Minun tarinani menee näin: Vielä muutama vuosi sitten olin jo ihan varma, ettei meille tulisi enää kolmatta lasta. Itsellä kaamea vauvakuume, mutta miehelle riitti kuulema kaksi lasta. Ruinasin ja ruinasin, välillä taas oli kausia, jolloin hyväksyin tilanteen. Mutta aina oli sellainen olo että yksi vielä puuttuu ja sille ololle ei vaan voinut mitään. Aloin itkeä iltaisin, kun kaipasin niin kovasti olemassaolematonta lastamme. Olin valmis mihin vain kunhan vain saisin tahtoni läpi. Lupasin hoitaa itse lapsen, vaipat, yösyötöt, kaiken kunhan vain mies suostuisi. Ja että mies saisi jatkaa omaa harrastustaan, enkä eväisi sitä häneltä. Mies sanoi senkin että jos lapsi olisi koliikkivauva, ei hän välttämättä jaksaisi vaan siinä hötäkässä voisi tulla erokin... Otin sen riskin. Saatiin viimenään päätös, josta minä kuitenkin päävastuussa, mieshän ei olisi halunnut enää lisää, kun isommat lapset jo omatoimisia koululaisia. Raskauduin aika nopeasti, raskaus meni hyvin. Ei vaan yhdessä vouhkattu tulevasta koska tiesin, ettei miestä innostanut samalla tavoin kuin minua. Synnytykseen tuli kuitenkin mukaan. Saimme kymmenen pisteen vauvelin, vastakkaista sukupuolta kuin aikaisemmat. Minä olen hoitanut ruokkimiset, pesut ja vaipat. Ei ollut koliikkivauva sentään.Hienosti arki pyörii, en ole väsynyt, isä kiintynyt lapsukaiseen varsinkin kun lapsi alkanut ottaa jo kontaktia ja jokeltaa ja hymyilee isälleen. Siinä miehen sydän sulaa. Jopa vaunuttelee lasta ja kantaa, kun toinen vähänkin kitisee. Parisuhde alkaa olla ennallaan. Itse olen hoikempi kuin ennen ekaa lastamme ja jaksan pitää huolta itsestäni. Ja kuinka onnellinen olenkaan kun sain vielä tämän nuppusen. Vieläkin iltaisin onnenkyyneleitä itken kun saan pitää vaavelia sylissäni ja tuntuu, että olen saanut kaiken, mitä ihminen saada voi! Vaikka jossakin kohdassa tuntui täysin mahdottomalta ajatus kolmosesta niin nyt se on täyttä totta. Ei sitä meinaa aina edes todeksi uskoa. On tää niin ihanaa olla äiti- kolmelle!!! Kiva jos joku jaksoi lukea.
Niin, ja tiedän olleeni itsekäs, kun halusin vielä lisää lapsia ja mieheni ei, mutta toisaalta tunne oli niin vahva että onneksi pidin siitä kiinni. Koska nyt elämämme kukoistaa ja itse olen energisempi kuin koskaan!
Niin, ja tiedän olleeni itsekäs, kun halusin vielä lisää lapsia ja mieheni ei, mutta toisaalta tunne oli niin vahva että onneksi pidin siitä kiinni. Koska nyt elämämme kukoistaa ja itse olen energisempi kuin koskaan!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kiva kun teille kuuluu hyvää!
Oli jännä lukea kirjoitustasi, sillä se on täsmälleen kuin meidän elämästämme. Sillä erolla, että meidän pikkukolmonen on vielä vatsassa.
Minäkin toivoin (ja ruinasin) tätä kolmatta pitkään, enkä malta odottaa että pääsen taas vauvaa hoitamaan. Isommat lapset odottavat myös uutta sisarusta innolla. Itse olen ollut tyytyväisempi olooni ja elämääni kuin koskaan. Raskaus on tähänastisista helpoin. Parisuhdekin on seesteinen ja kukoistaa.
Nautitaan kivoista perheistämme! Aurinkoista kevättä!
Hmm. elän ehkä hieman turhan idealistisessä maailmassa mutta minusta lapset ovat yhteisen parisuhteen ja sitä kautta rakkauden hedelmä. Minusta on äidiltä kamalan itsekästä vaatia perheeseen kolmatta lasta; ensin itkeä ja kiukutella ja lopulta lupailla pilvikuvia taivaalta = käyttäytyä kuin pikkulapsi vain saadakseen oman ideaalimaailmansa kohdilleen. Onneksi perhe sopeutui vielä uuteen tulokkaaseen mutta entä, jos olisi käynytkin toisin ja isä olisi toteuttanut uhkauksensa lähteä vauvan koliikin vuoksi? Äidille olisi jäänyt rikkinäinen perhe, jossa vanhemmat lapset olisivat myöhemmin syyttäneet nuorimmaista perheen hajoittamisesta.
Ei silti, vahinkoraskauksia tapahtuu eikä elämä taida ikinä mennä valmiiksi laaditun käsikirjoituksen mukaan mutta ihmettelen tosiaankin sitä vastuuntunnon puutetta, jos tuollaisia ratkaisuja ollaan valmiita ottamaan vain sen oman halun ja kaipuun vuoksi.
niinpä kävi meilläkin vaimo ruinaisi ja ruinasi ilmoitin et en jaksa enää lisää lapsia hoidettavaksi, teen jo kahta duunia ja menen jaksamisen äärirajoilla. Vaimo lupasi hoitaa vielä yhden vauvan, vauva tuli , vuosi meni ei vaimo enää jaksa eipä hoitele paljon enää vaikka kotona onkin, olen hajoamispisteessä en jaksa mutta kuitenkin minun on jälleen venyttävä vaikka vaimo halusi lisää lapsia. On nämä naiset ryökäleitä.
Puoli vuotta menny ja ainakin vielä jaksan hoitaa kodin ja lapset,,, mies pyörii harrastuksissaan ja on illat imeytyny tietokoneeseen. Toki auttelee kun pyydän ja on lasten kanssa. Kyllähän tää jonkun verran on syöny tätä suhdetta, kun tietää toisen näkökannan ja tietää mitä ite teki väärin, kun ei kunnioittanu toisen mielipidettä... Mutta elämä jatkuu.. Eikä voi jäädä märehtimään mitä jos oisi tehny toisin ja ite ollu se "häviävä"osapuoli.
Vähän niinkuin olisi kaiken aikaa varpasillaan ja kysyn aina jos hetkeksikin poistun talosta, onko isä lapsen kanssa vai otanko mukaan. (Yleensä otan jokapaikkaan nuorimmaisen mukaani, niinkuin lupasinkin). Ja mieheni kyllä rakastaa lastaan tietty, mutta mutta...
Toisaalta taas jotkut huijaavat miehiään ja tulevat muka vahingossa raskaaksi- itse taas tiedotin mitä olen vailla ja mitä vielä kovasti kaipasin elämääni. Joten oliko se toisaalta niin väärin, kun aiemmatkin lapset olen lähes yksin hoitanut ja mies saa suurimman osan ajasta "lojua"koneella tai duunata omiaan.. Mitä milloinkin. Taisi olla enemminkin periaate, josta niin kovin piti kiinni koska meillä ei todellakaan toimi lastenhoito fifty-fifty..