Jos jollain neuvoja tai kokemusta vastaavanlasesta tilanteesta, niin jonkinlaisesta vertaistuesta tai neuvoista olen äärettömän kiitollinen.
Eli- minulla on 2- vuotias lapsi itseäni useita vuosia nuoremman miehen kanssa. Olimme vasta tutustuneet kun tulinkin raskaaksi. Minulle oli kuitenkin päivänselvää, että lapsen halusin pitää enkä aborttia voi edes harkita. Uskoen että kyllä tästä selvitään. Tähdennän tähän väliin että en ole koskaan ole ollut milläänlailla lasten perään tai edes haaveillut omasta lapsesta.
No olemme nyt sitten lapsen syntymän jälkeen elelleet yhdessä perheenä koko ajan, toisiimme tutstuen. Rakastan lastani äärettömästi. Lapsen isän kanssa taas meillä ei ole mitään yhteisiä harrastuksia, ystäviä tai puheenaiheitakaan, seksiä olemme harrastaneet viimeksi joskus puolitoista vuotta sitten. Itse en osaa edes kuvitella koskettavani häntä siinä mielessä, pelkkä ajatuskin puistattaa vaikka ei miehessä todellakaan ulkoisesti mitään vikaa olekkaan, päinvastoin.
Emme vain ymmärrä toisiamme, puhu samaa kieltä. Yhteistä meillä on siis loppujen lopuksi sama osoite ja lapsi.
Käymme molemmat työssä, lapsi viikolla päiväkodissa. Kotona roolini on se perinteinen taloudenhoitaja, niinkuin lukuisissa muissakin suhteissa joissa parisuhde itsessään on kuollut.
Osallistumisesta kodin töihin en enää edes jaksa mainita.Olen liian väsynyt. Minulla ei myöskään óle juuri merkitystä onko miehellä kenties satunnaisia irtosuhteita vkonloppuisin jos hän on jossain menossa, en ole edes ajatellut asiaa.
Itse olen toivonut eroa tästä tilanteesta jo kauan, lapsen isä taas haluaa että lapselle ollaan isä ja äiti lapsen täysikäisyyteen asti. Omat vanhempani ovat eronneet ja kysyessäni miksi tälläista pakkoavoliittoa täytyy jatkaa itsen voidessa henkisesti pahoin, on hänen vastauksensa tlanteesta ettei meidän lapsestamme tule tuollaista kuin itse olet, neuroottista huolehtijaa.
Hänen perheensä on todella tiivis ja yhdessä toimiva, itse olen joutunut riitoihin jo hänen perheensäkkin kanssa kun en hyväksy heidän tahtonsa ja kasvatusmenetelmiensä alle taipumista parhaassa tapauksessa omassa kodissani. Näissäkin asioissa isä on aina vanhempiensa puolella, vaikka kyseessä on meidän yhteinen lapsemme.
Miten tästä tilanteesta mennään eteenpäin tulematta hulluksi?
Ise kärsin jo nyt vakavista stressioireista viikoittain, kaipaan läheisyyttä ja turvaa toisesta ihmisestä. Haluan myös joskus tulevaisuudessa kenties toisen lapsenkin mutta en näin enkä tähän tilanteeseseen.
Nykyisin pelkään eniten, että siinä vaiheessa kun ja jos viimein pääsen tästä vankilasta ulos olen niin lopppun palnut ja masentunut että lapsen isä ja perhe saa yhteisvoimin lapsen minulta pois, etten ole heidän silmissään tarpeeksi hyvä huoltajaksi.
Minulla ei ole mitään tarvetta saada lasta kokonaan itselleni vaan olisin täysin tyytyväinen esim puoliksi jaettuun huoltajuuteen ilman elatusmaksuja jne. Mutta onko tällaiseen päätökseen lapsen kannalta ajateltuna sopivaa ikää esim systeemiin vko isällä ja vko äidillä, ei varmaankaan, mutta onko 2 vuotias liian nuori tai vanha tämänkaltaiseen ratkaisuun?
Isä ei halua mihinkään parisuhdeneuvojalle eikä mihinkään muuhunkaan vastaavaan, ihan kuin nyt itsekkään sellaisiin mielelläni menisin, mutta kokisin edes käyttäneeni kaikki vaihtoehdot hyväkseni. Mutta en väkisin sitten. Aiheesta ei voi keskustella edes kotona, olen yrittänyt ja yrittänyt niin kauan että enä enää tiedä mitä sanoja on olemassa, että voisimme erota vielä sinä vaiheessa kun edes jotenkin siedämme toisiamme. Olenkin sanonut että kaikki sanani olen jo käyttänyt jäljellä on siis vain tekoja.
Vaikka lapsi voi tällä hetkellä päällsin puolin vallan hyvin niin kotona kuin hoidossakin, en tahdo hänelle tälläista tunteetonta hiljaista ilmapiiriä ympärilleen aikuisikäänsä asti. Miksi isän on tätä niin vaikeata ymmärtää?
Eli- minulla on 2- vuotias lapsi itseäni useita vuosia nuoremman miehen kanssa. Olimme vasta tutustuneet kun tulinkin raskaaksi. Minulle oli kuitenkin päivänselvää, että lapsen halusin pitää enkä aborttia voi edes harkita. Uskoen että kyllä tästä selvitään. Tähdennän tähän väliin että en ole koskaan ole ollut milläänlailla lasten perään tai edes haaveillut omasta lapsesta.
No olemme nyt sitten lapsen syntymän jälkeen elelleet yhdessä perheenä koko ajan, toisiimme tutstuen. Rakastan lastani äärettömästi. Lapsen isän kanssa taas meillä ei ole mitään yhteisiä harrastuksia, ystäviä tai puheenaiheitakaan, seksiä olemme harrastaneet viimeksi joskus puolitoista vuotta sitten. Itse en osaa edes kuvitella koskettavani häntä siinä mielessä, pelkkä ajatuskin puistattaa vaikka ei miehessä todellakaan ulkoisesti mitään vikaa olekkaan, päinvastoin.
Emme vain ymmärrä toisiamme, puhu samaa kieltä. Yhteistä meillä on siis loppujen lopuksi sama osoite ja lapsi.
Käymme molemmat työssä, lapsi viikolla päiväkodissa. Kotona roolini on se perinteinen taloudenhoitaja, niinkuin lukuisissa muissakin suhteissa joissa parisuhde itsessään on kuollut.
Osallistumisesta kodin töihin en enää edes jaksa mainita.Olen liian väsynyt. Minulla ei myöskään óle juuri merkitystä onko miehellä kenties satunnaisia irtosuhteita vkonloppuisin jos hän on jossain menossa, en ole edes ajatellut asiaa.
Itse olen toivonut eroa tästä tilanteesta jo kauan, lapsen isä taas haluaa että lapselle ollaan isä ja äiti lapsen täysikäisyyteen asti. Omat vanhempani ovat eronneet ja kysyessäni miksi tälläista pakkoavoliittoa täytyy jatkaa itsen voidessa henkisesti pahoin, on hänen vastauksensa tlanteesta ettei meidän lapsestamme tule tuollaista kuin itse olet, neuroottista huolehtijaa.
Hänen perheensä on todella tiivis ja yhdessä toimiva, itse olen joutunut riitoihin jo hänen perheensäkkin kanssa kun en hyväksy heidän tahtonsa ja kasvatusmenetelmiensä alle taipumista parhaassa tapauksessa omassa kodissani. Näissäkin asioissa isä on aina vanhempiensa puolella, vaikka kyseessä on meidän yhteinen lapsemme.
Miten tästä tilanteesta mennään eteenpäin tulematta hulluksi?
Ise kärsin jo nyt vakavista stressioireista viikoittain, kaipaan läheisyyttä ja turvaa toisesta ihmisestä. Haluan myös joskus tulevaisuudessa kenties toisen lapsenkin mutta en näin enkä tähän tilanteeseseen.
Nykyisin pelkään eniten, että siinä vaiheessa kun ja jos viimein pääsen tästä vankilasta ulos olen niin lopppun palnut ja masentunut että lapsen isä ja perhe saa yhteisvoimin lapsen minulta pois, etten ole heidän silmissään tarpeeksi hyvä huoltajaksi.
Minulla ei ole mitään tarvetta saada lasta kokonaan itselleni vaan olisin täysin tyytyväinen esim puoliksi jaettuun huoltajuuteen ilman elatusmaksuja jne. Mutta onko tällaiseen päätökseen lapsen kannalta ajateltuna sopivaa ikää esim systeemiin vko isällä ja vko äidillä, ei varmaankaan, mutta onko 2 vuotias liian nuori tai vanha tämänkaltaiseen ratkaisuun?
Isä ei halua mihinkään parisuhdeneuvojalle eikä mihinkään muuhunkaan vastaavaan, ihan kuin nyt itsekkään sellaisiin mielelläni menisin, mutta kokisin edes käyttäneeni kaikki vaihtoehdot hyväkseni. Mutta en väkisin sitten. Aiheesta ei voi keskustella edes kotona, olen yrittänyt ja yrittänyt niin kauan että enä enää tiedä mitä sanoja on olemassa, että voisimme erota vielä sinä vaiheessa kun edes jotenkin siedämme toisiamme. Olenkin sanonut että kaikki sanani olen jo käyttänyt jäljellä on siis vain tekoja.
Vaikka lapsi voi tällä hetkellä päällsin puolin vallan hyvin niin kotona kuin hoidossakin, en tahdo hänelle tälläista tunteetonta hiljaista ilmapiiriä ympärilleen aikuisikäänsä asti. Miksi isän on tätä niin vaikeata ymmärtää?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Isää pelottaa yksinjääminen eron jälkeen. Ajattele, olet hoitanut kodin ja kaiken, mies saanut elää omaa elämäänsä ja sitten kun kodinhoitajaa ei ole, tulee hätä käteen.
Muistan tuon ahdistuksen ja voimattomuuden tunteen parin vuoden takaa. Aika kamalaa, kun on kaikki keinot käytetty ja lopulta ei jaksa enää edes puhua, on vain.
Mieti, onko lapsellesi hyväksi kasvaa perheessä, jossa puuttuu vanhempien välinen rakkaus ja kunnioitus, hellyyden osoitukset yms. Millaisen mallin parisuhteesta hän saa teiltä. En väitä, etteikö voisi elää tuollaisessa suhteessa, mutta näyttelemistä se on ja lapsi tajuaa aika paljon asioita. Meillä samankaltainen tilanne päättyi molempia helpottavaan eroon. Lapset teini-iän kynnyksellä ja vuoroviikoin ovat molempien luona. Hyvin on toiminut. Olemme sopineet, että lapset kertovat heti jos käy rassaamaan ja sovitaan sitten uudesta systeemistä. Kumpikaan ei maksa elatusmaksuja emmekä ole riidelleet kertaakaan lasten asioista. Näin maallikon analysoimana lapset voivat nyt paremmin, ei ongelmia koulussa ym. Isäkin on oppinut huolehtimaan lapsista, oikein mallikelpoinen on nyt.
Varaat ajan lastenvalvojalta, siellä ei
enään ihmetellä vaan tapahtuu niinkuin haluat.
Siellä sovitaan lapsiin liittyvät asiat, elatusmaksut, huoltajuudet ym.
Etsi oma asunto, HETI.
luettuani taidat jo itsekin tietää mikä on parhaaksi, vaikka viimeistä päätöstä odottaakin.
Tulosta tuo tekstisi ja yritä lukea se kuin ystävän kirjoitusta. Uskon että tiedät mikä on parhaaksi ja muista:
Onnelliset vanhemmat - yhdessä tai erikseen = onnelliset lapset. Tsemppiä!
tutulta tilanteelta.
itse ryven samanlaisessa suossa. ehkäpä vähän syvemmällä vielä.
meillä on 2.5v lapsi ja eroa olen itse halunnut jo viime kesästä. suhde ei toimi lapsen isän kanssa. minulta on tunteet kuollu jo ajat sitten häneen.
mulla vaan ongelmana on se että nimi on asuntolainassa. joten omistan puolet tästä asunnosta. ja jos tästä lähden niin en saa mitään tukia vuokra-asuntoon ennen kun nimeni on pois lainasta.(korjatkaa joku jos olen väärin ymmärtäny)
itse opiskelen ja tuloja ei tosiaan ole ees sen vertaa että sais vuokria maksettua.
hulluks tässä meinaa itsekkin tulla. elämän ilo on kadonnut kun joutuu olemaan tässä vankilassa. ystävät asuu kaukana, niitä ei tällä kylällä ole. joten olen aika yksin.
eli neuvoja tässä itsekkin ottaisn mielelläni vastaan jos vaan jollain sellasia on.
Vertaistukea on tarjolla maksuttomissa Eroneuvoissa. Käy katsomassa tapaamisten ajat netistä, eroneuvo.fi. Sivuilla on myös eronneille tai eroa miettiville infoa lapsiperheen erosta. Voimia!