Laitan tänne pohdittavaksi meidän tilannetta, koska toivon asiallisia mielipiteitä ja neuvojakin.
Olemme N44- ja M51-vuotiaat, seurustelleet lähes 5 vuotta. Asumme eri paikkakunnilla, joten näemme vain viikonloppuisin ja lomilla, kaikki mahdollinen aika vietetään yhdessä. Molemmilla on lapsia, miehen lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa, minulla on vielä 2 teiniä kotona. Mies tulee hyvin toimeen lasteni kanssa.
Minulle ongelmana on se, ettei suhde ole edennyt mihinkään - taantunut ennemminkin. Suhteen alussa oli puhe (mies oma-alotteisesti suunnitteli tulevaisuutta), että hän muuttaa 2 vuoden kuluttua luokseni, koska sitten muutto olisi työn ym. vuoksi mahdollista. Lupauksia.
Hän asuu kuitenkin edelleen toisella paikkakunnalla, on samassa työpaikassa (hyvä sinänsä, että on töitä tässä lamassa), ja pitää tiukasti kiinni kaisesta muustakin (harrastukset, luottamustoimet ym.) siellä. Kun otan asian puheeksi, hän sanoo, "ettei asiat olekaan niin helppoja toteuttaa ja repäistä itseänsä irti vanhasta ja totutusta". Näinhän se on.
Olen kai sitten nipottaja ja itsekäs, koska oletan ja odotan, että mies pysyy lupaustensa takana! Alusta saakka mies on tiennyt, että minä kaipaan oikeaa perhe-elämää, enkä tyydy enää viikonloppusuhteeseen. Olen sanonut, että ellei hän ole valmis yhteiselämään, on ehkä parasta, että jatkamme kokonaan erikseen.
Mies sanoo, että hänelle kyllä riittää tämmöinenkin suhde, "olen vähään tyytyväinen". Mutta minä en ole. En halua olla yksin loppuelämääni, varsinkaan, kun ei tiedä, kuinka pitkään elämää ylipäänsä jatkuu (läheltä on kuollut monia 40-50 -vuotiaina). Tahtoisin nauttia toisen ihmisen läsnäolosta päivittäin, herätä hänen vierestään, käydä illalla yhdessä nukkumaan, tietää, että hän tulee töistä kotiin joka ilta.
Hän saisi tältäkin paikkakunnalta töitä, mutta "hän ei halua tänne töihin". Harrastusmahdollisuuksia olisi jopa enemmän kuin nykyisellä paikkakunnallaan, enkä rajoittaisi hänen harrastuksiaan.
Meillä taitaa vaan olla asiat eri arvojärjestyksessä.
Tunnen, että minut on huijattu tähän suhteeseen tyhjillä sanoilla. Olen ahdistunut ja masentunutkin - lähes turta häntä kohtaan.
Hän pelaa aikaa - lupaa nyt, että ajallaan kaikki järjestyy - kuten esim. eläkkeellä sitten! Pah!
Olemme N44- ja M51-vuotiaat, seurustelleet lähes 5 vuotta. Asumme eri paikkakunnilla, joten näemme vain viikonloppuisin ja lomilla, kaikki mahdollinen aika vietetään yhdessä. Molemmilla on lapsia, miehen lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa, minulla on vielä 2 teiniä kotona. Mies tulee hyvin toimeen lasteni kanssa.
Minulle ongelmana on se, ettei suhde ole edennyt mihinkään - taantunut ennemminkin. Suhteen alussa oli puhe (mies oma-alotteisesti suunnitteli tulevaisuutta), että hän muuttaa 2 vuoden kuluttua luokseni, koska sitten muutto olisi työn ym. vuoksi mahdollista. Lupauksia.
Hän asuu kuitenkin edelleen toisella paikkakunnalla, on samassa työpaikassa (hyvä sinänsä, että on töitä tässä lamassa), ja pitää tiukasti kiinni kaisesta muustakin (harrastukset, luottamustoimet ym.) siellä. Kun otan asian puheeksi, hän sanoo, "ettei asiat olekaan niin helppoja toteuttaa ja repäistä itseänsä irti vanhasta ja totutusta". Näinhän se on.
Olen kai sitten nipottaja ja itsekäs, koska oletan ja odotan, että mies pysyy lupaustensa takana! Alusta saakka mies on tiennyt, että minä kaipaan oikeaa perhe-elämää, enkä tyydy enää viikonloppusuhteeseen. Olen sanonut, että ellei hän ole valmis yhteiselämään, on ehkä parasta, että jatkamme kokonaan erikseen.
Mies sanoo, että hänelle kyllä riittää tämmöinenkin suhde, "olen vähään tyytyväinen". Mutta minä en ole. En halua olla yksin loppuelämääni, varsinkaan, kun ei tiedä, kuinka pitkään elämää ylipäänsä jatkuu (läheltä on kuollut monia 40-50 -vuotiaina). Tahtoisin nauttia toisen ihmisen läsnäolosta päivittäin, herätä hänen vierestään, käydä illalla yhdessä nukkumaan, tietää, että hän tulee töistä kotiin joka ilta.
Hän saisi tältäkin paikkakunnalta töitä, mutta "hän ei halua tänne töihin". Harrastusmahdollisuuksia olisi jopa enemmän kuin nykyisellä paikkakunnallaan, enkä rajoittaisi hänen harrastuksiaan.
Meillä taitaa vaan olla asiat eri arvojärjestyksessä.
Tunnen, että minut on huijattu tähän suhteeseen tyhjillä sanoilla. Olen ahdistunut ja masentunutkin - lähes turta häntä kohtaan.
Hän pelaa aikaa - lupaa nyt, että ajallaan kaikki järjestyy - kuten esim. eläkkeellä sitten! Pah!
Vastaukset 22
Vanhimmat
Tarinasi on mitä uskottavin, koska juuri noin sen voisi kuvitellakin menevän keski-ikäisten kohdalla. Miehelläkään tuskin on paljoa kokemusta parisuhteiden solmimisesta myöhemmällä iällä, joten hän ei osannut odottaa muutoksen olevan niin vaikea käytännössä, vaikka alkuvaiheen ihastumisessa tuntuikin, että kaikki on edelleen mahdollista. (Elämän mittakaavassa) tuoreehko parisuhde ei olekaan niin korkealla arvojärjestyksessä kuin pidempiaikaiset virat, tottumukset ja miksei ystävätkin.
Kylmiä realiteetteja (näin miehenä) ajatellen, miehellä on muutossa paljon menetettävää, mutta saatavana "vain" parisuhde, jollaista hän (lapsistaan päätellen) on jo aikaisemmin päässyt nk. "kokeilemaan", ja todennut ettei se aina ihan tyydyttävää ole sekään touhu. Hän haluaisi saada edut ilman haittoja, eikä se ymmärrettävästi sovi sinulle.
Pahapa on sinänsä täältä verkon reunalta mennä huutelemaan, mitä pitäisi tehdä, mutta kysymys on kylmästä harkinnasta myös sinun kohdallasi: onko kyseisen miehen seura niin tärkeää, että olet valmis vaarantamaan mahdollista pariutumispotentiaalia sen uhan alla, että suhde kariutuu etäisyyden vuoksi? Onko liian suuri riski lähteä etsimään "parempaa" miesystävää lähempää, siinä pelossa ettei enää tärppää? Mitä jos ei uskalla etsiä parempaa miestä, mutta lopulta nykyinen suhde kuitenkin kariutuu sovittamattomien ristiriitojen paineessa, kun yhdessäolo ei enää tunnukaan mukavalta? Sinun elämänkokemuksesi omaavalla naisella on varmaan realistinen käsitys parisuhde-elämän haasteista, edellytyksistä ja tavoitteista molemmin puolin.
Käsittääkseni naisen näkökulmasta pariutumishomma on yleensä "tulos tai ulos"-tyyppistä: jos homma ei etene, mies lähtee vaihtoon. Sehän sinunkin viestistäsi henkii; syvempään suhteeseen pitäisi edetä, eikä varsinkaan ottaa takapakkia!
Veikkaan, että noin pitkän seurusteluajan jälkeen voit jo ruveta tekemään aina vain selvemmäksi, mitä sinä tarvitset, ja "puhaltaa pilliin" jos peli ei enää kulje. Loppua pariutumispotentiaalia ei tässä tapauksessa kuitenkaan kannata näivettää aivan suorilta, vaan ottaa vain asia puheeksi riittävän usein, että kanta tulee selväksi vähitellen. Sitten ihan viime kädessä teet "ehdot" selviksi, ja jos pakit tulee, niin tulee. Silloin se ei ainakaan ole kummallekaan yllätys, mutta elämä voi jatkua toisaalla.
Arvelisin, että mies ei ole tietoisesti yrittänyt huiputtaa sinua suhteeseen, vaan ihastumisen suoma varmuus on vaihtunut toiveeseen siitä, että suhde toimisi sen muotoisena kuin se teillä on ollut.
Eräs näkökulma asiaan on se, että jos mielestäsi miehen tulisi olla vuoksesi valmis muutokseen, sinunkin tulisi olla valmis muutokseen. Vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että suhde purkautuu. Kyse ei ole siitä, tekeekö mies oikein, vaan siitä, oletteko toisillenne riittävän sopivat.
Joka tapauksessa haluaisin rohkaista sinua toimimaan asiassa sen sijaan, että antaisit asioiden vain mennä omiaan.
En kirjoittanut alkuperäistä tekstiä, mutta olen hyvin samankaltaisessa tilanteessa ja kiinnostuneena odotan, että millaisia kommentteja tämä ketju tuo tullessaan.
Itse en ole seurustellut vielä kovin pitkään ja olemme sopineet, että emme toistaiseksi ainakaan muuta yhteen. Toisaalta mietin, että haluaako mies koskaan edes muuttaa saman katon alle ja haluanko minäkään sitä? Voiko aikuisten parisuhde olla juuri sellaista, että oma vapaus säilyy, mutta henkinen yhteys toimii ja mm. lomat vietetään yhdessä?
Lisätäänpä tähän jatkoksi että appiukkoni on muinaisen eronsa jälkeen ollut jo viitisentoista vuotta seurustelusuhteessa. Tilanne siltä osin erilainen, että asuvat molemmat samassa kaupungissa, minkä ansiosta voivat viettää aikaa yhdessä joustavasti. Mutta näyttää tuo seurustelu myöhäisemmälläkin iällä olevan toimiva ratkaisu, jos vain molemmille osapuolille passaa.
Kirjoitit hienosti!
Nii-in, uskon kyllä sen, että mies oli itsekin alussa sitä mieltä, että muutto on helppo nakki, eikä tietoisesti huijannut tässä asiassa. Mutta kun takana on 30 vuotta samalla paikkakunnalla ja samassa työpaikassa, niin ei se "vanha koira" niin helposti sopeudu muutoksiin.
Suurin MUTTA asiassa on juuri työpaikka, jossa hän on vuosien kuluessa edennyt ja saanut vaikutusvaltaa. Työpaikan "menetys" ei niinkään häntä rassaa - hän ei vaan ole valmis aloittamaan työn suhteen alusta ja löytää "tässä iässä paikkaansa". Nirsoilua... olen ehdotellut jotain ihan muuta työtä, hänellä on kyllä edellytyksiä moneen ammattiin - voisi kokeilla jotain erilaista.
Hän on sanonut, että jos hänellä olisi takataskussa riittävästi varoja, ettei tarvitsisi käydä töissä, muuttaisi heti luokseni. Mutta kun näin ei ole, niin....
Hän on kirkkaasti tietoinen minun tarpeistani/kannastani, ja sanookin pelkäävänsä, että lähden suhteesta, kun hän ei pysty muutoksiin. Olisin varmaankin valmis vielä odottamaan (mutta en todellakaan yli kymmentä vuotta enää hänen "eläkeikään"), jos kokisin, että edistystä todella tapahtuu, vaikkakin sitten hitaammin.
Minulla on elämänkokemusta niin 'hyvistä suhteista&huonoista (pettävistä) miehistä' kuin myös 'huonoista suhteista&hyvistä miehistä', etten haluaisi viheltää peliä liian aikaisin poikki tässä 'kelvollinen suhde&hyvä mies' -tapauksessa. Yhdessäolo on mukavaa, sitä yhdessäoloa tässä peräänkuulutan, aikuisten oikeesti.
Kieltämättä käy mielessä, että onko tämäkin 5 vuotta mennyt hukkaan - turhia odotuksia. Pitäisikö pelata upporikasta tai rutiköyhää, lähteä tästä suhteesta ja uskoa siihen, että löydän ihmisen, joka kaiken muun yhteensopivuuden lisäksi todella haluaa olla kanssani.
Epätoivoinen etsijä minun ei tarvitse olla, tiedän arvoni ja sen, että tarjokkaita olisi :) *Hjuumoria*
niin suhdehan voi olla millainen tahansa. Jotkut eivät edes halua asua saman katon alla, vaan tapailla silloin tällöin. Suhde toimii, jos tästä asiasta ollaan samaa mieltä = yhteinen päätös.
Minusta pyydät aika paljon jos miehen pitäisi muuttaa työpaikkasi suhteen takia. En itsekään ainakaan tälläisessa taloustilanteessa suostuisi jättämään vakituista työpaikkaa. Jos hän lähtisi, eikä olisi myöhemmin mahdolliseen uuteen työpaikkaan tyytyväinen, niin se varmaan heijastuisi parisuhteeseen. Itse olisin ylpeä miehestä, joka ei ole tuulen vietävissä, vaan pitää oman päänsä isoissa asioissa.
Minusta on myös jotenkin arveluttavaa, että "uhkailet" suhteesta lähtemisellä jos hän ei muuta luoksesi. Jos sinusta myös tuntuu, että viisi vuotta on hukkaan heitettyä aikaa hänen kanssaan, niin rakastatko häntä oikeasti?
Olet oikeassa, minulla ei ole oikeutta vaatia mieheltä, että jättäisi työpaikkansa ja heittäytyisi "tuntemattomaan" uuden työpaikan suhteen.
Fakta on, että parisuhde kärsii, jos jompikumpi ei ole tyytyväinen. Nyt tyytymätön olen minä => parisuhde kärsii. EHKÄ työpaikkaa ja paikkakuntaa vaihdettuaan mies olisi tyytymätön, minä tyytyväinen => parisuhde kärsii. Mutta kenties mies olisikin tyytyväinen uuteen tilanteeseen => molemmat tyytyväisiä => onnellinen parisuhde.
Itse olen aikoinaan (alle 3-kymppisenä) jättänyt työni, kotipaikkakuntani ja sukulaiseni ja muuttanut toiselle puolelle Suomea miehen vuoksi (ja itseni vuoksi tietenkin), jonka kanssa sitten perustin perheen ja olin onnellisessa liitossa 10 vuotta. En milloinkaan katunut ratkaisua, vaikka jouduin aloittamaan kaiken alusta tuntemattomassa ympäristössä, olihan rinnallani mies, jonka kanssa halusin elää. Minun oli silloin helpompi muuttaa, koska miehen lapset edellisestä liitosta asuivat täällä hänen luonaan.
Ehkä odotan nyt tältä mieheltä jotain "uhrauksia", koska hän on siellä toisella paikkakunnalla yksin (ilman perhettä) ja asuu vuokra-asunnossa (myynyt talonsa muutama vuosi sitten). Ehkä odotan, että hän haluaa elää kanssani, viettää yhteisen vanhuuden (on sanonut, että haluaa), JA ETTÄ HÄN MYÖS TEKEE JOTAIN ASIAN TOTEUTTAMISEKSI!
Se, että mies pitää (aina) oman päänsä, on (kenties) ihailtavaa, mutta johtaa myös umpikujaan, ellei osaa joustaa. Tämä mies kyllä pitää päänsä kaikissa asioissa... Mutta osaa myös myöntää olleensa väärässä (vaikka miehelle onkin vaikeaa myöntää naisen olevan oikeassa). Meitä on siis kaksi vahvaa ihmistä - joista minä olen joustavampi.
En käyttäisi sanaa "uhkailu", vaan tietystä toiminnasta/ toimimattomuudesta aiheutuvien mahdollisten seurauksien toteaminen. Ellen puhu, vaan mökötän hiljaa tyytymättömänä (jolloin mies kuvittelee, että olen tyytyväinen tilanteeseen), ei toisella ole myöskään mahdollisuutta punnita asioitten tärkeysjärjestystä.
Olen sanonut, että en ole tyytyväinen tilanteeseen, en halua tässä iässä vain seukkailla, vaan elää läsnäolevan kumppanin kanssa, olla luottavainen yhteiseen tulevaisuuteen, kokea toisen sitoutuminen, tuntea olonsa turvalliseksi. Mielestäni parisuhteessa täytyy olla täysillä mukana.
Ehkä sitten pyydän liikaa.
miehen ainoa este muutolle on työpaikka, hänen kannattaa ensin hankkia se työpaikka sinun kaupungista ja muuttaa vasta sitten. Eihän se meinaan mitään maksa eikä ole häneltä pois että yrittäisi saada toista työpaikkaa. Jos hän ei edes suostu etsimään toista työpaikkaa niin jossain on jotain vialla...
Juuri tätä olen hänelle ehdottanut, että etsisi täältä työpaikan. Olen tulostellut hänelle netistä sopivia työpaikkailmoituksia, juuri sellaisia, johon hänet otettaisiin suoralta kädeltä hänen työkokemuksensa vuoksi, mutta hän tuskin vilkaisee niitä. Sanoo, että hän ei halua aloittaa uudessa työpaikassa, mieluummin jättäytyy työttömäksi (mutta joutuisi kuitenkin töihin) tai sitten perustaa oman firman.
Käytännössä näköjään kaikki muutokset on mahdottomia. Odottaa vaan eläkeikää (joka ikäväksensä on taas nousemassa). Eli siinä mielessä miehellä on jotain vialla!
taitaa olla aika ronkeli kun toinen työpaikka ei kelpaa vaan on mieluummin työtön :o En ymmärrä tuollaista yhtälöä ollenkaan! Onko hän ylpeä ihmisenä?
Joo, on tosi nirsoilija. Kun on ollut 30 vuotta samassa firmassa ja saanut tietyn aseman, niin hän ei uskalla astua uuteen työhön, koska "on varma, että se olis huonompi kuin tämä nykyinen".
Hmmm... ylpeyttä on varmaan jonkinasteista, mutta toisaalta on hyvin nöyräkin. Ehkä tuo työjuttu on vaan semmonen, että siinä ei oikein kuvitella muutosta.
Mä ite kyl voisin vaihtaa ammattiakin - työtähän tää vaan on...
Työ kuin työ, niin kauan kuin siitä itse tykkää ja sillä maksaa laskut. Ehkä hänelle tuo työasema on se ylpeyden aihe eikä sen takia halua pois. Koska jos hän saman summan tienaisi rahaa toisessa paikassa, niin silloin se asema on jotain minkä hän haluaa pitää. Harmillista ettei hän suostu siinä asiassa joustamaan yhtään. Harmillista että sen takia teidän suhteenne ei pääse syventymään. Nyt kannattaa miettiä oletko valmis jatkamaan tätä samaa "rumbaa" vielä vuosia, kunnes lapsesi muuttavat omilleen ja voit sitten itse muuttaa hänen luo.
Olen itse 51 vuotias mies ja ollut kaksi kertaan naimisissa. Lapset isoja. Minullakin olisi houkutus pitää kotipaikkakunnalla yksi hoito ja sitten muutama vähän kauempana. Enkä todellakaan haluaisi muuttaa kenenkään kansa kimppaan.
Ja sehän se varmaan mielessä käykin naisella, joka kokee, ettei mies halua sitoutua.
Ikävä kyllä, tunnen kaltaisiasi.
Kysypä häneltä, olisiko hän valmis siihen että sinä muutat hänen luokseen. Teini-ikäisethän kohta lentävät pesästä. Jos hän ei sitä halua, niin itsensä repäisy totutusta on vain tekosyy. Silloin hän ei vain halua muuttaa yhteen.
Sinänsä kyllä ymmärrettävää. Monille viikonloppusuhde on ihanne, ei tarvitse kestää niitä arkielämän huonoja puolia riitoineen, jotka voivat mennä yhteisten heräämisten edelle.
Olisin milloin tahansa tervemennyt asumaan hänen luokseen, jopa lapsineni. Silloinhan hän ei menettäisi mitään, saisi jatkaa työpaikassaan ja tutuissa ympyröissään ja saisi bonuksena minut sulostuttamaan arkeaan :) Lapset eivät vaan suostu muuttamaan, ovat jo "niin itsenäisiä".
No sitten sun pitää ootella muutama vuosi kun lapset lähtee kotoaan ja muuttaa sinne. Ehkä se on vaan miehelle liian kova paikka luopua työstään ja kodistaan, silloin se on sun tehtävä.
No entäs jos SINÄ muuttaisit MIEHEN perässä...?
Oletkos koskaan ajatellut TÄSTÄ näkökulmasta...?
Oletkos monestakin syystä ajatellut...?
Mitäs jos huomaisit kohtapuoliin ITSE, ettet haluakaan jättää "tuttuja kuvioita", kun kaikki "pitää rakentaa uudestaan" uudella paikkakunnalla...?
Sekin merkkaa, onko miehesi ostanut OMISTUSasunnon siellä paikkakunnalla "x"...vuokralta olisi helpompi vain lähteä.
Varmaan huomasit, että alkuperäisellä kirjoittajalla on teini-ikäisiä lapsia kotonaan. Ja mies taas asuu yksin vuokralla.
Turha viisastella ja naukua siellä. Toivottavasti sait edes jumppaa sormillesi löysiä kirjoitellessasi. Tuollaisia on netti pullollaan.
on jo sanonut ettei hän voi muuttaa koska hänen teini-ikäiset lapset eivät halua. Muuten olisivat muuttaneet. Ja onhan se yhden ihmisen helpompi muuttaa kuin kolmen. Ja koska lapset ovat vielä tuossa iässä, he joutuisivat eri kouluun, kaverit jäisivät yms. Eli lasten kannalta ei kovin hyvä ratkaisu. Sitä paitsi se mies asuu vuokralla. Ainoa järkevä este on työpaikka, mutta sellaisenkin voi hankkia. Kavereitaan hän voisi mennä tapaamaan aina välillä. Samat harrastukset kuulemman löytyvät tuosta naisen kaupungistakin.
Vaikka saitkin jo muilta oikaisua oletuksiisi (jotkut osaa lukea ja ymmärttäkin lukemansa) :D
Vaikka minulla onkin täällä muutama hyvä ystävä, koen, etten heitä menetä, vaikka muuttaisinkin. Ja vaikka minulla on täällä ok-talo ja työ, eivät nekään minua täällä pidättele, maallista kaikki, talon voi myydä ja työn vaihtaa.
Ainoa asia, mikä muuton estää, on (minkä muut huomasivat) lasten hyvinvointi: ystävät, koti ja opiskelut.