olen se "luovuttaja".
Tässä oli nyt joitain makupaloja meidän ihanasta yhteiselosta.. Kohtalotovereiden kanssa mielellään vaihtaisin ajatuksia! ei tätä yksin jaksa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kirjottelit sitten tiivistettynä meidän elämän ja mun näkökulmasta... Mies vetää kaljaa tosi paljon (pari kolme kertaa kuussa sit enemmän) ja oon alkanu vihaamaan sitä ääntä mikä kuuluu kun kaljatölkin aukasee. Oon oppinu vihaamaan sitä hajua mikä miehestä lähtee kun se 3-5 aikaan aamusta kaatuu sänkyyn kun on killitelly koko illan ja yön sitä rakasta kaljaansa.
En enää kauaa jaksa, paljon on hyviä muistoja ja tapahtumia, mut miten kauan ne riittää kun tuntuu et oon ihan yksin suhteessa. Ois kiva vaan höpötellä ja viettää aikaa yhdessä, käydä vaikka lenkillä. Mut ainut yhteinen aika on se kun mies on sohvalla ja telkkari on päällä ja miehen mahan päällä on läppäri.
Nykyään itelläkin on läppäri yleensä sylissä kun katon telkkaria, mut se on sit mun vika jos ei jutella kun ollaan kotona koska MULLA on läppäri edessä..
Lapsiakin haluisin mut en sit tiedä onko kyseisestä miehestä enää siihen (siis hällä on jo kaks lasta....) haluaako se enää (sanoo kyllä että tietenkin haluaa ja nimenomaan mun kanssa...) mut jotenkin en vaan usko siihen. Seksiä on n. kerran kahdesti kuussa ja se ei riitä mulle alkuunkaan!!! Tahdon seksiä suhteessa!!! Oon jo muutaman kerran miettiny et pakkaan tavarat ja lähden, mut niinku ap. kirjotti niin on olo et se on sit mun vika jos erotaan.... Oon loukussa!!
Joten ap.kirjottaja.. Kyllä meitä kohtalon tovereita löytyy, ikävä kyllä!!!
Joo, tuo tölkin sihahdus..ja sitä hetkenpäästä seuraava röyhtäys.. argh!!
Kun vaan tietäisi sen, että jatkuuko tuota lopun elämäänsä! Silloin olisi helppo lähteä. Muttakun kokoajan elättelee toivoa ja toivoo parasta. Vaikeeta on.
Kun vain saisi hänet ymmärtämään ettei suhdetta hoideta kaljaa kittaamalla, varsinkaan kun yhteinen aika muutenkin on niin vähissä. Mut helpommin sanottu kuin tehty, ja yritetty on!
Mut mikähän se on et yleensäkkin (siis itekkin tähän syyllistyn) sitä koko ajan toivoo et jospa se siitä.. Jospa se ei tänä viikonloppuna jois... Jospa se tyhjentäis roskiksen... Jospa tekis ruokaa... Jospa se siivois jälkensä... JOSPA JOSPA JOSPA!!!!
JOS tietäis et se muuttuis. Mut sitten taas toisaalta takaraivossa on se ajatus et kun toista ei voi muuttaa ja et onko sillä toisella tahtoa muuttua? Miten paljon on ite valmis kattomaan läpi sormien? En itekkään oo täydellinen tiedän sen, mut oonko ansainnu jotain sellasta mitä en siedä (se juominen ja älytön laiskuus kotitöissä)
Oikeesti oon miettiny niin monta kertaa sitä lähtöä, mut en halua antaa ihan vähällä periks, koska miehessä on myös tosi hyviä puolia.
Ja toinen puoli mussa kaipaa ihan erilaista miestä... Pää hajoaa tässä miettiessä!!!
kaljaa kittaavat miehet. ne tulee kittamaan
sitä aina. ei ne muutu. seuraavaksi, jolleivat
jo ole niin ne siirtyvät kaljojensa kanssa
nettipornoon ja ette saa munaa sitäkään vähään
mitä nyt saatte.
nyt naiset järki sieltä kädestä päähän, minne
se kuuluu ja pois unelmat et mies muuttuu.
kohta olet itse turvonnut kaljanlipittelijä miehesi
vieressä , ja masentunut jos et ymmärrä lähteä.
tsemppiä.ja menoksi.
Joo-o, ja viikonloppuja stressaan usein jo viikon puolessavälissä, mietin aikooko taas dokailla, yritän kiivaasti keksiä jotain yhteistä tekemistä tai menoa että olisi selvinpäin, pyydän että voisi olla selvinpäin jne. Jos perjantaina palaan töistä myöhemmin kuin hän, jännitän kotiinpaluuta, että joko vetää kaljaa ja voikun olisi selvinpäin. Aina joutuu miettimään että kohta taas. Ahdistavaa!!
Joskus on viikonloppuja ettei juo, mutta syynä on vain koska olen pyytänyt, ei se että hän itse olisi halunnut olla juomatta. Silloinkin saattaa puhua että "tekispä mieli kaljaa" "mitä jos otettas kuitenkin "muutama" ". ja jos ottaa "muutaman" niin lopun tietää.
Kuinka miehes kohtelee sua kun on kännissä? onko veemäinen? Niinkuin alotuksessa kerroin niin saan kohdalleni usein epäkunnioitusta.. joskus(harvemmin) taas ällöjä lemmenlurituksia, joita en känniseltä haluaisi kuulla.
Tosiaan olisi vielä mukavaa jos joku muukin huolehtisi täällä siivouksesta OMA-ALOITTEISESTI.
Kiva tulla rankan työpäivän jälkeen kotiin kun toinen on viettänyt vapaapäivää ja istunut kokopäivän koneella vaikka keittiössä tiskivuori ja koko kämppä sotkussa.Pahimmillaan vielä naaman edusta täynnä tyhjiä kaljatölkkejä!
hanki tietoa hanhi! Se siitä mihinkään muutu, jollei uskoon tule!
ei alkohlisti, juo vain viikonloppuisin.
voi olla alkoholisti vaikka joisi "vain" viikonloppuisin, ei se sitä katso!
Tiedän miltä sinusta tuntuu...
Olen eronnut entisestä miehestäni (ja lasteni isästä)
juurikin siitä syystä, että kyllästyin olemaan ilmaa,
pelkkä kokki, taloudenhoitaja ja lastenhoitaja...
Mies joi, ilmeisesti kuvitteli juovansa salaa, tuli töistä humalassa, kävi tupakalla ja tuli humalassa sisään...
vahtasi pornoa aina kun vaan sai tilaisuuden, eikä meillä ollut minkään laista seksielämää keskenämme.
Minä kauan ajattelin että kyllä minä kestän, kun kerran olen naimisiin mennyt, elämä tulee kyllä muuttumaan paremmaksi, kun mieheni niin lupaa...
Ja paskat sanon minä. Ne lupaukset kesti parista päivästä pariin viikkoon.
Yksi kaunis päivä vuokrasin asunnon ja lähdin lasten kanssa.
En voi sanoa että se oli mitenkään helppo päätös, eikä ollut helppoa asua lasten kanssa, ottaa niin valtavaa vastuuta...
Mutta kaikesta huolimatta selvisin siitä, ja ei kaduta sitten pätkän vertaa. En olisi enää tervejärkinen jos olisin siihen suhteeseen jäänyt.
Arvet se jätti, mutta niitten kanssa selvitään.
Tsemppiä elämääsi, mitä ikinä päätätkään.
Sen muistat, ettei koskaan tarvitse alistua!
Me ollaan täällä vaan kerran ja mielestäni sen pitäisi olla nautittavaa.
Oletpa kestänyt paljon. Musta tollasta "suhdetta" on ihan turha jatkaa, ellei äijälläs ole ISOA halua itse muutokseen(terapiaan ja AA-klubiin?), mitä pahoin pelkään. En usko, että huonompaa suhdetta voisit enää saada, tuosta nykyisestä et ainakaan saa muuta kuin katkeran mielen. Tee päätös ja lähde, vaikka sitten asumuseron nimellä aluksi, jos se on helpompaa.
Kun päätös on tehty, helpottaa ja saat uutta energiaa. Olen varma, ettet kadu päivääkään muuta kuin hukattua aikaasi. Rohkeutta ja onnea matkaan kohti uutta, arvoistasi elämää! Pyydä ystäviäsi tueksesi.