tässä olisi kysymys kaikille lukijoille,jota pohdin tässä yhtenä iltana ja sitten tulikin jo aika kovat kyyneleet:(.
miksi se ero toisesta sattuu niin paljon?
miksi se ero toisesta sattuu niin paljon?
tässä teille
pohdittavaa????
111028
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
yleensä on... Vaikea olla, kun yhtäkkiä toista ei olekaan siinä enää. Ja kun rakastaa, ja on rakastettu, niin sen yhtäkkinen loppuminen on kuin isku lekalla suoraan sydämeen.
Vieläkin muistan sen tuskan, kun ensi-ihastukseni ilmoitti, ettei halua nähdä minua enää. Luulin, etten saa sitä (ihastumisen) tunnetta enää koskaan kokea, se oli jotain niin voimakasta. Ja nyt, yhtäkkiä, 7 vuoden jälkeen, tuo sama tunne tuli takaisin ja sitäkin voimakkaampana.
Jostain syystä vain pelottaa, että tässä käy niin kuin silloinkin... Sitä tuskaa kun en haluaisi enää elää uudestaan.
Voimia!
elämä; yhteinen koti, sänky, arkielämä, juhla, jaetut surut ja ilot, lomat, lasten syntymät ja muut, rakkaus, se että toinen tuntee sinut paremmin kuin kukaan toinen, yksinäisyyden pelko ja muut pelot, hylkäämisen tunne, toisen tuoksu, luottamus, mustasukkaisuus, osaanko yksin, huoliiko kukaan enää koskaan ym. tunteita.
Jos en näitä tunteita olisi koskaan tuntenut, tuskin olisi ollut rakkautta ja kiintymystäkään.
Meillä erosta n. pari viikkoa, ja mä olen aivan hajalla. Vaikka itse ukon pihalle pistinkin... Typerän, valehtelevan miehen. Hän ei ole varmaan ajatustakaan uhrannut meidän erollemme, vaikka on pieni 5kk:n ikäinen tytärkin.
Oon myös ajatellut tän asian näin, että mä olen rakastanut aidosti, hän ei. En vaan ymmärrä, miksi hän on mun kanssa ollut.. Koska ero oli hälle niin helppo, en usko, että rakasti koskaan.
Joten jos ero tekee kipeää, oikeastaan sitä voi pitää hyvänä merkkinä. Siitä tietää, että on ollut aidot tunteet pelissä mukana, ja että ylipäätään omistaa tunteet.
Täällä sama tilanne, sillä erotuksella että itse en olisi missään nimessä eronnut kun vauvamme on 7 kk vanha. Mies lähti. Rakkauden tunne on laimentunut. Välillä sitä ei kuulemma ole ollut moneen vuoteen, on vain uskotellut itselleen että on. Miten se muuten tapahtuu? Rakastamisen uskottelu. Nyt ei ole enää varma siitäkään muttei osaa sanoa syytä eroon kenellekään. Ei itselleen, ei minulle eikä kavereilleen. Nyt me sitten yritetään täällä vauvan ja 2 kissan kanssa selvitä arjesta. Olo on kuin puulla päähän lyöty.
Ei siinä mitään jos tämä olisi jonkun toisen elämää. Tämä voisi olla jopa surkuhupaisaa. Tragikomedia. Mies lähtee karkuun omaa elämäänsä. 3-kymppinen mies jättää perheensä ja menee kaverinsa nurkkiin patjalle makaamaan. Voisin uskoa sen kenestä tahasta toisesta miehestä paitsi omastani. Rakastan häntä vieläkin. Kaiken lisäksi kuulemma meillä meni hyvin. Oli mukavaa yhdessä muttei enempää. Mitä voi vaatia kun lapsi on vauva? Mielestäni hän vaatii meiltä sellaista mitä ei edes ole mahdollista saavuttaa.
Mulle kävi tämä jutut jo nyt toista kertaa. Tämä toinen ero on onneksi vähän siistimpi ja riidattomampi. Olen sitä mieltä, että miehet joko valehtelevat itselleen ja muille tai heille tulee jokin kriisi kesken kaiken.
On kyllä kauheaa joutua sellaisen kohteeksi, että ei saa vastausta, että mikä tässä nyt sitten niin poskelleen meni, olenko niin hirvitys, etä mun kanssa ei voi elää vai mikä...
Töissä aika menee hyvin, mutta sitten kotona iskee sellainen paha ja ahdistava olo. Etenkin viikonloput tiedän taas kauheiksi. Ensimmäisen eron jälkeen tuli kurkisteltua pulloon liian tiheään ja jotenkin pelkään, että se toistuu taas.
Olen setvinyt asioitani tänään. Koetan lunastaa velaisesta asunnosta miehenkin osuuden itselleni, mutta hirvittää ja pelottaa suuren lainan otto. Toisaalta ajattelee myös, että onko se viisasta ja tarpeen..
Olisi helpompaa, jso voisi täysillä vihata, mutta kun siihenkään ei pysty.
Sen olen päättänyt, että yksinäni tulen loppuelämäni elämään -enää ei yksikään mies sotke minun elämääni ja sieluani. Nyt on näitä sielun ruhjeita ja mustelmia jo tullut riittävästi tälle elämälle. Vähän lohduttaa. kun voi tänne edes kirjoitella, minulla kun ei noita ystäviä muutenkaan ole kovin paljoa.
Niin.. tietysti ero on joskus oikea ratkaisu mutta kyllä mielestäni nykyään erotaan ihan liian helposti. Jos se kerran sattuu niin hirveästi niin miksi ihmeessä sitten pitää erota? Ei aina voi olla hauskaa eikä tuntua vastarakastuneelta. Ihmiset eivät kuitenkaan ole mitään kertakäyttökamaa, kun oma rakas alkaa tuntua tylsältä niin sen kun vaihtamaan. Eroaminen taitaa nykyään olla liian helppoa.
Itselläni erotettuna sattuu eniten se luottamuksen pettäminen. Se että luotti siihen mitä toinen sanoi ja luuli että se rakastaa. Ja kun itse oli ja olisi ollut valmis tekemään niin hirveästi sen suhteen eteen niin toinen lähtee äkkiarvaamatta ja vaihtaa perheensä ei-mihinkään. Ja sattuu se ettei ole toisen mielestä yrittämisen arvoinen. Ilmeisesti itsestäänselvyys. Jos olisi voimia ja mahdollisuus niin voisi näyttää ettei se ole niin. Mutta pienen vauvan kanssa on vähän vaikea lähteä osoittamaan tuonne ravintoloihin markkina-arvoaan.
Sulla on sama kuvio elämässäsi, kuin mulla. Ajatus siitä, ettei toinen koskaan ole rakastanut ja ettei meidän suhde ollut yrittämisen arvoinen..
Mä tiedän, että mulla oli käsissäni kasa paskaa, mutta sattuu tämä silti. Miten olinkaan niin väärässä ja miten voi maailmassa olla noin paatunut ja valehteleva mies.
Se siinä sattuu, että toinen on käyttänyt luottamusta väärin ja tehnyt paskan tempun vileä lähtiäisiksi.
Mekin menimme ostamaan yhteisen asunnon ja tekemään lainaa ja nyt kaveri ilmoittikin, ettei hän ollut alkuukaan sellaisista kiinnostunut. Itse kuitenkin juoksutti koko viime talven joka sunnuntai asuntonäyttelyissä..ja nyt koko paskan setviminen, lainat ja muukin jää meikäläisen harteille. Kiukuttaa, itkettää....
niin miksi se sattuu jätettyyn pahemmin kuin jättäjään!!!
Siksi että se jättäjä on jo miettinyt ja suunnitellut kaiken valmiiksi ja sitten vain vellipersemäisesti pudottaa pommin niskaan ja jättää toisen siivoamaan jäljet ja kasasaamaan itsensä kokoon.
Kyllä se helpottaa, kun tajuaa, että on oikeus vihata ja siihen tunteeseen on täydet oikeudet.
Vihaamasta kukaan ei voi kieltää, sillä se on yksi tärkeimmistä tunteista rakastamisen lisäksi.
Omalla kohdallani jättäjä vouhkasi siitä, että sinä se et sitten osaa enää muuta kuin häntä vihata...mitäköhän olisi pitänyt siinä vaiheessa muutakaan tuntea?
Siihen sattuu, joka on enempi luottanut ja rakastanut. Näin sanoo ainakin väestöliiton neuvolan sivuilla. Mut kyllä on sattunut, silloinkin kun itse olin se joka halusi erota. Olisiko niin että toiset pystyy tuntemaan ja käsittelemään tunteitaan ja ne toiset vaan taapertaa kaiken yli, tunneköyhyys?? Itselle vaan pahempaa, että on mennyt yhteen tällaise ihmisen kanssa, antanut tällä osan elämäänsä.